Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi julkisista arkistoista (1938)
Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi julkisista arkistoista.
muokkaa
Valtioneuvoston asettaman arkistovaltuuskunnan lähetettyä vuoden 1934 lopussa valtioneuvostolle arkistotoimen uudistamista koskevan mietintönsä jätettiin siinä esitettyjen uudistusten toteuttamiseksi tarpeellisen selvityksen hankkiminen ja sen perusteella laadittavien laki- ja asetusehdotusten valmistaminen valtioneuvoston 22 päivänä toukokuuta 1936 tekemän päätöksen mukaisesti lainvalmistelukunnalle.
Lainvalmistelukunta on ollut sitä mieltä, että kaikkia arkistotoimen uudistamisesta aiheutuvia säännöksiä ei voida eikä ole tarpeellistakaan sisällyttää yhteen ainoaan lakiin. Tämän vuoksi ja kun painovapauslain ja eräiden muidenkin säännösten tarkistusta edellyttävä asiakirjain julkisuutta koskeva laajakantoinen kysymys, muusta arkistotoimeen kohdistettavasta lainsäädännöstä erillisenä asiana, kaipaisi erikseen suoritettavaa yksityiskohtaista valmistelua, on lainvalmistelukunta pitänyt tarkoituksenmukaisimpana suorittaa työnsä kahdessa osassa siten, että ensiksi on laadittu ehdotus laiksi julkisista arkistoista ja että tämän jälkeen otetaan erikseen käsiteltäväksi asiakirjain julkisuutta koskeva asia.
Sen mukaisesti on ehdotukseen laiksi julkisista arkistoista pyritty sisällyttämään kaikki arkistotoimen järjestämisessä tarpeellisiksi katsottavat perussäännökset, joita tarpeen mukaan voidaan täydentää osaksi hallinnollisilla säännöksillä ja määräyksillä, osaksi erikoislaeilla. Määrittelemällä — kuten tähänkin saakka — valtion virka-arkistojen hoidon ja toiminnan asetuksilla ja johtosäännöillä sekä kunnallisten ja kirkollisten itsehallintoyhdyskuntain arkistoja koskevat yleisperiaatteet asianomaisten erikoislakien yhteydessä, saadaan julkinen arkistotoimemme uudelleen järjestetyksi nykyajan vaatimuksia vastaavaksi sekä yhteisen johdon ja valvonnan alaiseksi, ja saavutetaan tarpeellinen joustavuus arkistojen toiminnassa.
Lakiehdotuksen mukaan on arkistotoiminnan ja julkisten arkistojen keskusvirastona valtionarkisto, jonka johdon ja valvonnan alaisina ovat muut yleisarkistot, s. o. maakunta-arkistot, ja jonka valvontaan kuuluvat myös valtion virka-arkistot sekä kaikki muutkin julkisluontoiset kunnallisten ja kirkollisten itsehallintoyhdyskuntain arkistot. Valtionarkiston toimivaltaan kuuluu tarkastusten toimittaminen sekä neuvojen ja ohjeiden antaminen asiakirjain hoitamisesta ja tarpeettomiksi katsottujen asiakirjain hävittämisestä. Evankelisluterilaisen kirkon arkistoihin nähden on otettu huomioon kirkkolain niitä koskevat säännökset, joita ei tässä yhteydessä ole katsottu voitavan ehdottaa muutettaviksi. Sitävastoin on kunnalliset arkistot asetettu sitovien säännöksien alaisiksi, kuitenkin sillä itsehallintoperiaatteesta johtuvalla rajoituksella, että vanhempien asiakirjain siirtoa kunnallisista arkistoista ei ole ehdotettu pakolliseksi. Yksityisluontoisten arkistojen suojelu on lakiehdotuksen mukaan tarkoitettu järjestettäväksi vapaaehtoisuuden pohjalle. Asiakirjallisiksi muistomerkeiksi katsottavat asiakirjat ehdotetaan kuitenkin siitä riippumatta, kenelle ne kuuluvat, asetettavaksi suojelun alaisiksi siten, että se, mitä muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelemisesta 2 päivänä huhtikuuta 1883 annetun asetuksen 9 §:ssä säädetään kirkossa tai muussa yleisessä rakennuksessa olevien vanhain kirjojen ja kirjoitusten suojelemisesta, ulotetaan koskemaan niitäkin. Siltä varalta että osoittautuisi tarpeelliseksi määrätä lyhyt siirtymiskausi, jonka jälkeen lain erikoisarkistoja koskevat säännökset on lopullisesti pantava täytäntöön, katsoo hallitus että tätä koskeva säännös olisi otettava lakiehdotuksen 17 §:n mukaan lain täytäntöönpanosta ja soveltamisesta annettavaan asetukseen.
Sen nojalla, mitä edellä on lausuttu, annetaan Eduskunnan hyväksyttäväksi seuraava lakiehdotus:
Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:
Julkisia arkistoja ovat yleisarkistoina valtionarkisto ja maakunta-arkistot sekä erikoisarkistoina valtion virka-arkistot, kunnalliset arkistot ja kirkolliset arkistot.
Yksityisluontoiset arkistot ovat julkisten arkistojen huolenpidossa sikäli, kuin tässä laissa säädetään.
Julkisten arkistojen keskusvirasto on valtionarkisto, jonka tulee vastaanottaa, säilyttää ja järjestää arkistoaineksia, pitää niitä viranomaisten, tutkijain ja muiden tarvitsijain käytettävänä sekä valvoa ja johtaa arkistotointa.
Maakunta-arkistojen tehtävänä on, kunkin piirissään, valtionarkiston alaisina paikallisina yleisarkistoina vastaanottaa, säilyttää ja järjestää arkistoaineksia sekä pitää niitä viranomaisten, tutkijain ja muiden tarvitsijain käytettävinä.
Valtion virka-arkistoissa säilytetään asianomaisiin virastoihin kertyneet asiakirjat.
Kunnalliset arkistot käsittävät kunnallisten itsehallintoyhdyskuntain ja kunnallisten viranomaisten asiakirjat.
Kirkolliset arkistot käsittävät kirkollisille viranomaisille sekä seurakunnille kuuluvat asiakirjat.
Valtionarkistolla on oikeus toimituttaa tarkastuksia valtion virka-arkistoissa ja antaa ohjeita niissä olevien asiakirjain hoitamisesta, mikäli jotakin tai joitakin arkistoja ei ole, sen jälkeen kuin valtionarkisto on antanut asiasta lausuntonsa, valtioneuvoston päätöksellä asetettu poikkeusasemaan. Tarpeettomiksi katsottuja asiakirjoja saa hävittää ainoastaan valtionarkiston suostumuksella.
Kymmentä vuotta vanhempia virka-arkistojen asiakirjoja voi valtionarkisto, jollei valtioneuvosto ole toisin päättänyt, asianomaista viranomaista kuultuaan, määrätä siirrettäväksi valtionarkistoon tai maakunta-arkistoihin.
Kunnalliset arkistot ovat valtionarkiston silmälläpidon alaisina sikäli, että valtionarkistolla on oikeus toimituttaa niissä tarkastuksia ja antaa ohjeita asiakirjain hoitamisesta.
Jollei sellaista ohjetta noudateta, pyytäköön valtionarkisto lääninhallituksen toimenpidettä niskoittelevan pakottamiseksi täyttämään velvollisuutensa.
Kunnan valtuusto voi, valtionarkiston suostumuksella, päättää kymmentä vuotta vanhempia asiakirjoja siirrettäväksi kunnallisesta arkistosta maakunta-arkistoon sekä tarpeettomiksi katsottuja asiakirjoja hävitettäväksi.
Evankelis-luterilaisten kirkollisten arkistojen hoitamisesta ja niissä olevain vanhempien asiakirjain siirtämisestä yleisarkistoihin säädetään kirkkolaissa. Valtionarkistolla on oikeus toimituttaa näissä arkistoissa tarkastuksia sekä antaa neuvoja asiakirjain hoitamisesta ja tarpeettomiksi katsottujen asiakirjain hävittämisestä.
Muihin uskontokuntiin kuuluvista kirkollisista arkistoista noudatettakoon soveltuvin kohdin 7 §:n säännöksiä.
Julkisiin arkistoihin kuuluvat asiakirjat on säilytettävä tarkoitusta varten rakennetuissa tai hyväksytyissä huoneissa, joissa asiakirjat ovat turvassa palovaaralta sekä kosteudelta ja muulta pilaantumiselta.
Jokaisella julkisella arkistolla tulee olla vastuunalainen hoitaja.
Yksityisluontoisiin arkistoihin kuuluvia asiakirjoja voidaan, omistajan ja valtionarkiston tai maakunta-arkiston välillä tehdyn sopimuksen perusteella, ottaa julkisten arkistojen huolenpitoon siten, että sellaisia asiakirjoja luovutetaan valtionarkistolle tai maakunta-arkistolle tahi siirretään niissä säilytettäväksi taikka muutoin säilytetään ja hoidetaan valtionarkiston tai maakunta-arkiston antamain ohjeiden mukaisesti sekä näiden tarkastuksen alaisena.
Julkisessa arkistossa säilytettävistä asiakirjoista on, mikäli ne eivät ole salassa pidettäviä, annettava jäljennöksiä, otteita ja todistuksia. Näistä suoritettavista maksuista on noudatettava, mitä niistä erikseen säädetään.
Maakunta-arkistoon tai valtionarkistoon siirretyistä kunnallisten tai kirkollisten arkistojen asiakirjoista voidaan saada jäljennöksiä, otteita ja todistuksia myöskin asianomaisen kunnallisen tai kirkollisen viranomaisen välityksellä. Tällaisesta maakunta-arkiston tai valtionarkiston annettavasta jäljennöksestä, otteesta tai todistuksesta on suoritettava samansuuruinen maksu, kuin siitä olisi tuleva kunnalliselle tai kirkolliselle arkistolle.
Milloin todistus on laadittu sekä valtionarkistossa tai maakunta-arkistossa että kunnallisessa tai kirkollisessa arkistossa säilytettävien asiakirjain perusteella, kantaa todistuksesta yhteensä suoritettavan maksun se arkisto, joka antaa todistuksen valmiiksi kirjoitettuna, mutta tämä arkisto on velvollinen tilittämään toiselle arkistolle suoritettavan maksun.
Kunnallisella, kirkollisella tai virka-arkistolla on oikeus saada käytettäväkseen valtionarkistoon tai maakunta-arkistoon siirtämänsä asiakirja.
Samanlainen oikeus on yksityisluontoisen arkiston omistajalla tällaisesta arkistosta säilytettäväksi siirrettyyn asiakirjaan nähden.
Mitä muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelemisesta 2 päivänä huhtikuuta 1883 annetun asetuksen 9 §:ssä säädetään kirkossa tai muussa yleisessä rakennuksessa olevien vanhain kirjojen ja kirjoitusten suojelemisesta, olkoon noudatettava kaikista sellaisista kunnallisiin, kirkollisiin tai yksityisluontoisiin arkistoihin kuuluvista asiakirjoista, jotka on katsottava asiakirjallisiksi muistomerkeiksi.
