Elämän muoto ja toivo

Elämän muoto ja toivo.

Kirjoittanut Jaakko Juteini


Itku ombi osa meillä,
maja musta mullassa;
erhetys on elon teillä,
elo turha tuskassa,
kiildäväkin kullassa.
Itkein lapsi ilmestyypi
mammonata maistamaan,
huolden vanha hämmendyypi
tuonen laksoon lahoamaan,
murtumaan ja maatumaan.
Vahvuus, valda voimallisen
ombi hellä heikkous,
tunnon peiliin tuskallisen
langee luonnon surkeus,
niin kuin kurja kuvaus.
Murhe, muodot murtavainen,
menoansa muuttelee,
hekumakin hehkuvainen
turhuudella turmelee,
ihmis-raukat rundelee.
Surma kaikki sorteleepi,
viipyy haudan vierellä,
kuolon kitaan kokoileepi
yhden toisen edellä
kauhealla kädellä.
Riutuvatpa rauniotkin,
kivet muldaan murtuvat,
katoavat kalliotkin,
metsät kerran kaatuvat,
jotka maassa maatuvat.
Luojan voiman vaikuttaissa
luonnot kaikki liikkuvat
tahtoansa tunnustaissa
taivahatkin taipuvat,
vuoret maahan vaipuvat.
Katsos, kuinga, turvatoina,
elon tie on tuskainen;
vaan ei olla onnetoina,
kuin on tundo tasainen,
toivon valo vakainen.
Tuskaisengin taivahalla
toivon tähdet loistavat,
kärsiväiset kaikkialla
vaivat viimein voittavat,
onnen mettä maistavat.
Toivo tuopi lohdutuksen
itse tuskan tulossa
huojendaapi huokauksen
vielä hätä-huudossa,
ollen turva tunnossa.
Varhain kaikki vanhenduupi,
kuivaa massa kukkainen,
niin kuin lehti lakastuupi,
näändyy itse ihminen,
vaeldava varjoinen.
Mutta toivo muistuttaapi
laupiutta Luojalla,
Luoja meitä lohduttaapi
aina armon avulla,
elon toisen edulla.
Aldis armon auringosta
lohdutus on loistamaan.
Viisas vielä vahingosta
tottuu toivon tundemaan,
Luojahansa luottamaan.
Viisauden vaikuttaja,
väkevyyden valdias,
taivastengin taivuttaja,
Ruhtinasten Ruhtinas,
ombi isä armias.
Onni, osa ihmisyyden,
armon kautta annetaan,
ilo, riemu iäisyyden
alahalla aljetaan,
toivossa jo tunnetaan.
Eipä puku sielun pyhän,
huku meildä haudassa,
vaan, kuin itu jalon jyvän,
menestyypi mullassa,
tuleunduu taivaassa.
Varokon siis vakaisesti
itse kukin käändymään,
riendäkön jo riemuisesti
parannukseen pyhimbään,
uskon uuteen elämään.
Rakas, älä riukuttele
vaivain yli vanhana;
toivoon mieles totuttele,
pidä tuska turhana,
raju-ilma rauhana.
Pystyisenä pysyväinen
patsas katon kannattaa,
toivon kautta kärsiväinen
huokaukset huojendaa,
heikon voiman vahvistaa.
Ehkä olis’ onnetoina
aikas täällä angara,
älä ole toivotoina;
taivas ombi avara,
riemu taivaan tavara.
Pyydä pyhin kuljeskella,
ehkä päiväs pimenee,
anna kuolon kolkutella;
viimein varjo valkenee,
autuus etees aukenee.
Kohden hautaa kulkemassa
jälkeen toinen toisemme,
levotoina loppumassa
toivo ombi onnemme,
usko turva, tukemme.


Lähde: Sanan Saattaja Viipurista -lehden vuosikerta 1833, 6. huhtikuuta s. 1–3. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 22.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Sanan Saattaja Viipurista, vuosikerta 1833. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ssv/ssv1833_rdf.xml.