Ei enää nuori.
Suomennos.
Kirjoittanut Franziska von Kapff-Essenther


”Sinä et enää ole nuori, Hanna hyvä, ja sinun pitäisi vähän enemmän säästää voimiasi”, oli Vilho vakavasti ja ystävällisesti sanonut. Ja sitte hän oli katsonut häntä tuolla lämpimällä, vakavalla katseella, joka oli omituista hänen sinisille silmilleen.

”Ei enää nuori!” Hänen serkkunsa, joka oli sanonut hänelle tuon vasten silmiä, tuntui hänestä petoa julmemmalta. Ei enää nuori – olla vanha ei ole mitään sen suhteen. Vanhuudellahan aina voi olla jotain viehättävää ja silloin saapi levätä, kun koko ikänsä on työtä tehnyt. Mutta kun nuoruus loppuu, niin se tuntuupi sanomattoman katkeralta, ja vielä katkerammalta jos nuoruuden aika on ollut ihana eikä kuitenkaan ole toteuttanut yhtä ainoatakaan sen hartaimmista toivomuksista.

Oltuansa ylistetty kaunotar, jolla on koko joukko riemuvoittoja muistossa, ja sitte kuitenkin joutua niin pitkälle, että saapi kuulla vasten silmiä sanottavan: ”Sinä et enää ole nuori, säästä itseäsi hiukan!”

Jos joku muu olisi tuon lausunut, niin olisi hän luullut sitä kateudeksi taikka häijyydeksi. Mutta se olikin Vilho, joka ei milloinkaan ollut pyrkinyt hänen suosioihinsa, ei milloinkaan häntä kosinut eikä millään muotoa saattanut olla hänelle vihassa. Päinvastoin hän oli hänelle kiitollisuuden velassakin, koska Hanna niin ystävällisesti oli pitänyt huolta hänen äidittömästä lapsestaan. Vielä tänäkin aamuna hän oli tuonut tytön hänen luokseen, ett’ei lapsen taas koko päiväksi olisi tarvinnut jäädä palvelustytön haltuun. Ja Hanna rakastikin pienokaista koko sydämestänsä.

Jo vuosia sitten oli jonkunmoinen sisällinen katkeruus ruvennut häntä kalvaamaan. Hän nurkui miehiä, joista ei kukaan ollut tarjonut hänelle sitä onnea, jota hän oli uneksinut. Hän oli katkera naineita vaimoja vastaan, jotka kadehtivat hänen kauneuttansa ja ilkeästi nauroivat hänen pienille harmillisuuksilleen. Hän oli myös muuttunut jäykemmäksi vanhempiansa kohtaan, jotka kiusasivat häntä nuhteillansa, koska hänen ei ollut onnistunut päästä hyviin naimisiin.

Kaiken tuon vaivoin salatun sisällisen katkeruuden vallitessa, hän lujasti kiinnitti mielensä pieneen lapseen ja rakasti sitä yhä enemmän, kuta vähemmän muut ihmiset näkyivät rakastavan häntä itseään. Mutta kuitenkaan hänen sydämensä ei voinut löytää lepoa. Sillä hän oli kuitenkin liiaksi nuori, voidakseen täydellisesti kieltäytyä elämän onnesta, hakeaksensa ainoaa iloansa rakkaudessa vieraasen lapseen.

Hän oli nauttinut nuoruuttansa, oli tanssinut ja huvitellut, häntä oli kiitetty ja imarreltu, mutta hän ei oikein ollut ketään rakastanut. Vilho väitti, että häneltä oli puuttunut aikaa siihen, että koko hänen elämänsä oli kulunut tanssiaispuuhissa. Mutta Vilhohan aina oli niin armottomasti häntä arvostellut! Kumma kyllä, niin ei Hannan koskaan ollut onnistunut saada hänestä voittoa, ei milloinkaan hän ollut voinut häntä taivuttaa. Vilho vastusti häntä, ei edes huomannut häntä kauniiksi. Niin oli ollut heidän vielä pienenä ollessaan, ja samoin oli vielä nytkin. Hanna olisi niin hartaasti suonut hänen tulevan joskus tanssipitoihin katsomaan kuinka häntä liehiteltiin. Mutta Vilho ei milloinkaan käynyt tansseissa, hän päinvastoin vihasi niitä ja piti enemmän serkustaan, nähdessänsä hänet kotipuvussaan.