Sanotussa lainkohdassa muinaistieteelliselle toimikunnalle annettua toimivaltaa käyttää 1 momentissa tarkoitettuun asiakirjaan nähden valtionarkisto, joka myöskin, milloin asiakirja luovutetaan tai lunastetaan valtiolle, päättää sen säilyttämisestä.
Tässä laissa valtionarkistolle säädettyjä tehtäviä voidaan valtioneuvoston päätöksellä siirtää maakunta-arkistolle.
Tämän lain säännösten nojalla annetusta kunnallista tai yksityisluontoista arkistoa tai asiakirjaa koskevasta valtionarkiston päätöksestä voidaan valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen kolmenkymmenen päivän kuluessa päätöksen tiedoksi saamisesta. Sama olkoon lakina muista kirkollisista arkistoista paitsi evankelis-luterilaisista.
Päätöksestä, jonka maakunta-arkisto on antanut tämän lain säännösten perusteella 15 §:ssä tarkoitetussa tahi valtion virka-arkistoa koskevassa asiassa, saa valittaa valtioneuvostoon kolmenkymmenen päivän kuluessa tiedoksi saamisesta.
Valtionarkiston 1 momentissa mainitussa asiassa antamasta päätöksestä voidaan edelleen valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen.
Tarkemmat säännökset tämän lain täytäntöönpanosta ja soveltamisesta annetaan asetuksella.
Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 193 , ja sillä muutetaan 27 päivänä marraskuuta 1917 annetun maalaiskuntain kunnallislain 84 § ja samana päivänä annetun kaupunkien kunnallislain 50 §, viimeksi mainittu sellaisena kuin se on 9 päivänä joulukuuta 1927 annetussa laissa sekä muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelemisesta 2 päivänä huhtikuuta 1883 annetun asetuksen 9 §, mikäli ne ovat ristiriidassa tämän lain säännösten kanssa.
Helsingissä 16 päivänä syyskuuta 1938.
Sivistysvaliokunnan mietintö N:o 20 hallituksen esityksen johdosta laiksi julkisista arkistoista.
muokkaa
Eduskunta on pöytäkirjanottein 23 päivältä kulunutta syyskuuta lähettänyt sivistysvaliokunnan valmisteltavaksi hallituksen esityksen n:o 59 laiksi julkisista arkistoista. Valiokunta on kuullut asiassa asiantuntijoina esittelijäneuvos K. K. Aroa, valtionarkistonhoitaja Kaarlo Blomstedtia ja hallintoneuvos Mikko Louhivaaraa.
Esityksessä on riittävästi ja pätevillä syillä perusteltu siinä ehdotetun lainsäädännön tarpeellisuus, joten valiokunta puoltaa sen hyväksymistä. Kuitenkin olisi lain 8 §:ään otettava selventävä määräys siitä, millä edellytyksillä evankelis-luterilaisissa kirkollisissa arkistoissa suoritettavia tarkastuksia voidaan toimittaa. Antaessaan opetusministeriölle lausuntonsa lainvalmistelukunnan laatimasta ehdotuksesta käsiteltävänä olevaksi laiksi, arkistovaltuuskunta, jonka perusteelliseen selvittelyyn nyt alulle pantu lainsäädäntö arkistotoimen uudistamiseksi nojautuu, alisti harkittavaksi, olisiko itse lakiin sisällytettävä säännös siitä, että kirkollisten arkistojen tarkastukset on toimitettava yhteistoiminnassa asianomaisten kirkollisten viranomaisten kanssa, vai olisiko tällaisen säännöksen katsottava kuuluvan toimeenpanoasetukseen. Jotta kirkollisten arkistojen turvaamista koskeva kysymys voitaisiin ratkaista sekä valtiota että kirkkoa tyydyttävällä tavalla, valiokunta pitää tarkoituksenmukaisena, että yhteistoiminnalle asian järjestämiseksi jo laissa säädetään riittävät perusteet. Näin ollen valiokunnan mielestä on tarpeellista, että puheena oleva säännös otetaan lakiin. Valiokunta on sen vuoksi tehnyt 8 §:ään asiaa koskevan lisäyksen. Lakiehdotuksen 16 §:n 1 momentissa olevan painovirheen valiokunta on korjannut.
Sen nojalla, mitä edellä on esitetty, valiokunta kunnioittaen ehdottaa,
että Eduskunta hyväksyisi kysymyksessä olevan lakiehdotuksen näin kuuluvana:
Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:
Evankelis-luterilaisten kirkollisten arkistojen hoitamisesta ja niissä olevain vanhempien asiakirjain siirtämisestä yleisarkistoihin säädetään kirkkolaissa. Valtionarkistolla on, yhteistoiminnassa kirkollisten viranomaisten kanssa, oikeus toimituttaa näissä arkistoissa tarkastuksia sekä antaa neuvoja asiakirjain hoitamisesta ja tarpeettomiksi katsottujen asiakirjain hävittämisestä.
Muihin uskontoihin kuuluvista kirkollisista arkistoista noudatettakoon soveltuvin kohdin 7 §:n säännöksiä.
(Hallituksen esityksen mukaisesti.)
Päätöksestä, jonka maakunta-arkisto on antanut tämän lain säännösten perusteella 15 §:ssä tarkoitetussa tahi valtion virka-arkistoa koskevassa asiassa, saa valittaa valtionarkistoon kolmenkymmenen päivän kuluessa tiedoksi saamisesta.
Valtionarkiston 1 momentissa mainitussa asiassa antamasta päätöksestä voidaan edelleen valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen.
(Hallituksen esityksen mukaisesti).
Helsingissä 18 päivänä lokakuuta 1938.
Asian käsittelyn ovat ottaneet osaa puheenjohtaja Kaijalainen, varapuheenjohtaja Kilpi sekä vakinaiset jäsenet Brander, Juutilainen, Kaasalainen, Malkamäki, Oksanen, J. Raatikainen, Stenwall, Sundström, Syrjälä, Syrjänen, Wirtanen ja Österholm ynnä varajäsen Malmivaara.
Vastalause
muokkaa
Lakiesitystä käsitellessään on sivistysvaliokunta ottanut hallituksen esityksen 8 pykälään lisäyksen, joka heikontaa lain tarkoitusta saada kirkollistenkin arkistojen arvokas aineisto nykyistä tarkoituksenmukaisemmin hoidetuksi. Lisäksi se aiheuttaa erimielisyyttä siitä, kuka on sellainen kirkollinen viranomainen, jonka kanssa yhteistyössä lain edellyttämä kirkollisten arkistojen tarkastus voidaan toimittaa. Kun tehty lisäys käsityksemme mukaan ei ole riittävästi perusteltu, olisi se lakiesityksestä poistettava.
Edellä olevan perusteella ehdotamme,
että hallituksen esitys hyväksyttäisiin muuttamattomana.
Helsingissä 18 päivänä lokakuuta 1938.
|
Jussi Raatikainen. Sylvi-Kyllikki Kilpi. |
Jere Juutilainen. Aino Malkamäki. |
Suuren valiokunnan mietintö N:o 97 hallituksen esityksen johdosta laiksi julkisista arkistoista.
muokkaa
Suuri valiokunta on, kuultuaan asiassa asiantuntijoita ja pyydettyään perustuslakivaliokunnalta lausunnon siitä, sisältyykö puheenaolevaan lakiehdotukseen sellaisia säännöksiä, jotka voidaan säätää ainoastaan kirkkolaissa, sekä asian oltua sen jälkeen vielä valmisteltavana valiokunnan asettamassa jaostossa, käsitellyt yllämainitun asia ja päättänyt yhtyä kannattamaan sivistysvaliokunnan mietintöön n:o 20 sisältyvää lakiehdotusta alempana mainituin muutoksin. Mukaanliittäen perustuslakivaliokunnan edellämainitun lausunnon suuri valiokunta siis kunnioittaen ehdottaa,
että Eduskunta hyväksyisi puheenaolevan lakiehdotuksen näin kuuluvana:
Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:
(Sivistysvaliokunnan mietinnön mukaan.)
Julkisten arkistojen keskusvirasto on valtionarkisto, jonka tulee vastaanottaa, säilyttää ja järjestää arkistoaineksia, pitää niitä viranomaisten, tutkijain ja muiden tarvitsijain käytettävänä sekä valvoa ja johtaa arkistotoiminta, mikäli ei jäljempänä toisin säädetä.
(Sivistysvaliokunnan mietinnön mukaisesti.)
Evankelis-luterilaisten kirkollisten arkistojen hoitamisesta, tarkastamisesta ja niissä olevain vanhempien asiakirjain siirtämisestä yleisarkistoihin säädetään kirkkolaissa. Valtionarkisto (poist.) on kirkollisten viranomaisten pyynnöstä velvollinen (poist.) antamaan neuvoja asiakirjain hoitamisesta ja tarpeettomiksi katsottujen asiakirjain hävittämisestä näissä arkistoissa.
Muihin uskontokuntiin kuuluvista kirkollisista arkistoista noudatettakoon soveltuvin kohdin 7 § säännöksiä.
(Sivistysvaliokunnan mietinnön mukaisesti.)
Helsingissä 12 päivänä joulukuuta 1938.
Liite.
muokkaa
EDUSKUNNAN
PERUSTUSLAKIVALIOKUNTA.
Helsingissä, joulukuun 2 päivänä 1938.
Lausunto N:o 2.
Kirjeessä n:o 32 viimeksi kuluneen lokakuun 26 päivältä Suuri valiokunta on pyytänyt perustuslakivaliokunnan lausuntoa siitä, sisältyykö hallituksen esityksen n:o 59 ehdotukseen laiksi julkisista arkistoista sivistysvaliokunnan mietinnössä n:o 20 siihen ehdotetuin muutoksin sellaisia säännöksiä, jotka voidaan säätää ainoastaan kirkkolaissa. Tämän johdosta perustuslakivaliokunta, hankittuaan asiasta Oulun hiippakunnan piispan J. A. Mannermaan sekä hallintoneuvosten Eino J. Ahlan ja Mikko Louhivaaran asiantuntijalausunnot, jotka liitteinä seuraavat tätä lausuntoa, kunnioittaen esittää seuraavaa.
Hallitusmuotomme 83 §:n mukaan evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta on säädettävä kirkkolaissa. Valtiojärjestyksen 31 §:n 2 momentin mukaan on kirkkolain säätämisestä voimassa, mitä siitä erikseen on säädetty. Tämä säännös tarkoittaa viitata 6 päivänä joulukuuta 1869 annetun kirkkolain 14 ja 455 §:ään. Edellisessä säädetään, että oikeutensa ehdottaa lakia kaikesta, mikä koskee ainoastaan kirkon omia asioita, käyttää kirkko itse edusmiestensä kautta kirkolliskokouksessa, mutta kirkolliskokouksessa ehdotettujen lakien tutkiminen ja vahvistaminen on keisarin ja valtiopäiville kokoontuneiden Suomen Valtiosäätyjen tehtävä. Kirkkolain 455 §:ssä taas, kuten se on joulukuun 22 päivänä 1933 annetussa laissa, on säädetty, että yleisen kirkolliskokouksen asiana on ehdottaa uutta kirkkolakia ja voimassa olevan muuttamista ja selittämistä, jonka jälkeen kirkolliskokouksen ehdotukset alistetaan Tasavallan presidentin ja eduskunnan tutkittaviksi ja hyväksyttäviksi.
