Elinan surma/Kolmas kuvaelma

Toinen kuvaelma

Elinan surma Kolmas kuvaelma Kirjoittanut Gustaf von Numers

Neljäs kuvaelma

KOLMAS KUVAELMA.

Sali Laukossa.

kurki
(istuu ajatuksissaan uunin luona. Uunin vieressä pieni pöytä, jolla on pergamentteja. Näyttämöä valaisee ainoastaan heikko takkavalkea).

kirsti
(tulee reippaasti peräovesta, lumettunut turkki yllään. Lyhty ja avainkimppu kädessään. Laskee avaimet pöydälle).

(Äänettömyys.)

kurki.
Sinäkö se olet, Kirsti?

kirsti
(valaisee nauraen kasvojaan).
Katsopas minua, Klaus!

kurki.
Sataako siellä lunta?

kirsti.
Kas se vasta pyry on! Kuuletko, kuinka myrsky vonkuu ja ulvoo? (Laskee lyhdyn pois. Riisuu turkkinsa ja pudistelee sitä lumesta. Menee sitten takan viereen lämmittelemään käsiään.) Uh! Täällä on yhtä pimeä kuin ulkonakin. (Lisää puita uuniin.) En tiedä, mutta tänään olen niin hilpeällä mielellä. Ehkä juuri tuon tuiskun vuoksi. Niin, minulla on noidan verta suonissani.

kurki.
Se oli tosi sana. Sinä olet Laukon salainen velho. Vaan mieleni on niin raskas tänä iltana. Tuopas viiniä.

(Äänettömyys.)

kirsti
(tuoden viiniä).
Joko tuo hornan henki taasen sinua painaa? Juo Klaus, niin väistyy se luotasi.

kurki (juo).
Te olette kummaa sukua — te muukalaiset Flemingit, jotka myrskyn vihuri paiskasi Suomen rannikolle. Sen suvun miehet ovat väkeviä, hurjia, kovia ja raakoja, kuin metsän karhut — ja naiset niin kauniita ja sulavia kuin ilveskissat päivänpaisteessa.

kirsti.
Kuule, Klaus. Tänä talvena me lähdemme Tukholmaan.

kurki.
Ja mitä tekisimme siellä?

kirsti.
Siellä hukutamme ilon virtaan tuon Kurkelaisen synkkyyden. Me vierailemme Turussa ja Kastelholmassa.

kurki.
Ja entäs sitten?

kirsti.
Ja sitten jäätä myöten merten taa.

kurki.
Hukkuaksemme ulapalla.

kirsti.
Mitä vielä. Neljä hevosta valjaisiin ja täältä sitten nelistäen länttä kohti kilpaa nousevan päivän kanssa. Aamun sarastaessa olemme jo kaukana — kaukana lakealla aavikolla. Ympärillämme tanssivat ruusuiset varjot. Ja kun aurinko nousee, niin edessämme säteilee sininen taivas ja meren valkoinen hohtava vaippa. Ja raittiisti puhaltaa vapauden tuuli. Ja rinta paisuu ja mielen täyttää uusi rohkea riemu. Me olemme kahden kesken keskellä aavaa merta. Ja silloin haihtuu kaikki synkät varjot ja painavat muistot. Oi Klaus! Tämä metsä tukehduttaa minut. Minä halajan valoa ja päivänpaistetta — ikuista, ääretöntä vapautta.

kurki.
Ja sitten alkaa jälleen uusi yö.

kirsti.
Silloin istumme Örbyssä ja juomme toivon maljoja ritari Eskil Eerikinpojan luona. Mitä sanot? Emmekö lähde?

kurki.
Kyllä ymmärrän. Sinä haluat pois — tuonne avaraan maailmaan, pois elon vilinään.

kirsti.
Synkiksi muuttuvat päiväsi täällä. Iloa et sinä Laukossa löydä.

kurki.
Etkä sinä liioin. (Äänettömyys.)

kirsti.
Voi niinkin olla. Sentähden minä tahdon elää sinun rinnallasi, — nauttia elon onnea sinun kanssasi. Minä tahdon pois — kauas — kauas —; ja siellä koetan unohtaa kaikki tuskat ja kalvavat muistot.

kurki.
Unohtaa, niin unohtaa.

