Edesmenneen muistoxexi

Edesmenneen muistoxexi. (*)

Kirjoittanut Jaakko Juteini
Muistoruno on omistettu 16. maaliskuuta 1804 kuolleelle, ”koko maan ikävöimälle opettajalle” Henrik Gabriel Porthanille.


Mies on ollut, mies on mennyt!
Ah! kuin rintan ahdistuupi!
Täst on täynnä tuhannetkin
syystä syngiät sydämmet:
koska kuolema kovasti
kutsui täältä tuonelahan,
unehen kuuluisan kylissä,
kaupungeisa kuuluisamman,
valtakunnissa valitun,
tähden oppinsa tukevan,
ylimmäisen ymmärryxens,
toimens tarkan ja tulisen
ilman järjen järkähdystä.
– Sanall yhdellä sanottu,
puhuin puolella puheella:
eipä vertaista vedetä
joka ajan antimista,
eipä saada sadoissakan
vuotten vuosissa tapaista.
Tämä yxin yhtyänsä
oli kaikki kaikillengin.
Oli siellä, taikka täällä,
aina oikaisi asiani
sekä tiesi, että taisi,
sekä pyysi, että pysty
tehdä tempungin todella
selkiäxi syvimmängin,
varsin viisalla tavalla.
Aina omians opetti,
ohjais viellä outojakin
taidon tielle tasaisesti
valmisteli vakaisesti,
johdatteli joukottaisin,
ymmärryxen ystävixi.
Teki työtä työllähintä,
ahkerasti aikanansa.
Tämän tiettävän totuuden
taitaa Turku todistella;
johon kaukaakin kokoili
muistomerkit mainittavat,
kirjahuonet hyvät täytti
kaunehilla kappaleilla;
yli merten, yli maitten
saatti sadat viisaudetkin,
lukumiehille lujille
Auran Akademiassa.
Jonga oli Isä itse,
itse tuki, itse turva:
jonga etsi etuu aina
lähteisänsäkin lepohon,
jolt on kovin kaivattava
rauhan majoin mentyänsä.
– Näimpä nääntyisi elosta
niinkuin ruoko runneltuna,
töiden tämmöisten, tekiä!
Jo on jättänyt hyvästi,
ylimmäiset alammaiset,
matkustavat mailmasta. –
– Pois on mennyt Porthanimma!
Eipä pojat Pohjanmaalta,
yli suuren Suomenmaankan,
taida suullansa sanella,
murhettansa mainitakkan,
koska saattavat surulla,
mustan murheensa sumussa,
särjetyillä sydämmillä,
sielun parhan puetusta,
maaxi jälle maatumahan,
jost on koottu kokohon –
– Mutt ei muutu nimi maaxi,
pojes muistosta pakene:
vuodet tähän voimattomat
ovat ajatkin alati;
sill ei kuollut kuolemassa
sangen hyvä sanomansa,
vaikka ruumis raukenepi
mustan mullan muotoisexi:
vaan se eläpi elossa
sydämmissä syntyneitten;
ehk on sielu siirtynynnä
tygö ystävän ylemmän
tähden töiden taitavitten
kruunattuna kunnialla.
– – – – – – –
Edesmennyt Mestarimme!
oikia opin Isämme!
ole nyt siis onnessasi
Taivaan ilossa ijäti!

Hämäläinen.


(*) Sekä todellisena kunnianosoituksena koko maan ikävöimälle opettajalle, joka oli pian kuolemassa olevan suomalaisen runoustaiteen suojelija, sekä ilahduttavana näytteenä runollisista lahjoista, joiden pohjalta tulevaisuudessa voidaan toivoa saatavan useita onnistuneita kaunokirjallisia yrityksiä: suomalaisen lukijan tulisi ottaa nämä tässä esiin tuodut säkeet ilolla vastaan ja niidenkin, jotka eivät ensimmäistä kieltä ymmärrä, suhtautua suopeasti ja tunnustaa niiden ansiot.

Lähde: Åbo Tidning 31.3.1804.