Aloiteoikeus kaikesta, mikä koskee ainoastaan kirkon omia asioita, t. s. kaikista kirkollisista lainsäädäntöasioista on siis yksinomaan kirkolliskokouksella ja on sen päättämät kirkkolainsäädännän alaan kuuluvat ehdotukset, kun ne hallituksen esityksenä annetaan eduskunnalle, viimksimainitun muuttamattomina joko hyväksyttävä tai hylättävä. Jos tavallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä säädettävään lakiin ehdotetaan säännös, joka kuuluu kirkkolainsäädännän alaan, mutta josta kirkolliskokous ei ole tehnyt aloitetta, ei eduskunta voi päättää sellaisesta säännöstä, koskei laillista aloitetta päätöksen tekemiseen siitä ole olemassa.
Kirkonkirjat, joiden pitäminen vahvistettiin jo 1686 vuoden kirkkolain yleisillä säännöksillä, ja kirkonarkistot ovat vanhastaan olleet kirkon omaisuutta. Tämä käsitys on nimenomaan lainsäädännässäkin vahvistettu, kun kirkkolain 300 §:ään, kuten se on joulukuun 22 päivänä 1933 annetussa laissa, lisättiin säännökset siitä, millä edellytyksillä kirkonarkistojen asiakirjoja voitiin tallettaa julkiseen arkistoon, ja samalla tuohon pykälään uutena 3 momenttina sisällytettiin säännös, että sanotut asiakirjat senkin jälkeen, kuin ne oli julkiseen arkistoon talletettu, pysyvät kirkon omaisuutena.
Tarkastettaessa kysymyksessä olevaa lakiehdotusta sivistysvaliokunnan siihen ehdottamine muutoksineen havaitaan lakiehdotuksen 1 §:stä, että myöskin kirkolliset arkistot on selitetty sellaisiksi julkisiksi arkistoiksi, joita lakiehdotus on tarkoitettu koskemaan. Julkisten arkistojen, siis myös kirkollisten arkistojen, keskusvirastona tulisi lakiehdotuksen 2 §:n mukaan olemaan valtionarkisto, jonka tehtävänä muun muassa olisi valvoa ja johtaa arkistotoiminta, siis kirkollisiakin arkistoja. Lakiehdotuksen 8 §:n 1 momentin 2 lauseen mukaan olisi valtionarkistolla oikeus toimittaa kirkollisissa arkistoissa tarkastuksia, sivistysvaliokunnan muutosehdotuksen mukaan kuitenkin ainoastaan yhteistoiminnassa kirkollisten viranomaisten kanssa, ja niin ikään oikeus antaa kirkollisille arkistoille neuvoja asiakirjain hoitamisesta ja tarpeettomiksi katsottujen asiakirjain hävittämisestä. Edelleen sisältyy lakiehdotuksen 9 §:ään säännös julkisiin arkistoihin, siis kirkollisiinkin arkistoihin, kuuluvien asiakirjain säilyttämistavasta, mistä kirkollisiin arkistoihin nähden jo on vastaava säännös kirkkolain 300 §:n 2 momentissa, ja 12 §:ään säännös, että muun muassa kirkollisella arkistolla olisi oikeus saada käynnistettäväkseen valtionarkistoon tai maakunta-arkistoon siirtämänsä asiakirja, mistä kirkollisten arkistojen kohdalta jo on vastaavasti säädetty kirkkolain 300 §:n 3 momentissa.
Kirkollisten arkistojen tarkastamisesta säädetään kirkkolain 356 §:ssä, että piispa, kukin hiippakunnassansa, on seurakuntain papiston ylin kaitsija ja velvollinen valvomaan sitä, että kirkkojen omaisuutta asianmukaisesti hoidetaan, saman lain 362 §:ssä, puhuttaessa piispantarkastuksesta, että tarkastuksessa ovat kirkonkirjat ynnä kaikki niihin kuuluvat luettelot tarkastettavat, ja 429 §:ssä, lääninrovastin tarkastuksista puheen ollen, että lääninrovastin tulee niissä tarkastuksissa, jotka hän eri seurakunnissa pitää, noudattaa, mitä piispantarkastuksesta on sanottu, siis tarkastaa myös kirkonkirjat ja kirkonarkistot. Kirkkolain 423 §:n mukaan on tuomiokapitulin annettava tarkemmat määräykset siitä, miten tuomiokapitulin arkisto on järjestettävä ja hoidettava, ja 436 §:ssä on määräyksiä lääninrovastin arkiston tarkastamisesta rovastin vaihtuessa. Mitä lopuksi tulee kirkolliskokouksien ja piispainkokouksien arkistoihin, ei kirkkolaissa niistä tosin ole erikoisia määräyksiä, mutta ovat sanotut arkistotkin riidattomasti kirkon omaisuutta ja siis kirkon määräysvallan alaisia.
Koska kirkonkirjat ja kirkolliset arkistot näin ollen, kuten edellä on osoitettu, ovat kirkon omaisuutta, on selvää, että tämän omaisuuden tarkastamista koskevat säännökset kuuluvat sen lainsäädännän alaan, joka koskee ainoastaan kirkon omia asioita, siis kirkkolainsäädännän. Sen vuoksi ja kun sillä seikalla, minkälaiseksi ehdotettu valtionarkiston tarkastus on tarkoitettu, enempää kuin silläkään, toimitettaisiinko tuo tarkastus, joka kumminkin olisi lakiehdotuksen 2 §:n säännöksen huomioon ottaen kirkollisten arkistojen valvontaan liittyvää tarkastusta, sivistysvaliokunnan ehdottamin tavoin yhteistoiminnassa kirkollisten viranomaisten kanssa, vaiko ilman sitä, ei lainsäädäntökompetenssin kannalta ole merkitystä, perustuslakivaliokunta käsityksenään lausuu,
että puheena olevan lakiehdotuksen kirkollisia arkistoja ja niiden tarkastamista koskevat säännökset ovat sellaisia, että niistä voidaan säätää ainoastaan siinä järjestyksessä kuin kirkkolaista on voimassa.
OULUN HIIPPAKUNNAN
PIISPA.
Oulussa, marraskuun 8 p. 1938.
N:o 3087.
Eduskunnan perustuslakivaliokunnalle.
Perustuslakivaliokunta on kirjeellä n:o 27 lokakuun 27 päivältä pyytänyt allekirjoittaneelta lausuntoa siitä, sisältyykö hallituksen esitykseen n:o 59 laiksi julkisista arkistoista siihen sivistysvaliokunnan mietinnössä n:o 20 ehdotetuin muutoksin sellaisia säännöksiä, jotka voidaan säätää ainoastaan kirkkolaissa.
Kun olen voinut käydä asiaan vasta marraskuun 4 päivänä, palattuani yleisestä kirkolliskokouksesta, ja lausunto pyydettiin annettavaksi marraskuun 10 päivään mennessä, joten käytettävänäni ei ole ollut montakaan päivää, en ole voinut tutkia kaikkia lähteitä, jotka saattaisivat asiaa valaista. Näin ollen supistuu lausuntoni seuraavaan.
Evankelis-luterilaisen kirkon arkistoja on: Kirkolliskokouksen arkisto, piispainkokouksen arkisto, tuomiokapitulien arkistot, lääninrovastien arkistot ja seurakuntien arkistot.
Kirkolliskokouksen arkisto on syntynyt kirkolliskokouksien asiakirjoista ja julkaisuista. Kun piispainkokous Kirkkolain 463 §:n 5) ja 6) mom. mukaan on kirkolliskokouksen täytäntöönpanotoimien suorittaja ja mahdollisesti tarvittavain määräysten antaja, kuuluvat mainittua arkistoa koskevat tarkastus-, neuvonta- ja ohjeidenantamistoimenpiteet kokonaan, mikäli niitä tarvitaan, kirkkolain säätämispiiriin. Sama on sanottava piispainkokouksen omasta arkistosta.
Tuomiokapitulien arkistoista säädetään Kirkkolain 423 §:ssä. Arkiston järjestämistä, luetteloihin ja rekistereihin panemista sekä hoitamista koskevista asioista on tuomiokapitulilla valta lähemmin määrätä. Mitä tämän lisäksi katsotaan tarpeelliseksi säätää, on tämän mukaisesti siis tapahtuva Kirkkolakia muuttamalla.
Lääninrovastien arkistoista, muun muassa niiden katsastuksesta, on säädetty Kirkkolain 436 §:ssä. Piispantarkastuksissa tapahtuu myös Kirkkolain 361 §:n mukaan lääninrovastien arkistonhoidon tarkastus. Tarkempia määräyksiä lääninrovastien arkistoihin kuuluvien asiakirjain luetteloinnista, kirjaanviennistä y. m. ovat aina antaneet tuomiokapitulit sen määräysvallan nojalla, mikä niillä on lääninrovasteihin nähden, jotka ovat apuna hiippakunnan kirkollishallituksessa. Heidän arkistojaan koskevat määräykset kuuluvat Kirkkolain säädännön piiriin.
Seurakuntain arkistot ovat suurin ja verrattomasti tärkein luterilaisen kirkkomme arkistoaines. Sen synnystä ja lainsäädännöllisestä asemasta seuraavat viittaukset.
Kirkollinen kirjanpito, joka muodostaa seurakuntain arkistojen käsinkirjoitetun osan, on syntynyt kirkon omia tarpeita varten. Vuoden 1686 kirkkolaki, joka on ollut Suomessa voimassa – monin lisäyksin ja muutoksin – kunnes nykyinen kirkkolaki, annettu joulukuun 6 päivänä 1869, tuli voimaan, sisältää säädöksiä kirkonkirjoista. Ne ovat mainitun vanhan kirkkolain 24 luvun 8 §:ssä, jossa säädetään, mitä piispan on pitäessään tarkastusta seurakunnassa katsastettava. Kaikesta siitä käy selville, että kirkonkirjat, koskivatpa ne henkilöitä, kirkon omaisuutta ja taloudellista hoitoa, pidettyjä kirkonkokouksia tai muuta, olivat pidettävät seurakunnan omaa tarvetta varten. Tätä ei muuta se, että myöhemmällä ajalla näistä kirjoista on säädetty annettavaksi todistuksia myös erinäisiin yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Määräyksiä arkistojen luettelojen laatimisesta ja järjestyksestä ovat antaneet kirkolliset viranomaiset. Erittäin huomattavat tässä suhteessa ovat Turun tuomiokapitulin kiertokirjeellä kesäkuun 7 p. 1826 antamat varsin seikkaperäiset määräykset, joista merkittäköön seuraavat, painettuja ja kirjoitettuja kirjoja ynnä kirjoitettuja dokumentteja ja asiakirjoja koskevat:
"Tryckta böcker. Vid hvilkas förtecknande hvarje Boks format först bör afses, så att särskilda in Folio, Qvarto, Octavo och Duodecimo, inbundne eller häftade, från hvarandra afskiljas, för att i behörige afdelningar, och i noggran chronologisk ordning, med sina Titlar, Författarnes eller Öfversättarnes namn, samt tryckningsort och årtal, fullständigt i Inventerings-Längden upptagas; varande det lämpligt, att i Inventarie-Boken lemna minst ett blad rent papper obegagnadt näst efter hvarje format, på det böcker, som framdeles torde tillkomma, måga kunna på sina vederbörliga ställen införas. Skulle i de äldre Kyrko-Bibliotheckerne än förekomma fragmenter af Missalier och Breviarier, ifrån Catholska tiden, äfvensom af andra med så kallad munkstyl aftryckta Handböcker och Ritualer, (ty complette lära de väl ej men någongstädes anträffas?) ifrån samma tid, så må den första raden af första än i behåll varande folium, äfvensom sista raden af sista sidan, i Inventarium ordagrant införas, deraf man sedan kan komma i tillfälle att utreda under hvilken Titel samma bok må varit fordom utgifven.[[1]]
Handskrifna Böcker.