kirsti
(ottaa patjan takan vieressä olevalta penkiltä, laskee sen lattialle Kurjen jalkain juureen. Istuu sitten patjalle, nojaa päätään taaksepäin Kurjen rintaa vastaan ja katsoo ylös ajatuksissaan. Kurki laskee kätensä hänen olkapäälleen).
Oi jos saisi nousta siivekkäiden ratsujen selkään, oi jos saisi kiitää pois kahden kesken, sinä ja minä. Vihurin vauhdilla retkeilisimme maat ja valtakunnat. Taaksemme jää laulava, leikkivä Ranska ja hehkuva Espanja. Eteemme aukeaa Maurien lumottu, lemmen hurmaama seutu. Ja sitten pysähdymme maailman äärissä, ikuisen auringon alla, onnen ihanilla saarilla — kaukana, kaukana aavan meren ulapalla. Siellä ei tiedetä meistä. Siellä saamme elää rauhassa. Siellä haihtuvat tuskat ja muistot. (Pitelee otsaansa.)

kurki (synkästi).
Ne seuraavat meitä; sillä ne asuvat rinnassamme.

kirsti
(kääntyy nopeasti polvilleen ja katsoo häntä silmiin).
Ei, ei! Siellä me rukouksilla sovitamme rikoksemme. Siellä ei kukaan uhkaa meitä. Siellä ovat kaikki puhtaat ja synnittömät. Siellä emme ole rikkoneet ketään vastaan. Siellä ei meitä omatunto soimaa. Siellä — siellä saan minä rauhassa —

kurki
(nousee ylös. Kävelee edestakaisin. Kirsti nojaa tuolia vasten tarkastellen häntä).
Kirsti, miksi en saanut nähdä sinua ennen?

kirsti
(hypähtää ylös ja kietoo kätensä hänen kaulaansa).
Klaus! Se oli niin sallittu! Me emme voi taistella kohtalon voimia vastaan. Me tiedämme vaan sen, mitä itse olemme eläneet! Nauttikaamme siis elämästä, koska se on niin ihanaa. Rakastammehan me toisiamme. Me olemme luodut toisiamme rakastamaan. Ja tämä rakkaus on elämämme päämäärä. Lähde pois tästä kylmästä, synkästä talviyöstä. Siellä hehkuu etelän päivä, siellä hehkuvat ihmiset ja hehkuu koko elävä luonto. Pimeys ja kylmyys synnyttää synkkiä ajatuksia. Auringon palattua mekin palajamme pohjolaan.

kurki.
Sinä puhut kuin ihana nainen ainakin. Luuletko että aurinkokaan voi elvyttää kuolleita henkiin?

kirsti.
Anna kuolleiden levätä rauhassa.

kurki.
He eivät saa rauhaa meiltä. Kaarinan täytyy nousta haudastaan ja tulla tuonne (Osoittaa kattoa.) varoittamaan meitä.

kirsti.
Syyshämärän harha, — myrsky, joka vonkuu nurkissa.

kurki.
Ei, ei — älä luule sitä vain syyshämärän harhaksi. Hänen valtansa on niiden lakien yhteydessä, joita me emme käsitä. Ja rakkautensa voimalla hän seuraa meitä maailman ääriin saakka. — Kuuletko? Nyt hän jälleen kulkee tuolla. Oletko huomannut, että hän nyt käyskelee täällä useammin kuin ennen? Miksi niin kalpenet, Kirsti? Sanotko vieläkin sitä syyshämärän harhaksi? Sanotko vieläkin sitä hornanhengekseni? Ei — se henki asuu povessani. Vaan minä tahdon sovittaa rikokseni. Ja — ja ainoastaan puhdas, viaton rakkaus voi sen sovittaa. Minä tunnen ja tiedän sen. Kiitos rakkaudestasi, Kirsti. Mutta meidän täytyy maksaa syntivelkamme. Meidän täytyy erota toisistamme.

kirsti
(huudahtaen).
Erota!

kurki.
Niin, minä en voi muuta.

kirsti.
Erota! Erota!

kurki.
Niin. Erota!

kirsti.
Erota! Mitä sinä tarkoitat?

kurki
(vaikenee).

kirsti
(hurjasti).
Sinä — sinä et rakasta minua enää. Sinä valehtelet! Kurja raukka, sinä valehtelet!

