David paimenena.

Kirjoittanut Antti Mäkinen


Iloisesti paimenpoika
Harppuansa soittelee –
Metsä kaikuu, vuoret vastaa,
Lammaslauma kuuntelee.
Mieli täynnä innostusta,
Silmä kirkas leimahtaa:
Jumalalle kiitoslaulu
Sydämmestä kuohahtaa.
»Suuri Luoja, Jumalani,
Kaikkivoipa, armias!
Maan ja meren aarteillensa
Valmistelit sanallas.
Linnut ilman lentäväiset,
Kalat veden, myyrät maan,
Pedot, karjan kaikellaisen,
Puut ja ruohot kukassaan,
Kaikki maassa matelevat,
Taivon tähtitarhoilleen,
Salamatkin säkenöivät,
Virrat, vuoret lumineen,
Kaikki luonnon ihmevoimat
Taiten laitoit liikkumaan:
Kukan kunkin kohdallensa,
Auringonkin paistamaan.
Pieni siemen synnyttävi
Kasvikunnan kaunehen,
Päivän säde elvyttävi
Luomakunnan kuollehen,
Mutta suurin luonnonihme
Olen itse, ihminen,
Alempana enkeleitä
Kuva Luojan suuruuden.
Kiitos, Herra, armostasi
Ihmislasta luodessas:
Että annoit sieluhuni
Elon omast’ elostas.
Mutta synti saastuttaapi
Ihmissielun langenneen:
Anna armost’ anteheksi
Erhetykset eksyneen!
Kiitos, armos avarampi
On, kuin taivas tähtineen,
Totuutesi korkeampi
Kuni vuoret lumineen».

Siten David Harppuansa
Soittelee ja laulelee;
Herran Henki sieluansa
Liikuttaa ja hallitsee.


Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.