Elegia (6)

Elegia. 6. Kirjoittanut Erik Johan Stagnelius

Suomentanut Gustaf Gideon Forsman.

Pois paennut suvi on; ajaen tulivaunuissa, päivän

   Loistelias kuningas ain’ etenee etelään.

Eempänä pilvessä liehuvi lamppusi liekki, Selēne;

   Tähtilöt tuikkivat nyt eempänä holvissa yön.

Talvea ennustaapi jo tuulten viileä viima;

   Vaahterakin valittain haiveniaan ravistaa.

Lehdoissa vaiennut valitus satakielisen onpi.

   Laaksoissa illakkokaan ei levitä lemuaan.

Oi, miten muuttunut oot, sinä luonto, mun äitini armas.

   Ei tähät, ei kukatkaan seppelöi päätäsi nyt.

Kauemmin mua ei lemuinen sun henkesi hurmaa.

   Jalkani et etehen kylvele kukkia sie.

Kunnes syntyvi taas kevät, uinaelet väritön, ja

   Maasta, mi kuihtunut on, katselen taivohon päin.

Sieltäpä kirkkahammasti kuin suvi-iltoina muinoin,

   Kuu avaruuksia nyt paistehellaan valistaa.

Taivolla kiiltelevät tiheämmässä kultaiset tähdet;

   Nuo ylös onnelahan viittovat sielua mun.

Oi toki, koskahan murtuvat raskahat maalliset kahleet?

   Milloinka leijaelee lentimin loistelevin,

Onnen lapsena, henkeni henkien seurahan, kussa

   Palmut leyhkäelee, kultaset kantelot soi?

Kas, kesä mun meni pois; kuvatuksen kukkaset ennää

   Kaunistamassa ei oo kenttiä mun elämän.

Lehdossa latvoista ei unet lempeät kuiskuta, ei soi

   Lintujen laulussa, ei kuohussa lainehien.

Kuitenkin sydämein tyven on, alas toivehen tähdet

   Sallimuksen hämärään taivaista tuikkaelee.

Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.