Under denna benämning höra alla inom hvarje Församling i äldre och nyare tider förda Communion- och Husförhörs-Längder, Tabeller, såväl Folkmängds, som de årliga så kallade Mortalitets, allt ifrån år 1749. — Likaledes särskilde årliga Förteckningar öfver Födde, Döde och Vigde, inom hvart och ett Kyrkogäll. — Öfver In- och Utflyttade, — Öfver dem som undergått offentlig och enskild Skrift, — Öfver uppläsningen af så väl de till årligt afkunnande utgifna som de efterhand utfärdade och till alla Kyrkor hvart år ankommande Högsta Öfverhetliga Förordningar, — Kyrkostämmo- och Kyrko-Råds Protocolle samt Biskops- och Proste-Visitations-Acter, — och ändteligen inbundna Räkningar öfver Församlingens Kyrko-, Vinsäds-Fattig-Cassa, Lazaretts Collecte- och Contingent-medel, — hvilka flerehanda Ecclesiastike Förteckningar böra i särskilda afdelningar med särskilda Titlar, efter de olika ämnen desamma angå och innehålla samt efter de olika formater, in Folio, Qvarte eller Octavo, hvari de kunna vara inbundne, med iakttagande af den Chronologiska ordningen i Inventeringen i Inventarie-Längden uppföras.[[2]]
Handskrifne Documenter och Handlingar.
1:o Rörande dels de Ecclesiastike ärenderne i gemen, dels hvarje Församling i synnerhet: vid hvilkas specifika förtecknande till deras hufvudsakliga innehåll, äfven af hvad dag och årtal de äro i chronologisk följd bör anmärkas, att Öfverhetliga Bref, Utslag och Författningar först uppföres, och sedan Hof-Rätternes, Collegiernes, Landshöfdingarnes, Domkapitlens och de öfriga Domstolarnes i Landet Utslag och Beslut, i enahanda tidsordning införes. — Skulle ock i bland i behåll varande Documenter några tillfälligtvis förekomma, som vore af något för de Ecclesiastike ärenderne fremmande innehåll, så måga de dock i samma Förteckning så mycket hellre upptagas och omnämnas, som de Handlingar och underrättelser från forntiden vi än hos oss hafva öfriga, äro mycket få, och således förtjena att sorgfälligt förvaras".[[3]]
Sanotuista määräyksistä, joiden mukaan tarkastukset, mitä tulee arkistoon, seurakunnissa ovat tapahtuneet, käy selville sekä se, että säädökset ovat annetut kirkon omien toimielimien kautta, että myös se huolellisuus, jota on noudatettu ja jonka kautta seurakuntien arkistot ovat pysyneet kunnossa.
Valtio on rajoittanut papiston kirjanpitovelvollisuutta siihen nähden, mikä ei kuulu seurakunnan omiin tarpeisiin, ja on siten antanut tunnustusta seurakuntain kirjanpidon kirkonsisäiselle luonteelle. Niinpä lokakuun 16 päivänä 1723 annettujen papiston privilegioiden 8 kohdassa sen johdosta, että papisto oli valittanut tulevansa luettelojen kirjoittamisen kautta suuresti estetyksi virkainsa toimittamisessa, säädetään: "— — — Förthenskull vele Vi hafva them härefter icke allenast ifrån Längdeskifning, utom Tionde-Längderne, utan ock ifrån then möda och olägenhet, som them till följd af Mantals-Commissionens Instructionen härtil ålegat hafver, nådigst fri kallade."[[4]] — — — Tämä perustuslain luontoinen privilegioiden kohta on vielä voimassa; ja asevelvollisuuslakia laadittaessa 1876 vuoden valtiopäivillä pyysivät muut valtiostäydyt pappissäätyä asevelvollisten luetteloihin nähden tästä privilegiosta sen kohdasta luopumaan, mikä tapahtuikin.
On ollut aihetta luoda näkyä katsaukset entisyyteen nykyisen asiantilan valaisemiseksi kysymyksessä olevalla alalla. Seurakuntien arkistot ovat syntyneet ja niitä on hoidettu seurakuntien omaa tarvetta varten. Sitä on tarkoittanut lainsäädäntö, ja sen mukaisesti ovat kirkon viranomaiset antaneet tarpeellisia määräyksiä ja tarkastusten toimittaminen on ollut heidän tehtävänään.
Tärkeä muutos tapahtui, kun 1869 vuoden kirkkolaki tuli voimaan. Kirkko sai sisäisen itsenäisyyden, jota sillä, valtion laitoksena, ei aikaisemmin ollut. Tähän itsenäisyyteen tuli kuulumaan m.m. oikeus tehdä aloite kirkkolain muutokseksi ja siitä yleisessä kirkolliskokouksessa päättää, jonka jälkeen ehdotukset alistetaan Tasavallan Presidentin ja eduskunnan tutkittaviksi ja hyväksyttäviksi (K.L. 455, 1 mom.).
Kysymystä, mitkä asiat kuuluvat kirkkolain alaan ja mitkä yleisen lainsäädännön, koskettelee komitea, joka on tehnyt ehdotuksen 1869 vuoden kirkkolaiksi, perusteluissaan (Förslag till Kyrkolag — — — jemte Motiver och Reservationer. Helsingfors 1863): — — — "i kyrkolagen höra ingå endast sådana verkliga lagbestämmingar, hvilka icke blott angå kyrkan, utan äfven kunna tänkas utgå från henne"[[5]] (s. 109). Edellinen peruste ei selitystä kaipaa. Jälkimmäisen mukaan kirkkolakiin eivät kuulu "de bestämmingar angående kyrkans förhållande till staten, hvilka uttrycka dels statens fulla erkännande af och derur härflytande pligter mot den lutherska läran, dels den lägre grad af erkännande, hvilken staten medger andra konfessioner, än den lutherska"[[6]] (s. 110). Sitävastoin kuuluvat kirkkolakiin "sådana stadganden angående kyrkans förhållande till staten, hvilka uttala kyrkans erkännande af och pligter mot staten"[[7]] (s. 110). Edelleen lausutaan kirkkolain säädännön rajoista, "att rättigheten till kyrkolagstiftning af allt vad som rör kyrkan i och för sig, tillkommer kyrkan sjelf och icke staten, ja att denne endast har rätt att erhålla kännedom af de lagar kyrkan för sig stiftar och att gifva dem sitt godkännande, eller, derest de skulle innehålla något som vore stridande emot statens sanna intressen, vägra dem sin sanktion, men icke någon rätt att deltaga i det egentliga stiftandet af dessa lagar eller bedömma deras kyrkliga ändamålsenlighet"[[8]] (s. 134).
Näitä perusteita on voimassaolevassa kirkkolaissa noudatettu. Että säännökset kirjanpidosta ja sen tarkastuksesta kuuluvat kirkkolain piiriin, käy selville niin hyvin näistä perusteista kuin siitä, että mainitut säännökset sisältyvät kirkkolakiin, lähinnä 146 §:ään. Kun pykälän viime mom:ssa mainitaan kirjoja, jotka kirkollishallitus ehkä vielä katsoo tarpeellisiksi, on huomattava, että "kirkollishallituksella" tarkoitetaan tuomiokapitulia, § 391 ja 356; sitä vastoin "kirkon ylin hallitus" on Suomen hallituksen asia, 14 §. Kirkonkirjat kuuluvat seurakunnan omaisuuteen, jonka säilyttämisestä säädetään Kirkkolain 300 §:ssä, sellaisena kuin § kuuluu muutettuna joulukuun 22 päivänä 1933. Säilytyspaikkana on oleva tuomiokapitulin hyväksymä tulen- y. m. vaaralta turvattu arkistohuone. Arkistoon kuuluvain asiakirjain tallettaminen julkiseen arkistoon tapahtuu seurakunnan suostumuksella. Siten talletettuinakin asiakirjat pysyvät seurakunnan omaisuutena. Erimielisyys seurakunnan ja arkistoviranomaisen välillä on saatettava tuomiokapitulin ratkaistavaksi. Kirkkolain 356 §:n mukaan on valvonta siitä, että kirkkojen omaisuutta (siis myös arkistoja) asianmukaisesti hoidetaan, piispan velvollisuus. Mainitut lainkohdat osoittavat, että luterilaisten seurakuntain arkistojen hoito kulkee historiallista linjaansa: se kuuluu kirkkolain säädännön alaan.
Esitys laiksi julkisista arkistoista johtaisi sivistysvaliokunnan ehdottamin muutoksinkin ristiriitoihin voimassa olevan kirkkolain kanssa. 2 §:n säännökset valtionarkistosta julkisten arkistojen keskusvirastona, jonka tulee vastaanottaa, säilyttää ja järjestää arkistoaineksia, pitää niitä viranomaisten, tutkijain ja muiden tarvitsijain käytettävänä sekä valvoa ja johtaa arkistotointa, näyttää sisältävän mainitulle keskusvirastolle muitakin tehtäviä, kuin mitä 8 §:ssä mainitaan. 8 §:ssä mainittu tarkastuksien pito yhteistoiminnassa kirkollisten viranomaisten kanssa on taas varsin epämääräisesti mainittu ja käytännössä omiansa johtamaan selkkauksiin. Mitä tulee neuvontaan asiakirjain hoitamisesta ja hävittämisessä, jää epäselväksi, mihin määrään asianomainen arkiston hoitaja on velvoitettu valtionarkiston lähettämän tarkastajan neuvoja seuraamaan ja kuka erimielisyyden sattuessa on ratkaisija. Mutta tärkein huomautettava on, että edellä olevan esityksen mukaan tämänkaltaisten säännösten paikka on kirkkolaki; muutoin tullaan siihen, että kirkkolakia, jonka säätämisestä valtiopäiväjärjestyksen 31 §:n viimeisen momentin mukaan on voimassa erityinen järjestys, tyhjennetään sen oleellisesta sisällyksestä yleisellä lailla, tai lisätään sitä säännöksillä, joiden tulisi olla säädetyt sen mukaisesti, mikä on voimassa kirkkolaista.
