Elegia.

Kirjoittanut Albert Samain
Suom. Saima Harmaja.


Kun yön surumieleen vaipuu maa,
niin tyyninä kalpeat kasvosi hohtaa,
kuin sielusi väikkeen silmäni kohtaa,
ja hellyys mieltäni liikuttaa.
On hetki lamppujen syttyvien.
Kadut tyhjenevät, kohu päivän haipuu.
Hämyn lempeyteen koko kaupunki vaipuu
kuin rauhaan vanhojen piirrosten.
Sana, hauras silta, yhdistäin
soi hiljaa sielusta sieluun asti.
Väri taivaalta sammuu. Lumoavasti
paon tunnemme hetkien herkimpäin.
Ikuisuuksiin liikkua tahtois en,
kun hämyssä lyhtyjen kalvakasten
taas tunnen vaipuvan olkaani vasten
sinun tukkasi raskaan ja suloisen.
On järvi päilyvä nukkuessaan,
unen huntuun ruusut peittävät tultaan.
Sydän, kultaisin langoin vangittu multaan,
yön holvissa värisee kaipaustaan.
Tämä hetki jos koskaan ei kiitäisi pois!
Jos vielä kun uuvumme autiomailla,
sen muisto lempeän tuoksun lailla
yli iltamme teiden häilyä vois.
Yön puutarhan kukkiin puhkeavan
näen: värit ja viivat tummuvat multaan.
Säde viimeinen sammuu sormies kultaan.
Jokin kuolee – Siskoni! Kuulethan –
Kukanlempeiden sormies vilvoittaa
suo otsaani, paina ne silmille hiljaa.
Ota sydämeni! Niinkuin vyölläsi liljaa
sitä kanna, kyynelten kostuttamaa.
Syvin sääli on lumossa kättesi sun.
Maanpiiristä kaikki, mi huokaa ja anoo
on silmiisi jäänyt, sen toistaa ja sanoo
sinun murheesi lempeys huumaten mun.


Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.