XLIII [Credo]

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Luodun suuren sopusoinnun
säveliä suloisia
aavistelen, toivoon toinnun.
Kaiken harras harmonia,
koskemattomuus ja sopu,
pyhä elämän-yhteys salainen,
maanpäällinen, maanalainen,
jatkuu ainiaan, ei lopu.
Hornan korjuurenki, jota
kammoksuin, sua nauran, sota;
mitään mieheltä et ota!
Minkä riistit, silmän valo,
käden voima, veren palo,
hältä mennytkään ei iki-
päiviksi, ei hukka peri
kivustakaan, ahnas mana!
Kaikki, mikä täällä, tuolla
eli, minkä täytyi kuolla –
ruumis, jonka runnoi ota
tulisurman; kuuma veri
kuiviin juossut; kalman hiki;
ruohoon jäänyt ruskovana;
ikävöinnin viime sana;
näky nurmeen nukahtajan:
kotitanhua ja -talo
kesken keltavainiota,
takanansa sankka salo,
siniselkä eessänsä kalainen,
niemen päässä nuottakota,
arki aurinkoisen ajan,
einekello, helke pajan,
emo astuva päin aittaa,
sisko, joka vastaa taittaa,
veikko luona venevajan –
kaikki mikä täällä, tuolla
eli, minkä täytyi kuolla.
kaikk’ korkea, kaunis ja taivainen,
kaikk’ kipeä, pieni ja vaivainen,
tapas turvallisen suojan,
autuaan sai asuinmajan,
liitossa on, toistaan liki,
pirstomatta minkään rajan
loputtomuudessa Luojan.
Taivaallisen harmonian
jatkuvaisuudessa ian-
kaikkisesti vailla vian
alaisuutta taikka lian
kaikki kaipaava saa pian
rauhaisamman asuinsijan.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.