Elämän runoelma.

Kirjoittanut Irene Mendelin


Tunnen runon valtavan ja kauniin,
mutta suruisen, niin suruisen.
Elämän se suur’ on runoelma,
soiva kautta vuosisatojen.
Joka sydän siihen säkeen luopi,
murheen maljasta kun tuskaa juopi.
Useimmille outo on se aivan,
outo niinkuin muinen Raamattu,
mutta kelle kätehen se sattuu
hän on siihen kuni lumottu.
Lukee – kunnes kädestä se vaipuu,
elon aurinko kun mailleen haipuu.
Tuskaa, tuskaa poljento sen soipi,
kyynelkastetta on säkeillä,
hiljaisuuden suuruutta on siinä,
rohkeutta yksin kärsiä.
Siin’ on sielun ylhää kauneutta,
mielen hyvyyttä ja jaloutta.
Elon runoelmaa lukiessas
sydämesi nöyrtyy, lämpenee,
mutta mielikirjojesi sarja
yhä harvemmaksi harvenee.
Sielussasi elon laulu soipi,
todellisuus sulle tarinoipi.
Elon suuri runoelma onpi
kauniin, valtavin ja suruisin.
Sydämessäsi se herättääpi
veljeyden vienon orvokin,
ja se vie sun hiljaisehen työhön
luokse kärsivien murheen yöhön.


Lähde: Mendelin, Irene 1915: Lehtisiä koivikosta. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.