Elias Lönnrot’in juhlassa Haminassa 18 17/IV 82

Elias Lönnrot’in juhlassa Haminassa 18 17/IV 82.

Kirjoittanut Olli Wuorinen


Oli ennen onnen tuova
Sampo saatu Suomellemme,
Kirjokansi kaunokainen
Tehty Väinölän väellä,
Vaan se murskaksi mureni,
Ve’en valtahan vajosi,
Tuulen tuu’iteltavaksi,
Aaltojen ajeltavaksi;
Sirut lensi sinne tänne,
Pirstat pitkin rannikoita,
Niitä kätki Suomen kansa
Olevaksi onneksensa.
Oli myöskin ennen ollut
Kanteloinen kansallamme,
Soitto Suomella sorea,
Ilonantaja ihana,
Väinämöisen veistelemä,
Tenholaulajan tekemä;
Sekin piili pirttisessä,
Nokiseinällä nojasi,
Unholassa uunin luona,
Kivikiukahan takana,
Aika kulki arvollehen,
Vieri vuodet verkallehen,
Silloinpa herätti Herra,
Kaikkivaltias valitsi,
Antoi maallemme asehen,
Suomellemme suuren miehen
Sepä maita kulkemahan,
Saloja samoamahan,
Kesät kulki, talvet kulki,
Kulki kerkeät kevähät,
Kulki synkät syksyaiat,
Etsiskellen entisiä,
Kansakunnan kätkemiä,
Muinaisia muistelmia,
Uljahana uupumatta,
Vaivoja valittamatta.
Kansa kätkönsä avasi,
Heitti hengentuottehensa,
Isoiset naurua hymyten,
Miehetki hyvillä mielin,
Kuka kantoi katkonaisen,
Kuka toikin täysinäisen.
Täten tulvasi tukulta,
Karttui paljon kappaleita,
Kullalta kumottavia,
Hopealta hohtavia,
Vaan ne arvolta olivat
Kahtamointa kallihimmat.
Niitä suuri Suomen miesi,
Harras aartehen hakia,
Liittelevi, laittelevi,
Yhtehen yhyttelevi,
Pani synnyt syitä myöten,
Luottehet lomia myöten,
Toimi työtä suunnitteli,
Into kättä käännytteli,
Siitä syntyi uusi Sampo,
Kalevala kansallemme,
Uu’en onnen lähteheksi,
Uu’en turvan tuottajaksi,
Uu’en aamun alkajaksi,
Uu’en päivän päästäjäksi,
Isänmaallemme iloksi,
Ihmiskunnan ihmeheksi.
Harras aartehen haltia
Löysi löytöjä enemmän,
Väinölän väen seasta,
Sariolan salmen suusta;
Synnytteli, suunnitteli,
Lajitteli, laa’utteli:
Siitä kasvoi Kanteletar,
Soiton hengetär suloinen;
Pääsi kannel kaikumahan,
Sulokielin sointumahan,
Pääsi suurten, pääsi pienten,
Pääsi keskinkertaisien
Laulu-innon laskiaksi,
Soitannon sujuttajaksi.
Vielä muitakin muruja
Poimi hän povesta kansan,
Väinämöisen kyyneleitä,
Nyt jo muuksi muuttuneita,
Helmiksi heristyneitä,
Simpukoiksi siintyneitä;
Niist’ on meillä Loitsulaulut,
Sananlaskut laitettuna,
Arvoitukset annettuna
Kansakunnan kunniaksi.
Mitä Suomi riemuitseepi, iloitseepi isänmaa!
Mistä yli kansakunnan juhlan henki tuulahtaa?
Tuntuu niinkuin pyhä into sydämiä sytyttäis,
Niinkuin kevään päiväpaiste rintojamme lämmittäis.
Onhan juhla-, nimipäivä maamme miehen mainion,
Joka vuosikymmeniä kahdeksan jo nähnyt on,
Joka vielä, kiitos Luojan! tervehenä työskelee,
Isänmaamme alttarille lahjojansa uhrailee.
Eipä hän, Elias Lönnrot, leiviskäänsä kätkenyt
Eikä valonkynttiläänsä vakan alle peittänyt,
Vaan on aivan alttihina pannut kaikki kasvamaan,
Kansallisen hengen kasvu siitä nyt jo korjataan.
Kansallisen valon voiman vakavaks hän vartutti,
Kun hän kansan itsentunnon kehitti ja kartutti,
Kun hän esivanhempamme perinnön on valvonut,
Korottanut kansan kielen, arvohon sen auttanut.
Vakahana, vaappumatta, tyynesti hän työtähän
Tehnyt on ja tekee vielä varsin yhtämyötähän;
Mont’ on jättiläisteosta päästänyt hän kädestään,
Nepä miehen mainioksi tekis kukin yksinään.
Niinpä koko Suomi hälle yksin suin ja sydämin
Kiitosta ja kunniata kantaa juhlatuntehin;
Onnea ja terveyttä, elon-iltaa ihanaa
Toivoo hälle taivahasta hartahasti isänmaa.
Suokoon Luoja, että kauan vielä luonamme hän ois!
Vaan kun luonnonsäännön mukaan hänkin kerran menee pois,
Eip’ ei miehen työ ja maine multaan mahdu milloinkaan,
Hänen nimeänsä aina Suomessamme siunataan!

O[lli]. W[uo]r[ine]n.


Lähde: Ilmarinen 22.4.1882.