Edellä ei ole kosketeltu sitä, onko ja missä määrin tarpeellista ja toivottavaa, että kirkkolakiin tulee kirkollisista arkistoista lisäsäännöksiä. Hallituksella, jonka jäsen kirkkolain 451 §:n 1 mom. 4 kohdan mukaan on edustajana kirkolliskokouksessa, on tilaisuus tehdä aloite kirkkolain muutoksiksi. Kirkolliskokous on epäilemättä ottava huomioon, mikä tarpeellista on. Tässä yhteydessä on kysymys vain lainsäätämisjärjestyksestä.
Sen nojalla, mitä edellä on esitetty, lausun kunnioittaen,
että lakiesityksessä on käsitykseni mukaan säännöksiä, jotka voidaan säätää vain kirkkolaissa.
Perustuslakivaliokunta on pyytänyt lausuntoani siitä, sisältävätkö kuluvan vuoden valtiopäiville annetussa hallituksen esityksessä n:o 59 ja sivistysvaliokunnan sen johdosta antamassa mietinnössä n:o 20 olevat ehdotukset laiksi julkisista arkistoista sellaisia säännöksiä, jotka kuuluvat kirkkolainsäädännön alaan.
Tämän johdosta kunnioittaen esitän seuraavaa:
Vastauksen löytämiseksi edellä mainittuun kysymykseen näyttää olevan tarpeellista selvittää kirkkolain käsitettä sekä kirkollisten arkistojen oikeudellista luonnetta.
Hallitusmuodon 83 §:ään sisältyy säännös: "Evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkolaissa". 1928 vuoden valtiopäiväjärjestys taas säätää, yhdenmukaisesti sen kanssa, mitä oli säädetty 1906 vuoden valtiopäiväjärjestyksessä: "Kirkkolain säätämisestä on voimassa, mitä siitä erikseen on säädetty". Tämä V.J:n 31 §:n 2 momentin viittaus tarkoittaa niitä säännöksiä, jotka sisältyvät 6 päivänä joulukuuta 1869 annetun kirkkolain 14 ja 455 §:iin.
Kirkkolain 14 § sisältää: "Oikeutensa ehdottaa lakia kaikesta, mikä koskee ainoastaan kirkon omia asioita, käyttää kirkko itse edusmiestensä kautta kirkolliskokouksessa, mutta kirkolliskokouksessa ehdotettujen lakien tutkiminen ja vahvistaminen on keisarin ja valtiopäiville kokoontuneiden Suomen Valtiosäätyjen tehtävä". 455 §:ssä (muut. 22/12 1933) taas säädetään: "Yleisen kirkolliskokouksen asiana on ehdottaa uutta kirkkolakia ja voimassa olevan muuttamista ja selittämistä, jonka jälkeen kirkolliskokouksen ehdotukset alistetaan Tasavallan presidentin ja eduskunnan tutkittaviksi ja hyväksyttäviksi".
Kirkkolainsäädäntömenettely poikkeaa tavallisesta lainsäädäntöjärjestyksestä ensinnäkin siinä, että "kirkolliset lainsäädäntöasiat" "saattavat joutua käsiteltäviksi ainoastaan kirkolliskokouksen aloitteesta" (Erich: Valtio-oikeus II s. 313), kun kirkolla on "yksinomainen oikeus kirkolliskokouksesta tehdä aloite kaikessa, mikä koskee ainoastaan kirkon omia asioita" (Hermanson: Lausuntoja ja mietintöjä siv. 490). Mitään kirkolliskokouksen kanssa "kilpailevaa valtiovallan aloteoikeutta ei ole olemassa" (Erich, main. t.). "Päteviä lainsäädäntöaloitteita ei mainituista asioista sentähden voida aikaansaada paremmin ilman kirkolliskokouksen ehdotusta tehdyillä hallituksen esityksillä kuin eduskuntaesityksilläkään" (Puhakka, Lakimies 1928 siv. 230–231). Tästä on katsottava johtuvan, että jos tavallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä säädettävään lakiin on ehdotettu otettavaksi säännös, joka kuuluu kirkkolainsäädännön alaan, on puhemiehen eduskuntakäsittelyssä kieltäydyttävä esittelemästä päätettäväksi sellaista säännöstä (Vrt. Puhakka, main. siv.). Toiseksi on kirkkolainsäädännölle ominaista, että kun kirkolliskokouksen päättämät kirkkolainsäädännän alaan kuuluvat ehdotukset jätetään hallituksen esityksenä eduskunnalle, eduskunta ei voi tehdä muutoksia, vaan on kirkolliskokouksen ehdotus muuttamattomana hyväksyttävä tai hylättävä. Tämä käsitys on johdonmukaisesti omaksuttu oikeusoppineiden esityksissä ja myös eduskuntakäytännössä (Vrt. esim. puhemiehen lausuntoa 1919 v:n valtiopäivillä. Pöytäk. siv. 1623).
Kirkkolainsäädännön erikoisominaisuuksien johdosta on kirkkolaki oikeustieteessä luonnehdittu kvalifisoiduksi yleiseksi laiksi. Yleisten lainsäädäntöelinten periaatteellisesti yleistä lainsäädäntöoikeutta rajoittaa kirkon oikeus (Hermanson: Lausuntoja siv. 490). Lainsäädäntökompetenssi on tällä lainsäädännön alalla jaettu säännöllisten lainsäädäntöelinten ja kirkolliskokouksen kesken, lausuu Erich (Tidskrift utg. av Jur. För. 1924 s. 92).
Mitä taas kirkkolainsäädännön alaan tulee, on sitä määriteltäessä ohjeeksi otettava molemmat edellämainitut kirkkolain pykälät. Asian valaisemiseksi lainaan tähän pari kohtaa Hermansonin lausunnoista, jotka koskevat kirkkolainsäädäntöä. Hermanson lausuu eräässä 1908 vuoden kirkolliskokouksen asettamalle kirkkolakikomitealle antamassaan lausunnossa seuraavaa (Lausuntoja ja mietintöjä siv. 442): K.L:n 14 ja 455 § säännökset voivat sisältää:
"joko sen että kirkolliskokouksen lainsäädäntöoikeus ulottuu sen laatuisiin säännöksiin, kuin ne, jotka voimassa olevassa kirkkolaissa, ja jotka sen periaatteen mukaan, joka astui voimaan kirkkolain hyväksymisellä vahvistamisella, ovat pidettävät kirkkolainluontoisina — tämä tulkitseminen perustui lähimmin 455 §:n säännökseen kirkkolain muuttamisesta tai selittämisestä —;
taikka myöskin että kirkolliskokouksen vallassa on hyväksyä kaikki sellaiset lakiehdotukset, jotka kirkollisiin tarkoituksiin määräävät velvoituksia ainoastaan sen omille jäsenille ja viranomaisille, riippumatta siitä, onko saman laatuisia säännöksiä jo olemassa kirkkolaissa vai ei — tulkitseminen mikä voisi nojautua 14 ja 455 §:ssä oleviin sanoihin: "lakia kaikesta mikä koskee ainoastaan kirkon omia asioita" sekä "uutta kirkkolakia" ja mikä tulkitseminen muuten olisi sopusoinnussa myöskin 1863 vuoden kirkkolakiehdotuksen perustelmissa olevan lausunnon kanssa; että kirkkolakiin on otettava lakimääräyksiä, "jotka eivät ainoastaan koske uskonon yhteisöön eli seurakuntaan, vaan taidetaan myös ajatella saaneensa sieltä alkuperänsä."
Eräässä toisessa lausunnossa Hermanson esittää (Lausuntoja ja miet. siv. 33):
"Jos olisi tarkoitus yhteiskunnalliseen lakiin ottaa säännös, joka koskee vain kirkon omia asioita, niin voisi se, niinhyvin jos säännös muuttaisi kirkkolaissa jo olevia säännöksiä kuin jos annettaisiin uusi sanotunlainen säännös, laillisesti tapahtua vasta senjälkeen kuin kysymys on käsitelty niin kuin kirkkolaissa on säädetty kirkkolakikysymyksistä".
Selvänä voidaan pitää, että kirkkolainsäädäntöjärjestystä on noudatettava päätettäessä voimassa olevan kirkkolain muuttamisesta, selittämisestä tai kumoamisesta. Mutta sanottua järjestystä on noudatettava myös uutta kirkkolakia säädettäessä, kuten nimenomaan lausutaan 455 §:ssä. Mitä uuden kirkkolain käsittelemiseen tulee, on sen piiriin luettava paitsi kokonaan uuden kirkkolain säätämistä myös sellaisten lisäysten hyväksyminen kirkkolakiin, jotka eivät sisällä muutosta tai selitystä. "Uuden kirkkolain" tulee kuitenkin, ottaen huomioon 14 §:n säännökset, koskea "ainoastaan kirkon omia asioita".
Kussakin yksityistapauksessa on tutkittava, koskeeko vireillepantu lainsäädäntökysymys ainoastaan kirkon omia asioita vaiko ei, ja sen johdolla pyrittävä määräämään kirkkolainsäädännön ja yleisen, yhteiskunnallisen lainsäädännön ala.
Ennenkuin voidaan saada vastausta kysymykseen, sisältääkö arkistolakiehdotus säännöksiä, jotka kuuluvat kirkkolainsäädännön piiriin, on yritettävä selvittää kirkonarkistojen oikeudellista luonnetta.
Kirkonkirjat tulivat yleisesti käytäntöön Ruotsi-Suomessa 1600-luvulla ja niiden pitäminen vahvistettiin 1686 vuoden kirkkolakiin otetuilla yleisillä säännöksillä (vrt. Ståhlberg, Hallinto-oikeus II 2 p. s. 30). Nykyisessä kirkkolaissa ovat säännökset 146 §:ssä, joka määrää, että kirkkoherra "kirjoittakoon — — ja järjestäköön" siinä mainitut kirkonkirjat, "niin kuin niistä on säädetty taikka kirkollishallitus ehkä vastedes, määrää". Kun tässä kirkollishallituksella on katsottava tarkoitetun ei ainoastaan tuomiokapituleja, vaan myöskin maan yleistä hallitusta, joka kirkkolain 14 §:n mukaan on "kirkon ylin hallitus koko maassa" voidaan sanoa 146 §:n sisältävän eräänlaisen lainsäännöllisen valtuutuksen, delegaation. Tämän valtuutuksen nojalla on voitu hallinnollisessa lainsäädäntöjärjestyksessä antaa säännöksiä kirkonkirjoista annettavista todistuksista.