”Hän on kuiva, ikävä ihminen”, ajatteli Hanna; ”hän ei ymmärrä nauttia elämää”. Hänellä olikin toimensa eräässä hengenvakuutusyhtiössä, jotta hänellä oli tekemistä vaan laskumerkkien kanssa. Tosin hän joutohetkinään lueskeli tieteellisiä kirjoja ja rakasti myös hyvää soitantoa, mutta seuraelämä ja tanssit eivät ensinkään häntä miellyttäneet ja hän piti niitä vaan mitättömänä ajanviettona.

Mutta kuitenkin hän tuntui Hannasta viehättävältä. Hän käytti omituista puhetapaa, joka herätti hänessä kunnioitusta. Hanna yritti saada hänestä valtaa, koki pukeutua hänen mielensä mukaan ja joka tavalla olla hänelle mieliksi, mutta tämä ei ollenkaan vaikuttanut Vilhoon. Hanna olisi suonut hänen tulevan pyytämään häntä tekemään itseänsä onnelliseksi, mutta sekin toivo raukesi tyhjään. Vilho ei tullut, vaan valitsi sen sijaan ihan hänen silmäinsä edessä erään Hannan ystävistä, aivan vähäpätöisen tytön, tuon pienen teirenpilkkuisen Marian, joka oli mahdottoman onnellinen kun pääsi hänen vaimokseen.

Tällä tavalla olivat vuodet vierineet ja Hannaa ei kenkään ollut nainut. Sillä välin oli Vilho kolmenvuotisen onnellisen naimisen perästä jäänyt leskeksi ja hänellä oli pieni tyttö. Nyt hän ainakin varmaan tulisi, nyt hän epäilemättä rupeaisi häntä kosimaan.

Hanna odotti sitä joka päivä ja joka hetki melkein malttamattomasti, vaikka hänen ylpeytensä alinomaa kuiskasi hänelle: ”Sinä olet kuitenkin liika hyvä tullaksesi tuon teirenpilkkuisen pikku Marian jälkeiseksi”.

Mutta hänen ei olisi tarvinnut varustautua: Vilho ei tullut häntä kosimaan.

Ja nyt hänen sydämessänsä alkoi tuntua yhä kolkommalta. Hänestä oli ikäänkuin kova onni olisi seurannut häntä läpi elämänsä, jota hän kuitenkin oli alottanut niin onnellisilla ja loistavilla toiveilla. Hänen sijansa seuraelämässä ei enää moneen aikaan ollut ensimmäinen. Nuoremmat kaunottaret olivat sysänneet hänet syrjään, ja unettomina öinä hänen silmäinsä eteen ilmestyi yksinäinen, iloton tulevaisuus, vanhentumisen aika. Silloin hän kokosi voimansa, teki uusia ponnistuksia, ollaksensa kaunis ja näyttääksensä kaikin mokomin vieläkin nuorelta.

Se aika vuodesta, jolloin on tapana huvitella, oli uudelleen alkanut. Seuraavana päivänä pidettäisiin tanssipidot, joissa hänen isänsä virkansa tähden tulisi olemaan läsnä, ja toiseksi päiväksi Hanna vielä oli kutsuttu yksityisiin tansseihin. Siitä syystä se olikin kuin Vilho oli hänelle sanonut:

”Sinä et enää ole nuori, Hanna hyvä, ja sinun tarvitsisi vähän säästää voimiasi.”

Mikä hänelle nyt tulisi neuvoksi? Hänen täytyi näyttää nuorelta; muu ei kelvannut. Ja vaikka hänen sydäntänsä vielä särki ja väristytti tuon katsauksen jälestä, jonka hän äsken oli luonut takaisin elämäänsä, niin hän kuitenkin kotimatkalla jäi seisomaan naisenkoruilla ladotun puodinakkunan ääreen, jossa hän sitte alkoi miettiä, mitenkä hänen tukkansa seuraavana päivänä olisi koristettava.

