Elegia

Elegia.

Kirjoittanut Albert Samain

Kun yön surumieleen vaipuu maa,

niin tyyninä kalpeat kasvosi hohtaa,

kuin sielusi väikkeen silmäni kohtaa,

ja hellyys mieltäni liikuttaa.

On hetki lamppujen syttyvien.

Kadut tyhjenevät, kohu päivän haipuu.

Hämyn lempeyteen koko kaupunki vaipuu

kuin rauhaan vanhojen piirrosten.

Sana, hauras silta, yhdistäin

soi hiljaa sielusta sieluun asti.

Väri taivaalta sammuu. Lumoavasti

paon tunnemme hetkien herkimpäin.

Ikuisuuksiin liikkua tahtois en,

kun hämyssä lyhtyjen kalvakasten

taas tunnen vaipuvan olkaani vasten

sinun tukkasi raskaan ja suloisen.

On järvi päilyvä nukkuessaan,

unen huntuun ruusut peittävät tultaan.

Sydän, kultaisin langoin vangittu multaan,

yön holvissa värisee kaipaustaan.

Tämä hetki jos koskaan ei kiitäisi pois!

Jos vielä kun uuvumme autiomailla,

sen muisto lempeän tuoksun lailla

yli iltamme teiden häilyä vois.

Yön puutarhan kukkiin puhkeavan

näen: värit ja viivat tummuvat multaan.

Säde viimeinen sammuu sormies kultaan.

Jokin kuolee – Siskoni! Kuulethan –

Kukanlempeiden sormies vilvoittaa

suo otsaani, paina ne silmille hiljaa.

Ota sydämeni! Niinkuin vyölläsi liljaa

sitä kanna, kyynelten kostuttamaa.

Syvin sääli on lumossa kättesi sun.

Maanpiiristä kaikki, mi huokaa ja anoo

on silmiisi jäänyt, sen toistaa ja sanoo

sinun murheesi lempeys huumaten mun.

Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.