Kysymys kirkonkirjojen oikeudellisesta luonteesta joutui ilmaantuneiden erimielisyyksien johdosta vuosisadan vaihteessa oikeudellisen selvittelyn kohteeksi. Senaatin asettama n.s. arkisto-delegatsiooni oli vuonna 1899 valmistuneessa mietinnössään lausunut sen käsityksen, että kun kirkkohallituksen asiana oli antaa määräyksiä kirkonkirjain pitämisestä, niin maan hallituksen niinmuodoin kirkon korkeimpana hallituksena tuli voida määrätä millä tavoin niitä on säilytettävä. Delegatsionin mietinnöstä pyydettiin lausunto m.m. Yliopiston konsistorilta, joka kehoitti lainopillista tiedekuntaa antamaan lausuntonsa m.m. seurakuntain oikeudesta määrätä arkistoistaan. Lainopillinen tiedekunta 7 päivänä toukokuuta 1901 antamassaan lausunnossa, (joka oli kokonaisuudessaan painettuna 1928 vuoden kirkolliskokouksen asettaman kirkkolakikomitean mietinnössä siv. 119–123) piti arkistodelegatsionin käsitystä kirkkolain nimenomaisten säännösten vastaisena. "Kirkonkirjat eivät nimittäin ole", lausui tiedekunta, "maan siviilirekisteri"; vaan kirkon kirjoja; mutta näille asiakirjoille on, osaksi vanhan käytännön perusteella, osaksi sen johdosta, että nämä kirjat sekä niiden nojalla annetut todistukset ovat olleet sellaisten henkilöitten laatimat, jotka sen aseman vuoksi, mikä luterilaisella kirkolla on valtiossa, ovat olleet julkisia viranomaisia, annettu todistusvoima sellaisiin seikkoihin nähden, jotka tavallisesti merkitään siviilirekisteriin — ja myös muihin olosuhteisiin nähden.
Se että kirkonkirjoja periaatteellisesti on pidettävä kirkolle kuuluvina kirjoina, käy selville siitä, miten ne ovat syntyneet, ja samaa todistavat vuoden 1686 K.L:n II luvun 10 §:ään, III luvun 3–5 ja 12 §:ään sekä XXIV luvun 8 §:ään samoinkuin 20 päivänä maaliskuuta 1735 annetun kuninkaallisen säännön 3 §:ään sisältyvät säännökset".
Edelleen tiedekunta huomautti, että Kirkkolain 300 §:ssä säädettiin nimenomaan, että kirkkojen varat ja omaisuus on säilytettävä niinkuin seurakunnat päättävät ja lausui esittämissään perustein omana käsityksenään, että kaikki 1869 vuoden kirkkolaissa kirkonkirjoiksi katsotut kirjat olivat luettavat siihen 300 §:ssä mainittuun kirkon omaisuuteen, jonka säilyttämisestä seurakunnat saavat päättää.
Sama käsitys, minkä lainopillinen tiedekunta esitti, on myöhemmin omaksuttu useamman kirkolliskokouksen kannanotoissa ja on se saavuttanut yleisten lainsäädäntöelintenkin, eduskunnan ja maan hallituksen hyväksymisen. 1933 vuoden kirkolliskokous päätti nimittäin K.L:n 300 §:ään lisättäväksi säännökset siitä, millä edellytyksillä kirkonarkistojen asiakirjoja voidaan tallettaa julkiseen arkistoon. Samalla sisällytettiin K.L:n 300 §:n uuteen 3 momenttiin säännös: "Senkin jälkeen kuin asiakirjat on julkiseen arkistoon talletettu, pysyvät ne kirkon omaisuuteen".
Kirkolliskokouksen päättämät muutokset eduskunta hyväksyi ja saatettiin ne voimaan 22 päivänä joulukuuta 1933 annetulla lailla. Täten on tullut lainsäädäntöteitsekin ratkaistuksi, että kirkonkirjat ja kirkonarkistot ovat kirkon omaisuutta.
Ryhdyttäessä tarkastamaan eduskunnan käsiteltäväksi annettua ehdotusta laiksi julkisista arkistoista, havaitaan lakiehdotuksen rakentuvan sille pohjalle, että se on tarkoitettu koskemaan kaikkia julkisia arkistoja, jollaiseksi lain 1 §:ssä selitetään myös kirkolliset arkistot. Nähdäkseni tässä kohden ei ole aihetta oikeudellisiin epäilyksiin, kunhan vain lain muissa kohdissa otetaan huomioon kirkkolaissa olevat kirkonarkistoja koskevat säännökset. Kirkollisia arkistoja koskevia säännöksiä onkin lain useassa pykälässä.
Ensi sijassa huomio kiintyy lain 8 §:ään. Sen ensimmäisessä lauseessa säädetään, että evankelis-luterilaisten kirkollisten arkistojen hoitamisesta ja niissä olevain vanhempien asiakirjain siirtämisestä yleisarkistoihin säädetään kirkkolaissa. Säännös, joka viittaa juuri K.L:n 300 §:ään, tunnustaa siis aivan oikein kirkkolain kompetenssin tällä alalla.
Oikeudellisesti epäilyksiä herättävä sen sijaan on saman lainkohdan toiseen lauseeseen sisällytetty säännös: "Valtionarkistolla on oikeus toimittaa näissä arkistoissa tarkastuksia sekä antaa neuvoja asiakirjain hoitamisesta ja tarpeettomiksi havaittujen asiakirjain hävittämisestä".
Sivistysvaliokunta on mietinnössään ehdottanut tähän lauseeseen sellaisen lisäyksen, että valtionarkiston toimittaman tarkastuksen tulisi tapahtua "yhteistoiminnassa kirkollisten viranomaisten kanssa". Tarkastettaessa tämän hallituksen esityksessä ja valiokunnan mietinnössä ehdotetun säännöksen suhdetta kirkkolakiin havaitaan, että kirkkolaissa nykyään on säännökset kirkonarkistojen tarkastamisesta. K.L:n 356 §:n mukaan "piispa, kukin hiippakunnassansa, on seurakuntain ja papiston ylin kaitsija ja velvollinen valvomaan sitä että — — — kirkkojen omaisuutta asianmukaisesti hoidetaan — — —". Yksityiskohtaisempia säännöksiä kirkonarkistojen tarkastuksesta piispantarkastuksissa ja lääninrovastin tarkastuksissa sisältyy vielä 362 ja 429 §:iin. Edellinen lainkohta (muut. 23/5 1930) puhuessaan piispantarkastuksesta määrää, että "yksityisessä tarkastuksessa ovat kirkonkirjat ynnä kaikki niihin kuuluvat luettelot, niin myös kirkon tilit tarkastettavat — —". 429 §:ssä taas säädetään, että lääninrovastin tulee niissä tarkastuksissa, jotka hän eri seurakunnissa pitää, noudattaa mitä piispantarkastuksesta on sanottu", joten hänen on myös tarkastettava kirkonkirjat ja kirkonarkistot.
Kun kirkonarkistoissa olevia kirkonkirjoja on, kuten edellä on osoitettu, pidettävä kirkon omaisuutena, täytyy tämän omaisuuden tarkastamista koskevien säännösten jo yksistään tällä perustella katsoa kuuluvan sen lainsäädännön piiriin, mikä koskee "ainoastaan kirkon omia asioita". Tämä käsitys saa tukea siitä, että kirkkolaissa jo on säännökset kirkonarkistojen tarkastuksesta. Ei voida välttää sitä johtopäätöstä, että kirkonarkistojen tarkastamista koskevat säännökset kuuluvat kirkkolainsäädännön piiriin ja että niin ollen lakiehdotuksen 8 §:n 1 momentin toiseen lauseeseen sisällytetty säännös, katsottakoonpa sen sisältävän lisäyksen kirkkolakiin, siis "uutta kirkkolakia" edellä selostetussa merkityksessä tai kirkkolain nykyisiä säännöksiä täydentävän muutoksen, voidaan säätää vain kirkkolain säätämisestä voimassa olevassa järjestyksessä. Kun ei ole olemassa kirkolliskokouksen aloitetta, ei voida lakia ottaa puheena olevaa säännöstä. Lainsäädäntökompetenssin kannalta ei ole oleellista merkitystä sillä minkälaiseksi valtionarkiston tarkastus olisi tarkoitettu eikä myöskään sillä toimitetaanko tämä tarkastus yhteistoiminnassa kirkollisten viranomaisten kanssa vaiko ilman sitä, koska kerran edellä puolletun käsityksen mukaan kirkonarkistojen tarkastuksesta voidaan säätää vain kirkkolailla. Erikoisesti lienee syytä huomauttaa, että sivistysvaliokunnan puolittama tarkastus olisi, ottaen huomioon lain 2 §:n säännös, kirkonarkistojen valvontaan liittyvää tarkastusta, jollaisesta on säädettävä kirkkolaissa.
Kaiken edellä esitetyn nojalla saan käsityksenäni lausua, että hallituksen esityksessä ja sivistysvaliokunnan mietinnössä ehdotetun lakiehdotuksen 8 §:n 1 mom. toiseen lauseeseen sisältyvä määräys kirkonarkistojen tarkastamisesta olisi lakiehdotuksesta poistettava, koskei laillista aloitetta päätöksen tekoon siitä ole olemassa.
Neuvojen antamista tuskin voitaisiin väittää kirkkolain vastaiseksi, koskapa tällaiset neuvot eivät olisi eivätkä voisikaan olla oikeudellisesti sitovia. Paraiten sopusoinnussa kirkon itsehallintoperiaatteen kanssa kuitenkin on, että arkistoviranomaiset antavat neuvonsa piispainkokouksen ja tuomiokapitulien välityksellä.
Jos lakiehdotuksen 8 §:stä poistetaan säännös kirkollisten arkistojen tarkastamisesta, jää lakiehdotuksen 2 §, jossa valtionarkisto luonnehditaan julkisten arkistojen keskusvirastoksi ja jonka tulee "valvoa ja johtaa arkistotoimintaa", tosioiloja vastaamattomaksi. Sen käsityksen mukaan, mikä edellä on esitetty, ei yhteiskunnalliseen lakiin otetulla säännöksellä voida kirkollisia arkistoja asettaa valtion viranomaisten valvonnan alaisiksi. Säännöksen arveluttavuutta oikeudelliselta kannalta on omansa "lieventämään" 8 §:n ensimmäinen lause, jonka ehkä voitaisiin katsoa sisältävän riittävän varauksen kirkonarkistoihin nähden. Mutta kieltämättä oikeampaa olisi 2 §:n loppuun tehdä lisäys: "mikäli ei kirkkolaissa toisin säädetä"; taikka 8 §:n ensimmäiseen lauseeseen lisätä, että kirkollisten arkistojen tarkastuksestakin säädetään kirkkolaissa.
Lakiehdotuksen eräisiin pykäliin on otettu säännöksiä, jotka ovat yhdenmukaiset KL:ssa olevien säännösten kanssa ja toistavat näitä.
9 §:n säännös sisältää kaikkia julkisia - siis myös kirkollisia - arkistoja koskevan säännöksen asiakirjain säilyttämisestä huoneissa, joissa asiakirjat ovat turvassa palovaaralta sekä kosteudelta ja muulta pilaantumiselta. Vastaava säännös kirkonarkistojen säilyttämisestä on jo sijoitettu KL 300 §:n 2 momenttiin.
12 §:ssä taas säädetään, että kunnallisella, kirkollisella ja virka-arkistolla on oikeus saada käytettäväkseen valtionarkistoon tai maakunta-arkistoon siirtämänsä asiakirja. Kirkonarkistojen osalta on vastaava säännös jo annettu KL 300 §:n 3 momentissa. Kosketellut 9 ja 12 §:n säännökset ovat kirkonarkistojen osalta tarpeettomat. Oikeudelliselta kannalta tuskin voidaan tehdä muistutusta sitä menettelyä vastaan, että yhteiskunnallisessa laissa toistetaan KL:n säännöksiä viimeksimainittujen kanssa yhtäpitävin sanoin. Sen sijaan on ehkä syytä harkita, voiko tällainen "jäljentämis"-menetelmä olla omiaan aiheuttamaan sekaannusta ja vastaisuuteen nähden epäselvyyttä siitä, mikä kuuluu yhteiskunnallisen, mikä kirkkolainsäädännön piiriin. Tuntuisi oikeammalta ottaa 9 ja 12 §:iin viittaukset, että kirkonarkistoihin nähden on voimassa KL:n vastaavat säännökset.
