Elämän soitto

Elämän soitto. Kirjoittanut Kaarlo Luoto

Joskus päästyäni irti maailmasta,

tästä hillitöinnä aina riehuvasta,

tunnen kuulevani soiton hämärästä,

sieluun siintävästä onnen elämästä.

Jossain kaukana se hiljallensa soipi,

tyyntä, rauhaa mulle korvaan tarinoipi.

Sen on kaiku kovin kiehtovainen hellä,

ett’en sointua ma moista kuullut kellä.

Luulen aina soiton kuuluvaksi tuolta

tyynen äärettyyden, ijäisyyden puolta,

tahi tuolta missä välkkyy öinen tähti. –

Soiton luokse multa varma aatos lähti.

Missä sävel vieno väräjääpi moinen,

tahdon löytää sen ja ehkä vielä voinen.

Eihän saavuton se helke voine olla?

Löytyy viimein vielä tuonen kartanolla.

Tuonen ei se ole kutsu kylmä, julma,

eikä manan neitosien pyydys, pulma.

Eellehen se elämätä mulle soittaa,

tuonen neitoin tummat tuutulaulut voittaa.

Vielä sävelaallot vienot kaikuaapi,

rinnassain sen suloväreet toiston saapi.

Noin voi soitto kuulua vain elon mailla,

valon, sopusoinnun, rauhan, onnekkailla.

Lähde: Luoto, Kaarlo 1908: Ristikon takana. R. Tuomi, Helsinki.