Deksippos

Deksippos. (Ateenassa v. 267 j. Kr. synt.) Kirjoittanut Viktor Rydberg

Suoment. Keiniä.

Ratsu vaahdoss’ sanantuoja ajoi Pallaan kaupunkiin.

Pian kaikuu tuskanhuudot pylvästöissä ilmoihin:

Gootti tulee, Gootti tulee! Koht’ on eessä muurien!

Päivänmatkan päässä oli, voi, jo eilen leiri sen!

Koht’ on kaunis templitori täynnä kansaa kirjavaa.

Epätoivon hurjaa huolta kasvot, liikkeet ilmoittaa:

Rooma, vapauden meiltä veit sä, suojaa luvaten,

Missä nyt on kotkat uljaat legioonais rautaisten?

Astuu sitte puhumolle neuvosto ja vanhimmat,

Mutta sanat huulten valjuin epätoivoon sammuvat.

Aseisiin ei käske kenkään, sillä Goottein etehen

Kruunut vaipuu kuningasten, tornit raukee linnojen.

Lopuksi niin päätetähän: temppeleissä päivä tää

Rukouksin odotellaan kohtaloa hirveää.

Kauhuisina syömet lyövät, vait on joukko pelkäävä –

Kun käy neuvomaan Deksippos, aikakirjain tekijä.

«Auttaisiko aseet meitä? Kaikki täällä vastaa: ei.

Goottia ken vastusteli, se vaan hältä säälin vei.

Hurjemmin vaan kolminkerroin ryöstäis kodit, temppelit,

Jos hän urhoiks vertaisikseen huomais myöskin Helleenit.

Vaan ei pelkuruuskaan auta. Gooteill’ on, niin kerrotaan,

Karhunajo urhotyönä, jänisjahti huvinaan.

Huokaellen häntä oottaa kävis toki raskaaksi,

Ei, tee elon viimeispäivä korybanttijuhlaksi!

Kansa, jok’ et tartu kalpaan, maljahan siis tarttuos!

Uljuus kun ei syöntäs sytä, viinistä ees hehkuos!

Dionysos-pelastajan luona häpys unhota,

Kun ei pelastajaks kelpaa Taisto, Jalo Kuolema.

Tuijottakaa päihtyneinä kuolemata silmihin!

Seppelpäisnä hoiperrelkaa alas Stygin laineisiin!

Tämä neuvoni on teille. Menkää miehet Ateenan!

Mut on täällä poikiakin, heille toisin opetan.

Pois ne, jotk’ ei konsaan muista, että kaikki verraton

Heikoin voimain, hehkumielen jännittämäin, työtä on!

Pois se katse, jolle esteet, vaan ei maali, selviää!

Miehet miedot, ukot utrat, pyhä paikka jättäkää!

Pois, te täys- ja yl’ikäiset! Tullos luoksein polvi uus!

Oi ma näen, nyt kevät saapuu, huokuu lännen tuulahdus.

Kuin Dodoonan vanha tammi tainten kesken seison mä.

Zeus se latvass’ ennustaapi jalon leikin syntyä.

Leikkiös nyt, joukko nuori sankarsotaa isies.

Jolloin eli Temistokles, Kimon ja Miltiades.

Kiitos, Zeus, ne elää vielä! Kiitos, Zeus, on luonain ne –»

Ja se vastaa, poikaparvi innoissaan; täss’ ovat he!

«Kerameikoss’ yhtykää siis! Miekat, kilvet, peitset vaan!

Pyrriikinen asetanssi leikin lopuks tanssitaan!

Juhlapukuun seppeleihin laittaootte, ystäväin!

Pian vuoret, laaksot kaikuu evoesta leikkiväin.»

Kohta peittää Kerameikon keihäsmetsä verraton.

Kas nuo kutrit, kas nuo posket, kaunis ihmiskevät on!

Tuhat leikkitoveria ryhmiksi on yhtynyt,

Tuhat tuikkaa hehkusilmää seppeleiden alla nyt.

Kevään loistonko Deksippos yksin tahtoi rivistöön?

Ei, vaan siihen kesän voima, syksyn kypsyys liittyköön!

Saapuu miestä, ukkoakin, koht’ on kaikki aseissaan.

Veljyt jäiskö veljestänsä, poika ilman taattoaan?

Nuorten voimain uhripäivä, kevään riemujuhl’ on tää.

Mut on vanhat nuorentuneet – liittohon ne päästäkää!

Poikia nyt miesten nähdään johtajikseen ottavan,

Voima seuraa luottamusta – joukko lähtee matkahan.

Kukkasateen vihmoessa kulkevi nyt leikkihin

Ohi naisten, jotka itkein anoo suojaa Olympin;

Panateenain juhlakulku, asehissa välkkyen,

Oliivien siimeksessä Ateenasta astuen.

Päiv’ on lämmin, mutta meri maalle huokuu vilpostaan.

Yli vuorten joukko nousee, laskee laaksoon viljavaan.