Olosuhteiden pakosta — käytettävissä olleen ajan niukkuuden vuoksi — on edellä oleva lausunto kohdistettu ensi sijassa seurakuntain hoidossa oleviin kirkollisiin arkistoihin ja todettu, että niiden valvonnasta ja tarkastuksesta on säädettävä kirkkolaissa. Muista kirkollisista arkistoista mainittakoon vain lyhyesti, että KL:n 423 §:n mukaan siitä, miten tuomiokapitulin arkisto on järjestettävä ja hoidettava, antaa tarkemmat määräykset tuomiokapituli itse. Lääninrovastin arkiston tarkastamisesta, rovastin vaihtuessa, on taas määräyksiä 436 §:ssä. Säännösten antaminen näiden arkistojen valvonnasta on näin ollen tapahtuva kirkkolailla, eikä voi olla epäilystä siitä, että niin on asianlaita myös kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen arkistoihin nähden.
Helsingissä, 10 p:nä marraskuuta 1938.
Sittenkuin piispa J. A. Mannermaa ja hallintoneuvos Eino J. Ahla olivat antaneet perustuslakivaliokunnalle lausuntonsa siitä, sisältävätkö kuluvan vuoden valtiopäiville annetussa hallituksen esityksessä n:o 59 ja sivistysvaliokunnan sen johdosta antamassa mietinnössä n:o 20 olevat ehdotukset laiksi julkisista arkistoista sellaisia säännöksiä, jotka kuuluvat irkkolainsäädännön alaan, on allekirjoittaneelta, joka lainvalmistelukunnan jäsenenä ollessaan oli valmistelemassa hallituksen esityksen perusteena olevaa lakiehdotusta, pyydetty lausuntoa asiassa.
Tämän johdosta kunnioittaen esitän seuraavaa:
Kun lainvalmistelukunnan tarkoituksena, niin kuin lainvalmistelukunnan mietinnöstä (n:o 11 v. 1937) käy selville, oli sisällyttää lakiehdotukseensa arkistotoimen järjestämisessä tarpeellisiksi katsottavat perussäännökset, tahdottiin evankelis-luterilaisista kirkollisista arkistoista ottaa lakiehdotukseen sellaisia säännöksiä, jotka eivät edellyttäneet kirkkolain muuttamista. Harkittaessa, minkälaisia säännöksiä tässä tarkoituksessa voitaisiin antaa evankelis-luterilaisista kirkollisista arkistoista, oli selvää, että näitä arkistoja ei saatettaisi asettaa valtionarkiston valvonnan, johdon ja määräysvallan alaisiksi sillä tavoin kuin muita julkisia arkistoja. Tämä on otettu kuitenkin huomioon lakiehdotuksen 8 §:n 1 momentissa. Arkistotoimen yhdenmukaistamisen kannalta oli kuitenkin tärkeää, että valtionarkiston toimintaa käytettäisiin myös evankelis-luterilaisten arkistojen hyväksi. Tämän johdosta otti lainvalmistelukunta lakiehdotukseensa säännöksen siitä, että valtionarkistolla on evankelis-luterilaisiin kirkollisiin arkistoihin nähden oikeus antaa neuvoja asiakirjain hoitamisesta ja tarpeettomiksi katsottujen asiakirjain hävittämisestä. Jotta tällainen neuvontatoiminta muodostuisi tarkoitustaan vastaavaksi, otettiin lakiehdotukseen lisäksi säännös, että valtionarkistolla on oikeus toimittaa näissä kirkollisissa arkistoissa tarkastuksia. Tällä säännöksellä tietenkään ei pyritty muuttamaan kirkkolaissa olevia säännöksiä kirkollisten arkistojen tarkastuksesta. Lainvalmistelukunta oli ajatellut, että valtionarkiston toimittamat tarkastukset tulisivat toimitettaviksi kirkkolaissa säädettyjen ohella ja kohdistumaan ainoastaan arkistoteknillisiin kysymyksiin.
Katson selväksi, että neuvojen antamista koskeva säännös ei ole kirkkolain vastainen, koska tällaiset neuvot eivät voi olla oikeudellisesti sitovia. Sitävastoin voidaan ehkä olla eri mieltä siitä, olisiko tarkastusta koskeva säännös annettavissa vain kirkkolakia muuttamalla. Koska ehdotetut tarkastukset eivät sisällä mitään määräysvaltaa, ei puheena oleva säännös lainvalmistelukunnan mielestä edellyttänyt kirkkolain muuttamista. Seurakuntien kirkollisiin arkistoihin kuuluvat myöskin maamme asukasten valtaosaa koskevat väestöluettelot, kirkonkirjat. Niiden kirjoittamisesta ja järjestämisestä voi kirkkolain 146 §:n mukaan määrätä kirkollishallitus. Tämän lainkohdan nojalla on annettu ei ainoastaan tavallisella lailla, 13 päivältä syyskuuta 1892 säännöksiä kirkonkirjoihin kirjoittamisesta, vaan myöskin, niinkuin hallintoneuvos Ahlan lausunnossakin myönnetään, hallinnollisessa lainsäädäntöjärjestyksessä säännöksiä kirkonkirjoista annettavista todistuksista. Kts. Ståhlberg Hallinto-oikeus II, 2 painos, ss. 31 ja 37. Nämä seikat puhuvat sen puolesta, että ehdotettu neuvonanto ja tarkastus voidaan säätää tavallisella lailla. Eräs kirkollinen asiantuntija, jonka mielipidettä puheena olevasta säännösehdotuksesta lainvalmistelukunta tiedusteli, ennenkuin lainvalmistelukunnan mietintö oli valmistunut, lausuikin käsitykseeni, että tällainen säännös ei edellyttänyt kirkkolain muutosta.
Käsitykseni mukaan ei lakiehdotuksen 8 § alkuperäisessä eikä ainakaan sivistysvaliokunnan hyväksymässä muodossa johtaisi ristiriitoihin kirkkolain kanssa. Sivistysvaliokunnan ehdottaman lisäyksen hyväksyminen aiheuttaisi ehkä kuitenkin sen, että 8 §:n 1 momentin toinen lause olisi kokonaisuudessaan kirjoitettava uudelleen, esim. näin: "Valtionarkistolla on oikeus antaa neuvoja näissä arkistoissa olevain asiakirjain hoitamisesta ja tarpeettomiksi katsottujen asiakirjain hävittämisestä sekä siinä tarkoituksessa, yhteistoiminnassa kirkollisten viranomaisten kanssa, toimittaa arkistoissa tarkastuksia".
Mikäli tahdotaan asettua asiantuntijain Mannermaan ja Ahlan kannalle ja sen mukaisesti kokonaan poistaa 8 §:n 1 momentin toinen lause, riittää jäljelle jäävä momentin ensimmäinen lause osoittamaan, että evankelis-luterilaiset kirkolliset arkistot on lakiehdotuksessa asetettu poikkeusaseman. Jos kuitenkin katsotaan syntyvän epäselvyyttä, on ajateltavissa, että 2 §:n loppuun lisätään sanat "mikäli ei myöhemmin toisin säädetä".
Muut lakiehdotusta vastaan tehdyt huomautukset katson aiheettomiksi.
Helsingissä 22 päivänä marraskuuta 1938.
Eduskunnan vastaus Hallituksen esitykseen laiksi julkisista arkistoista.
muokkaaEduskunnalle on annettu Hallituksen esitys N:o 59 laiksi julkisista arkistoista, ja Eduskunta, jolle Sivistysvaliokunta on asiasta antanut mietintönsä N:o 20, on hyväksynyt seuraavan lain:
Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:
Julkisia arkistoja ovat yleisarkistoina valtionarkisto ja maakunta-arkistot sekä erikoisarkistoina valtion virka-arkistot, kunnalliset arkistot ja kirkolliset arkistot.
Yksityisluontoiset arkistot ovat julkisten arkistojen huolenpidossa sikäli, kuin tässä laissa säädetään.
Julkisten arkistojen keskusvirasto on valtionarkisto, jonka tulee vastaanottaa, säilyttää ja järjestää arkistoaineksia, pitää niitä viranomaisten, tutkijain ja muiden tarvitsijain käytettävänä sekä valvoa ja johtaa arkistotoimintaa, mikäli ei jäljempänä toisin säädetä.
Maakunta-arkistojen tehtävänä on, kunkin piirissään, valtionarkiston alaisina paikallisina yleisarkistoina vastaanottaa, säilyttää ja järjestää arkistoaineksia sekä pitää niitä viranomaisten, tutkijain ja muiden tarvitsijain käytettävänä.
Valtion virka-arkistoissa säilytetään asianomaisiin virastoihin kertyneet asiakirjat.
Kunnalliset arkistot käsittävät kunnallisten itsehallintoyhdyskuntain ja kunnallisten viranomaisten asiakirjat.
Kirkolliset arkistot käsittävät kirkollisille viranomaisille sekä seurakunnille kuuluvat asiakirjat.
Valtionarkistolla on oikeus toimituttaa tarkastuksia valtion virka-arkistoissa ja antaa ohjeita niissä olevien asiakirjain hoitamisesta, mikäli jotakin tai joitakin arkistoja ei ole, sen jälkeen kuin valtionarkisto on antanut asiasta lausuntonsa, valtioneuvoston päätöksellä asetettu poikkeusasemaan. Tarpeettomiksi katsottuja asiakirjoja saa hävittää ainoastaan valtionarkiston suostumuksella.
Kymmentä vuotta vanhempia virka-arkistojen asiakirjoja voi valtionarkisto, jollei valtioneuvosto ole toisin päättänyt, asianomaista viranomaista kuultuaan määrätä siirrettäväksi valtionarkistoon tai maakunta-arkistoihin.
Kunnalliset arkistot ovat valtionarkiston silmälläpidon alaisina sikäli, että valtionarkistolla on oikeus toimituttaa niissä tarkastuksia ja antaa ohjeita asiakirjain hoitamisesta.
Jollei sellaista ohjetta noudateta, pyytäköön valtionarkisto lääninhallituksen toimenpidettä niskoittelevan pakottamiseksi täyttämään velvollisuutensa.
Kunnan valtuusto voi, valtionarkiston suostumuksella, päättää kymmentä vuotta vanhempia asiakirjoja siirrettäväksi kunnallisesta arkistosta maakunta-arkistoon sekä tarpeettomiksi katsottuja asiakirjoja hävitettäväksi.
Evankelis-luterilaisten kirkollisten arkistojen hoitamisesta, tarkastamisesta ja niissä olevain vanhempien asiakirjain siirtämisestä yleisarkistoihin säädetään kirkkolaissa. Valtionarkisto on kirkollisten viranomaisten pyynnöstä velvollinen antamaan neuvoja asiakirjain hoitamisesta ja tarpeettomiksi katsottujen asiakirjain hävittämisestä näissä arkistoissa.
