Elämän ehtoona
Elämän ehtoona. Kirjoittanut B. F. Godenhjelm |
- Kaikk’ ompi hiljaa. Vinttikamarissaan
- Hän uupuneena istuu yksinään;
- Pää käteen vaipuneena, aatoksissaan
- Hän näkee entisiä päiviään;
- Nuoruuden ajan armas aamukoitto
- Luo säteitänsä synkkään mielehen,
- Ja muistot elpyneet, kuin vieno soitto,
- Sydäntä sykittävät vanhuksen.
- Tuo mennyt aika kirkkaudessansa
- Taas uudistuen herää unhostansa,
- Sen raikas riemu, toiveet uljahat
- Ja ensi lemmen utu-unelmat.
- Runotar hälle antoi suosionsa
- Ja hänen rintahansa innon loi;
- Niin jaloin äänin kaikui kantelonsa,
- Ja mainehen se laulajalle toi.
- Mut riemu raukesi ja toiveet haihtui
- Ja into, maine hukkui myrskyihin,
- Ja kolkon kylmäks elon päivä vaihtui.
- Jo aikaa kuihtui lemmenkukatkin.
- Nyt hyljättynä, yksin muistoinensa,
- Hän riutuu painamana murheittensa,
- Kuin rintehellä yksinäinen puu,
- Syystuulten revittävä, surkastuu.
- Mut kuule: hiljaa ovi aukeaapi,
- Arasti nainen tuolta lähenee,
- Ja vanhus mietteistänsä havahtaapi
- Ja tulijata tarkkaan katselee.
- On, niinkuin vanhat muistot elon saisi
- Näin entisyyskö hälle kangastaa?
- Se onko ihme? Kuinka rohkeaisi
- Hän todeks uskoa, mit’ aavistaa?
- Niin, hän se on, jot’ oli kaipaellut
- Ja unissansa usein ajatellut,
- Ei nuorna, kaunihina loistaen,
- Vaan vanha, harmaantunut, ryppyinen.
- Min ruusuisena hymys neitoselle
- Elämän aamu hänen kodissaan:
- Mutt’ onnen kukkaset, ne päivän helle
- Ja harmaat hallat saattoi kuihtumaan,
- Ja tuhat huolta syvää, haikeata
- Hän rintahansa oli sulkenut,
- Ja kokein monta vaivaa vaikeata
- Näin tuskain tietä oli kulkenut.
- Mut vastoinkäymistenkin pyörtehessä
- Yks muisto kallis säilyi sydämmessä;
- Tää muisto kuihtumaton vihdoin tuo
- Nyt vanhan vaimon ystävänsä luo.
- Ja silmä silmään vaipuu, kädet yhtyy,
- Ja mielet valtaa aika entinen.
- Mut nainen lempeä nyt toimeen ryhtyy
- Ja somaks järjestääpi huonehen,
- Ja pientä pöytää, tuoksuin armahasti,
- Jo kukkaisvihko tuore kaunistaa.
- Näin vaimo, askaroiden taitavasti,
- Tuon huoneen halvan kodikkaaksi saa.
- Sydammet avautuu. Mut tuskin kieli
- Kaikk’ ilmaistuksi saa, min kätkee mieli
- Vaan ilohonkin kaiho kuvastuu.
- Kuin veden kalvoon tyyni illan kuu.
- Mut vaimon poistuttua vanhus vielä
- Jäi hetken istumahan tuolilleen,
- Ja rauha laskeusi hälle siellä,
- Niin valoisa ja tyyni, sydämmeen.
- Viel’ asuu rauha hänen otsallansa
- Ja onnen hymy hänen huulillaan,
- Kun illalla hän lepää vuoteellansa
- Ja uni pitää häntä vallassaan.
- Hän nukkuu näin, kun aamuloistehensa
- Luo aurinkoinen hänen kasvoillensa;
- Niin unta viimeistä hän uinuaa,
- Ain’ yhtä hiljaista ja rauhaisaa.
Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. VI. 1899. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.