kurki.
Minä en saa rakastaa sinua.

kirsti
(ottaa tikarinsa).
Sinä et tahdo rakastaa. Minä tapan sinut.

kurki
(ottaa tyynesti tikarin häneltä ja laskee sen pöydälle).
Kirsti, meidän täytyy erota. Huomenaamulla minä ratsastan neljänkymmenen huovin seurassa Suomelaan kosimaan Elina neitoa. (Äänettömyys.) Ainoastaan hänen kaltaisensa viattomuuden enkeli voi sovittaa rikokseni. Niin, hän yksin voi sovittaa meidän kummankin rikoksen.

kirsti.
Ja vaikka hän olisi lähetetty taivaasta, niin minä muserran hänet, jos hän vaan anastaa sinut rinnaltani. Oi Klaus! Etkö näe, että yksin tuo ajatuskin saa minut hulluksi?

kurki
(kaataa viiniä sarkkaan).
Kuule minua tyynesti. Puhelkaamme niinkuin ainakin ihmiset, joilla on pitkä elon taival edessään.

kirsti.
Pitkä elon taival edessään! Onko se elämää, kun meidät pala palalta riistetään irti toisistamme? Luuletko minun voivan elää ilman sinua? (Nopeasti puristaen Kurkea olkapäästä.) Ja luuletko että sinäkään voisit elää ilman minua? Et. Sitä sinä et voi! Mitä sinä, Klaus, välität tuosta lapsesta! Tuosta verettömästä tyttösestä! Tuosta lauhkeasta, valjusta, kainosta Elinasta! Minulta saat kaikki, mitä mielesi halaa, elämän iloa, tulta, intoa, korkeita aatteita! Ilman minua sinua kalvaa sisällinen tuli ja se polttaa sinut poroksi. Siitä on jo kauan, jolloin sinä lapsena luit rukouksia äitisi sylissä. Ne ajat eivät enää ikinä palaja. Sinä kyllästyt tuohon verettömään, viattomaan lapseen. Sinä ikävöit ja halajat minua, sillä minä olen kiehtonut sinun ruumiisi ja sielusi. Sinun veresi on polttava ja sinun himosi hehkuvat. Ainoastaan minun rinnallani sinä saavutat onnen ja rauhan. Sinun täytyy tulla minun omakseni. Kuuletko — sinun täytyy, sinun täytyy, sinun täytyy. Et saa mennä. Minä takerrun sinun vartaloosi, imeydyn kiinni sinun huuliisi. Minä en laske sinua luotani.

kurki
(syleilee Kirstiä, katsahtaa äkkiä kattoon ja lyyhistyy alas).
Kuuletko? Kaarina kulkee jälleen tuolla! Hän vaatii meidän eroamme.

kirsti.
(hypähtää ylös ja ojentaa kätensä ääntä kohti).
Kaarina! Kaarina! Oletko sinä ihan leppymätön? Etkö voi antaa minulle anteeksi, vaikka olen polvillani sinua rukoillut ja kerjännyt ja itkenyt? Tule alas. Minä suutelen jalkojasi, mutta älä salli hänen jättää minua. Sinä et ole rakastanut häntä niin palavasti kuin minä. Etkä voikaan rakastaa niinkuin minä. Miksi et sinä tule, sinä rauhaton Kaarina?

kurki.
Hän ei tule.

kirsti
(masentuneena).
Niin, hän ei tule, sillä hän on jättänyt elämän meille. Meille elossa oleville. Ja niin minun täytyy siis elää. Elää niin kurjaa elämää, että kuolo olisi tuhat kertaa ihanampi. Elää ilman valoa, ilman iloa, ilman rakkautta. Lohdukkeena vain katkerat muistot ja kalvavat omantunnon vaivat. Sinun tähtesi olen uhrannut kaikki — kunniani ja maineeni, Flemingien mahtavan nimen, viattomuuteni ja sieluni autuuden. Ja nyt — nyt sinä tahdot kaiken palkinnoksi —. Ei, ei, Klaus! Älä hylkää minua. Minä en uskalla elää ilman sinua.