Muihin uskontokuntiin kuuluvista kirkollisista arkistoista noudatettakoon soveltuvin kohdin 7 § säännöksiä.
Julkisiin arkistoihin kuuluvat asiakirjat on säilytettävä tarkoitusta varten rakennetuissa tai hyväksytyissä huoneissa, joissa asiakirjat ovat turvassa palovaaralta sekä kosteudelta ja muulta pilaantumiselta.
Jokaisella julkisella arkistolla tulee olla vastuunalainen hoitaja.
Yksityisluontoisiin arkistoihin kuuluvia asiakirjoja voidaan, omistajan ja valtionarkiston tai maakunta-arkiston välillä tehdyn sopimuksen perusteella, ottaa julkisten arkistojen huolenpitoon siten, että sellaisia asiakirjoja luovutetaan valtionarkistolle tai maakunta-arkistolle tahi siirretään niissä säilytettäväksi taikka muutoin säilytetään ja hoidetaan valtionarkiston tai maakunta-arkiston antamain ohjeiden mukaisesti sekä näiden tarkastuksen alaisena.
Julkisessa arkistossa säilytettävistä asiakirjoista on, mikäli ne eivät ole salassa pidettäviä, annettava jäljennöksiä, otteita ja todistuksia. Näistä suoritettavista maksuista on noudatettava, mitä niistä erikseen säädetään.
Maakunta-arkistoon tai valtionarkistoon siirretyistä kunnallisten tai kirkollisten arkistojen asiakirjoista voidaan saada jäljennöksiä, otteita ja todistuksia myös asianomaisen kunnallisen tai kirkollisen viranomaisen välityksellä. Tällaisesta maakunta-arkiston tai valtionarkiston antamasta vasta jäljennöksestä, otteesta tai todistuksesta on suoritettava samansuuruinen maksu, kuin siitä olisi tuleva kunnalliselle tai kirkolliselle arkistolle.
Milloin todistus on laadittu sekä valtionarkistossa tai maakunta-arkistossa että kunnallisessa tai kirkollisessa arkistossa säilytettävien asiakirjain perusteella, kantaa todistuksesta yhteensä suoritettavan maksun se arkisto, joka antaa todistuksen valmiiksi kirjoitettuna, mutta tämä arkisto on velvollinen tilittämään toiselle arkistolle suoritettavan maksun.
Kunnallisella, kirkollisella tai virka-arkistolla on oikeus saada käytettäväkseen valtionarkistoon tai maakunta-arkistoon siirtämänsä asiakirja.
Samanlainen oikeus on yksityisluontoisen arkiston omistajalla tällaisesta arkistosta säilytettäväksi siirrettyyn asiakirjaan nähden.
Mitä muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelemisesta 2 päivänä huhtikuuta 1883 annetun asetuksen 9 §:ssä säädetään kirkossa tai muussa yleisessä rakennuksessa olevien vanhain kirjojen ja kirjoitusten suojelemisesta, olkoon noudatettava kaikista sellaisista kunnallisiin, kirkollisiin tai yksityisluontoisiin arkistoihin kuuluvista asiakirjoista, jotka on katsottava asiakirjallisiksi muistomerkeiksi.
Sanotussa lainkohdassa muinaistieteelliselle toimikunnalle annettua toimivaltaa käyttää 1 momentissa tarkoitettuun asiakirjaan nähden valtionarkisto, joka myös, milloin asiakirja luovutetaan tai lunastetaan valtiolle, päättää sen säilyttämisestä.
Tässä laissa valtionarkistolle säädettyjä tehtäviä voidaan valtioneuvoston päätöksellä siirtää maakunta-arkistolle.
Tämän lain säännösten nojalla annetusta kunnallista tai yksityisluontoista arkistoa tai asiakirjaa koskevasta valtionarkiston päätöksestä voidaan valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen kolmenkymmenen päivän kuluessa päätöksen tiedoksi saamisesta. Sama olkoon lakina muista kirkollisista arkistoista paitsi evankelis-luterilaisista.
Päätöksestä, jonka maakunta-arkisto on antanut tämän lain säännösten perusteella 15 §:ssä tarkoitetussa tahi valtion virka-arkistoa koskevassa asiassa, saa valittaa valtionarkistoon kolmenkymmenen päivän kuluessa tiedoksi saamisesta.
Valtionarkiston 1 momentissa mainitussa asiassa antamasta päätöksestä voidaan edelleen valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen.
Tarkemmat säännökset tämän lain täytäntöönpanosta ja soveltamisesta annetaan asetuksella.
Tämä laki tulee voimaan .. päivänä ….kuuta 193., ja sillä muutetaan 27 päivänä marraskuuta 1917 annetun maalaiskuntain kunnallislain 84 § ja samana päivänä annetun kaupunkien kunnallislain 50 §, viimeksimainittu sellaisena, kuin se on 9 päivänä joulukuuta 1927 annetussa laissa, sekä muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelemisesta 2 päivänä huhtikuuta 1883 annetun asetuksen 9 §, mikäli ne ovat ristiriidassa tämän lain säännösten kanssa.
Helsingissä 16 päivänä joulukuuta 1938.
Lähde: 1938 vuoden valtiopäivät N:o 59.
Käännökset suomeksi: Mik@el
Viitteet
muokkaa- ↑ Painetut kirjat. Luetteloitaessa jokaisen kirjan muoto on ensin otettava huomioon, jotta erikseen luetellaan folio-, kvarto-, oktaavo- ja duodecimo-muotoiset, sidotut tai nidotut kirjat, toisistaan eroteltuina, jotta ne voidaan asianmukaisissa osastoissa ja tarkassa kronologisessa järjestyksessä, täydellisinä otsikoineen, tekijöiden tai kääntäjien nimineen sekä painopaikkoineen ja vuosilukuineen, merkitä inventaarioluetteloon. On suositeltavaa jättää inventaariokirjassa vähintään yksi sivu puhdasta paperia käyttämättä jokaisen muodon jälkeen, jotta myöhemmin mahdollisesti lisättävät kirjat voidaan merkitä oikeille paikoilleen. Mikäli vanhemmissa kirkkokirjastoissa vielä esiintyy fragmentteja messukirjoista ja breviaareista katoliselta ajalta sekä muista niin sanotulla munkkityylillä painetuista käsikirjoista ja rituaaleista (sillä täydellisinä niitä tuskin löytyy, mutta jossain niitä saattaa olla?), tulee inventaarioon sananmukaisesti merkitä ensimmäisen säilyneen lehden ensimmäinen rivi sekä viimeisen sivun viimeinen rivi, jotta myöhemmin voidaan selvittää, minkä otsikon alla kyseinen kirja on aikanaan julkaistu.
- ↑ Käsinkirjoitetut kirjat Tämän nimikkeen alle kuuluvat kaikki jokaisessa seurakunnassa sekä vanhempina että uudempina aikoina pidetyt ehtoollis- ja rippikirjat, taulukot, niin väestönlaskennasta kuin vuosittaisista niin sanotuista kuolleisuusluetteloista alkaen vuodesta 1749. — Samoin erilliset vuosittaiset luettelot syntyneistä, kuolleista ja vihityistä jokaisessa kirkkokunnassa. — Sisään- ja ulosmuuttaneiden luettelot, — julkisen ja yksityisen ripin suorittaneiden luettelot, — luettelo vuotuisista julistuksista ja muista kirkkoihin vuosittain saapuvista korkeimpien viranomaisten määräyksistä, — kirkkokokouksen ja kirkkoneuvoston pöytäkirjat sekä piispan- ja rovastintarkastusten asiakirjat, — ja lopulta sidotut kirjanpidot seurakunnan kirkon-, viini-, köyhäinhoito-, sairaala- ja osuuskassoista, — jotka erilaiset kirkolliset luettelot tulee järjestää erillisiin osastoihin erillisin otsikoin, eri aiheiden mukaan, joita ne koskevat ja sisältävät, sekä eri muotojen mukaan, folio-, kvarto- tai oktaavokokoisina, joissa ne saattavat olla sidottuina, noudattaen kronologista järjestystä inventointiluetteloa laadittaessa.
- ↑ Käsinkirjoitetut dokumentit ja asiakirjat Kirkollisia asioita yleisesti ja jokaista seurakuntaa erityisesti koskevat asiakirjat: niiden erityisessä luetteloinnissa tulee pääasiallinen sisältö sekä päivä ja vuosiluku merkitä kronologisessa järjestyksessä. Ylimpien viranomaisten kirjeet, päätökset ja asetukset tulee ensin kirjata, ja sitten hovioikeuksien, kollegioiden, maaherrojen, tuomiokapitulien ja muiden maan tuomioistuinten päätökset ja ratkaisut tulee lisätä samaan aikajärjestykseen. — Jos säilyneissä dokumenteissa sattuu olemaan joitakin kirkollisiin asioihin kuulumattomia, nekin tulisi lisätä samaan luetteloon, sillä menneisyyden asiakirjat ja tiedot, joita meillä vielä on jäljellä, ovat hyvin harvinaisia ja siten ansaitsevat huolellista säilyttämistä.
- ↑ "— — — Tästä syystä tahdomme vapauttaa heidät tästä lähtien ei ainoastaan luetteloiden tuottamisesta, lukuun ottamatta kymmenysluetteloita, vaan myös siitä vaivasta ja hankaluudesta, joka heille on aiheutunut henkikirjoituskomission ohjeiden seuraamisesta."
- ↑ "Ehdotus kirkkolaiksi — — — perusteluineen ja varauksineen. Helsinki 1863): — — — "kirkkolakiin tulisi sisältyä ainoastaan sellaisia todellisia lakimääräyksiä, jotka eivät koske vain kirkkoa, vaan jotka voidaan myös ajatella lähtevän siitä".
- ↑ "määräykset, jotka koskevat kirkon suhdetta valtioon ja jotka ilmaisevat toisaalta valtion täyden tunnustuksen ja siitä johtuvat velvollisuudet luterilaista oppia kohtaan ja toisaalta sen alemman asteen tunnustusta, jonka valtio myöntää muille tunnustuksille kuin luterilaiselle".
- ↑ "sellaiset määräykset kirkon suhteesta valtioon, jotka ilmaisevat kirkon tunnustuksen ja velvollisuudet valtiota kohtaan".
- ↑ "että oikeus kirkkolainsäädäntöön kaikessa, mikä koskee kirkkoa itseään ja sen omaa toimintaa, kuuluu kirkolle itselleen eikä valtiolle, ja että valtiolla on ainoastaan oikeus saada tietoonsa kirkon itselleen säätämät lait ja antaa niille hyväksyntänsä tai, jos ne sisältäisivät jotain, joka olisi ristiriidassa valtion todellisten etujen kanssa, kieltäytyä antamasta niille hyväksyntänsä, mutta ei mitään oikeutta osallistua näiden lakien varsinaiseen säätämiseen tai arvioida niiden kirkollista tarkoituksenmukaisuutta".