Tällä kertaa hänen vaatetuksensa onnistui oikein hyvästi. Kun hän astui pitosaliin, rupesi hänen ympärillänsä jo ensi alusta pyörimään herroja; tuntuipa melkein kuin kymmenen vuotta takaperin! Mutta senaikaisesta, iloisesta tanssihalusta hän ei nyt tuntenut mitään. Koko elämä täällä tuntui hänestä niin sanomattomasti tyhjältä ja narrimaiselta, ja hän itse mielestänsä oli vanha tenhetär, joka kauneutensa jäännöksillä koki hurmata nuorukaisia.

Kolme- eli neljätoista vuotta hän nyt oli tämmöistä peliä pitänyt, tanssinut itsensä hikeen ja väsymykseen sekä kiusannut itseänsä, näyttääkseen nuorelta ja kaikista kauniimmalta. Kuinka surkeata eikö tämä kaikki ollut? Eikö ollut kohtuullista, että hän oli jäänyt naimattomaksi, hän, joka ei muuta osannut kuin olla kaunis vaan! Kyyneleet tahtoivat väkisinkin nousta hänen silmiinsä, mutta nyt hänellä ei ollut aikaa itkeä. Kun yksi tanssija jätti, niin toinen heti kävi häneen kiinni. Ja kuitenkin hän ruumiillisestikin oli väsynyt, sortunut, kaikkeen kyllästynyt ja kurja.

Silloin hän yht’äkkiä kääntyi – ja hänen edessänsä seisoi Vilho; Vilho, joka oli päättänyt milloinkaan menemästä tanssiin! Eikä hänen naamansa näyttänytkään oikein tanssinmukaiselta, sillä tavallisuuttansa hän oli kovasti totisen näköinen.

”Kuinka sinä tänne tulit?” kysyi Hanna kummaksuen.

”Pääsölipulla kuten muutkin, ja sen minä olen rehellisesti maksanut. Olen seisonut tässä hyvän aikaa sinua katsellen.”

”Mutta minä en saa päälläni kuinka sinä tulit menemään tansseihin?”

”Tahdoinpa kerran nähdä miltä sinä näyttäisit tanssipuvussasi. Ja sitä paitse olin vähän huolissani sinun tähtesi ... sinä näytit minusta hiukan heikolta. Hyväksi onneksi näen erehtyneeni.”

Ja kuitenkaan hän ei ollut erehtynyt ... Hanna ei tuntenut itseänsä oikein terveeksi! Vilho yksin oli sen huomannut, hän yksin sitä aavisti. Näiden ventovieraitten, välinpitämättömien ihmisten keskellä hän esiintyi Hannan ainoana ystävänä. Ja yht’äkkiä katosi kaikki suuttumus Vilhoa kohtaan pois hänen sydämestänsä.

”Sinä olit aivan oikeassa, enhän nyt olekaan ihan terve. Tule tänne viereeni istumaan, ett’ei kukaan tule viemään minua tanssiin.”

”Aivan mielelläni! Mutta vieläkin sanon, että olen erehtynyt. Eilen ajattelemattomuudessani lausuin sinulle ankaran sanan. Olethan sinä vielä nuori ja kaunis!”

"Voi, Vilho, täytyypä minun myöntää, että sinä eilen pahoin minua loukkaisit. Ja kuitenkin sinä olit oikeassa; minä en enää ole nuori ... olen väsynyt, niin uuvuksissa... Sinä et voi arvata kuinka...”

Mielenliikutuksessaan Hanna ei huomannut, että juuri aikoi paljastaa hänelle koko sielunsa.

”Tämähän voipi olla aivan satunnainen alakuloisuus. Sinä et vielä hetikään ole valmis luopumaan elämän onnesta; vieläkin sinulla on valta pyrkiä loistavaan asemaan yhteiskunnassa!”

”Ei, ei, ei”, mutisi Hanna, unohtaen kaiken uppiniskaisuutensa ja vihansa; ”tunnenhan minä aivan selvästi, että nuoruuteni aika on mennyt ohitse! Tiedätkö mitä nyt uskallan?”

”Mitäkö sinä uskallat? Korkeintaankin jäädä pois huomispäivän tansseista?”