klaus.
Nouse ylös, Kirsti. Heitä jo rukoukset. Rakkautemme oli vain veren huumausta. Se oli rikos. Sen hurjimmassa pyörteessäkin minä tunsin polttavaa tuskaa. Nyt on vereni tyyntynyt. Sieluni kaipaa rauhaa. Mieltäni painaa synkät, veriset muistot. Rikollisen rakkauden ja hurjain halujen syntiset muistot. Elina voi ehkä tuottaa mieleeni rauhan. Sinä et voi sitä milloinkaan.

kirsti.
Itse minä kannan rikoksemme seuraukset — sillä minä yksin olen syyllinen. Sinä et vietellyt minua. Vaan rakkauteni hillitön voima lannisti sinut. Minä väijyin ja ahdistin sinua kaikkialla. Sinä kohtasit minut kujissa ja metsissä. Minä annoin sinun kanneskella itseäni louhikkojen ja hetteikköjen ylitse. Ja niin kiehdoin sinut pauloihini lumoavilla lauluilla ja loihduilla.

kurki.
Minä en kaipaa ainoastaan rauhaa. Minun täytyy ajatella myöskin sukuani ja velvollisuuksiani. Kurkien nimi ei saa sammua minun hautaani. Minä tahdon itselleni pojan elämäni iloksi.

kirsti.
Ja ainoastaan pojanko tähden hylkäisit minut? Sinä siis rakastat minua vielä?

kurki.
Minä en saa rakastaa sinua. Se on rikos. Kirkko tahtoo pysyttää sinut vain sisarenani. Puolisokseni se ei sinua salli. Älä koeta taivuttaa minua. Sinä pyydät mahdottomia.

kirsti.
Vaan onhan kristikunnassa mies, jolle mahdotonkin on mahdollista. Lähtekäämme Roomaan.

kurki.
Pyhän isän luokse?

kirsti.
Niin, hänen luokseen. Sillä hän on rikosten ja lakien yläpuolella. Hän on itse Jumalan pyhyyden ja kaikkivallan edustaja. Hänelle tunnustan vapaasti ihanan lemmen-syntimme. Ja hän kyllä käsittää, että se on yhtä palava kuin hänen purppuransa hohde, yhtä jalo kuin hänen manttelinsa loiste. Hän armahtaa meitä.

kurki.
Rooma kysyy kultaa.

kirsti.
Myykäämme Vääksy, myykäämme Laukko, myykäämme kaikki, kunhan minä vaan jään omaksesi.

kurki.
Olen jo miettinyt sitäkin. Olen ajatellut kaikkia keinoja. — Vaan minä olen katsonut liian syvälle Elinan viattomiin silmiin. Ja hän on käsittänyt rikollisuuteni. Minä tiedän, että hän antaa minulle anteeksi kaikki. Minä en tahdo hävetä poikani edessä. Hyvää yötä, Kirsti! (Aikoo mennä.)

kirsti.
Sinä et saa mennä! Et nyt! Et noin ilman lohdutuksen sanaa. Älä jätä minua epätoivoon! Minä en laske sinua. Sillä jos nyt päästän sinut käsistäni, niin silloin sinä olet iäksi minulta mennyt. Ei, ei! Älä mene! Älä jätä minua! Minä en uskalla jäädä yksin. Ota minut mukaasi. Ota minut luoksesi! Klaus! Klaus! (Takertuu kiinni häneen.)

kurki
(on avannut oven. Pysähtyy. Ottaa kaulastaan nauhan, jossa on risti, ja panee sen Kirstin kaulaan).
Kas tässä on Kaarinan risti. Suutele sitä, niin siitä saat voimaa rukoillaksesi rauhaa sielullesi. Hyvää yötä, Kirsti. (Irtautuu hänestä, menee huoneesensa ja sulkee oven.)

kirsti
(koettaa epätoivoissaan avata ovea. Vaipuu vähitellen maahan. Tuli sammuu. Pimenee, Myrsky ulvoo).
Klaus! Klaus! Laske minut sisään! Päästä minut luoksesi. Minua värisyttää. Tämä pimeys kammottaa minua. Yön aaveet hiipivät luokseni. Minä pelkään tätä kauhun yötä! Kuuletko! Minä pelkään Kaarinaa! Voi, hän tulee. — Hän uhkaa minua. Klaus! Auta! Oi auta! (Pyörtyy.)

Esirippu.