Rotko aukee – oi mi näky! kauhun näky toivoton:

Pilviin leiskuu liekki, sauhu, kylät rovioina on.

Liekit karttuu karttumistaan, ja kas tuolla tuprussa

Hirnuilee jo Goottein ratsut, välkkyy Goottein aseita.

Silmäys viel’ yli kentän, ja Deksippos ratsulleen;

Ukkosena ääni kaikuu kun hän huutaa joukolleen:

«Leikki rattoisa nyt alkaa! Rivit kiinni! Peitset päin!»

Rivit kiintyy, peitset päintyy, päiväsessä välkähtäin.

«Eespäin! Eespäin käy falangi. Ja nyt soikoon helkkyen

Mahtava Tyrtaioshymni, vapauden aikuinen!»

Kautta rivein laulu kaikuu, tunne tulvii säveliin,

Poikain heloäänet kauniist’ yhtyy miesten mataliin.

Kuule, sotahymni paisuu, pilvissä se kumajoi! –

Pohjan torvet, Goottein laulu, kalvan kalske vastaan soi.

Ateenalaisten laulu.

Kaunis on kuolema, kuin etumaisena vaipua saapi,

   Vaipua puolesta maan, kaatua eest’ omien.

Siksi sä innoin puoltamahan kotimaatasi nouskos!

   Riemuten kuolohon käy uusien polvien eest’!

Päin käy, nuoriso, päin, rivit vankkana, vaarumatonna!

   Arkana elkösi vaan väistykö rahtuakaan!

Voi häpeää sotajoukon, mi rintamamiehien kesken,

   Ukkojen hurmehen suo tulvia sulhojen ees’.

Nuorenahan näin kaatua onnea oisi, kun vielä

   Kutrissaan kevähän kukkiva seppele on.

Impien ihmennä käy elämässä ja aimona urhoin,

   Taistelun uhrina tok’ kaikkein kaunihin oot.

Goottien laulu.

Näin Pohjan hongat

Korvessa kuiskaa:

Oi, Vodanin heimo,

Sä miekkamieli,

Käy sinne, kun pinjat

Ja palmut huokaa,

Maass’ untelo-orjain

Ja veltostuneitten!

Ne lepoon vihki

Kalskehin kalpain,

Vie kultasaalis

Yön kirkkaan maihin

Luo urhokumpuin

Ja sankarhautain,

Joit’ hongat varjoo

Ja kuusten kalve.

Laulu vaikenee, ja joukot alkaa leikin vimmatun,

Miekat vertyy, kiihko karttuu, mies käy miehen kimppuhun,

Goottein rivit horjuu, särkyy, ja kun melske laannut on,

Huomaa Hellaan pojat ihmein: leikitty on Maraton.

Vihdoin tappotantereelta riemu puhkee ilmoihin:

Oi, Deksippos, terve sulle, sankareista syntyisin!

Mutta riemun kesken ääni soi niin heikko, värjykäs:

«Tervehd’ äitiäin, Deksippos! Kiitos sulle leikistäs!»

Kyynelsilmin pojan yli valjun ukko kumartuu,

Kuollessakin nuoriin silmiin leikin riemu kuvastuu:

Syliinsä hän sulkee sulhon, heltyneenä lausuen:

«Hyvästi laps! Sankarsielus huuliltas nyt suutelen.

Ilmetköön se riemullisna sanoin sekä sävelin

Lauluihini, joita laulan, sekä aikakirjoihin!

Hehkukoon se vuosisadat nuoruutta ja lämmint’ ain’,

Työks ja leikiks pyrkivänä sydämissä miljoonain!

Autuaaksi kolminkerroin kutsun moisen kohtalon,

Pojan ruusuihin kuin yhtyy laakerseppel urohon,

Ja kun äidin syleilystä, innon punat poskillaan,

Riemumielin rientää kuoloon eestä armaan synnyinmaan.

Kuink’ oot, mailma, turhan viisas, kuinka jäisen järkevä!

Järkevyytes palkaksi sa kannat orjan iestä;

Viisastelus sinut viepi häpeään ja kurjuuteen.

Zeus, tee nuoreks meidän kansa, lietso tulta tunteeseen

Voi, kun huoli huomisesta kataluutta kasvattaa,

Kuinka sydän syttymätön inhaks koko elon saa;

Zeus, luo heimoon poian luonne, toivo, hehku, haaveilus!

Silloin sortuu orjan ies, silloin alkaa aika uus.

Voiton temppelissä älköön urhotyömme loistako,

Armon alttarilta nouskoon kiitosuhrin suitsunto!

Säälistähän, isä ylhä, lasten pyhän leikinnän

Pyyhkiä soit maineestamme vuosisatain häpeän.»

Lähde: Kaikuja Skandinaviasta: suomennoksia Skandinavian nykyisimmästä lyyrillisestä runoudesta. 1894. Toimittanut Reinhold Roine. Tuhansille kodeille tuhatjärvien maassa, n:o 20. Werner Söderström, Porvoo.