”Älähän laske leikkiä, Vilho! Nyt minä tykkänään uskallan ottaa pikku Leenasi haltuuni, yksinomaisesti häntä kasvattaakseni. Vielä eilen illalla tuo ajatus tuntui minusta ennenaikaiselta, mutta tänään minä tunnen itselläni olevan voimia kyllin, pannakseni se tuuma toimeen... Mutta älkäämme siitä sen pidemmältä puhuko... Et sinä kumminkaan uskalla jättää lastasi minulle... Puhukaamme muista asioista.”

Tämän kaiken Hanna lausui aivan suorastaan. Olipa hän ainakin ollut aivan suora käytöksessään Vilhoa kohtaan.

Aljettiin uudelleen soittaa ja sillä välin kuin tanssijat parittain pyörivät ympäri laattiaa, sanoi Vilho totisesti:

”Tuo sinun tuumasi on todellakin vielä ennenaikaista. Sinä olet pikemmin luotu loistavaa seura-elämää kuin perhe-elämää varten. Mutta minä tunnustan sinulle suoraan, että minulla näinä viime päivinä on ollut eräs toivo, jonka perättömyydestä sinä vast’ikään olet minua vakuuttanut.”

”Minä en ymmärrä...” änkytti Hanna.

Näkikö hän unta? Oliko hän kuullut väärin?... Oliko tuo odotettu tärkeä hetki nyt vihdoinkin tullut?

Hannan posket polttivat ... hän ei uskaltanut katsoa serkkuansa silmiin.

”Etkö todellakaan minua ymmärrä, Hanna?”

”En, Vilho, en todellakaan.”

”Silloinpa minun täytyy puhua selvemmästi. Nuoruuteni aikana minä niinkuin moni muukin ihastuin sinun kauneuteesi, mutta minä sodin miehuullisesti tuota tunnetta vastaan, kun ei luontoni olisi sallinut minua käydä kaunottaren riemuvaunujen eteen valjastettuna. Ja sitä paitse olin mielestäni liika alhainen, liika jokapäiväinen, voidakseni täyttää sinun sydämesi vaatimuksia. Siitä syystä heti alussa luovuin sinusta ja pidin itseäni onnellisena, kun sittemmin silmilläni seurasin sinun uraasi. Et ollut sovelias vaimoksi minulle, ja vähintäänkin silloin kuin jäin leskeksi.”

”Mutta viime vuosina huomasin kuinka sydämesi kääntyi minun puoleeni ja minä ajattelin: hän on kuitenkin nainen eikä vaan mitätön hempukka, joksi olin häntä luullut. Hänen sydämensä jääpi tyhjäksi tuota loistavaa elämää nauttiessansa ja rupeaa kaipaamaan rakkautta. Ja siitä alkaen kun sinä loit ensimmäisen ystävällisen katseen minun lapseeni, rupesin minä toivomaan, rupesin odottamaan sitä hetkeä, jolloin ot enää olisi nuori ja viehättelevä, sillä silloin sinä kentiesi tyytyisit alhaiseen onneen minun kanssani. Sillä minä rakastan sinua, Hanna, ei sen vuoksi ettäs olet kaunis, vaan sen vuoksi, että sinulla on todellinen naisen sydän, vaikka turhamaisuuden kiiltokalut ovat joksikin ajaksi saattaneet sen ääntä vaikenemaan. Mutta tuo hetki, josta puhun, ei hetikään vielä ole tullut...”

Hän oli sanonut: ”Minä rakastan sinua!” Tämä tuntui niin ihmeen suloiselta Hannan sydämessä, ett’ei hän tanssipitojen kuningattarena milloinkaan ollut sen vertaista kokenut. Vilho siis todellakin rakasti häntä! Nyt hän oi joutanut ajatella, että hän vaan tulisi perimään teirenpilkkuisen pikku Marian sijan. Liikutettuna ja vapisten hän vastasi:

”Älä toki puhu tuolla tavalla, Vilho! Kaikkien mielettömyyksien perästä, joihin olen antautunut, en ole mahdollinen pääsemään vaimoksesi. Mutta jos lupaat tyytyä minuun...”

”Ja sinä minuun!” keskeytti häntä Vilho ilosta loistavin silmin.

”Ehkä kyllä pikku Leena meitä auttaa!”


Lähde: Turun Kuva-Lehti 27.7.1890, 3.8.1890.