Christine Marie.

Kirjoittanut Konstantin Schröder


Yli ajan toivon tähti loistaa,
Sehän surun sumun selittää!
Wallin.

Usein tarjoo kaiho kättään
Täällä tuonen kauhassa,
Itku huhtoo hauta-mättään –
Rakas oot nyt rauhassa!
Isän-kotoon, tähti-taloon
Sielus’ riensi sumusta,
Lensi taivaan lumo-valoon
Unho-maamme udusta.
Nero, nöyryys, tunto syvä,
Siveys ja suloisuus,
Into hyvään puhdas, pyhä,
Naisen ihmet-ihanuus
Hento, hellä vaimollisuus
Silmissäsi säteili,
Virhetöinkin viattomuus
Koko olos’ kaunisti.
Vainaa! vielä eläissäsi
Ilon iteet kukoistit;
Mutta hautaan mentyäsi
Lauhtuneina lankesit.
Kukkasia kylvää kaiho
Suru-raian siimekseen.
Kyyneleistä kasvaa laiho
Toivon täydellisyyteen.
Omaisensa murhet miksi?
Hillitkätte huolenne!
”Älä itke!” sanoi siksi
Jesus jalo. Mielenne
Lohdutuksen lupaamille
Uskovina avatkaat;
Yhdistyshän uskoville
Suodaan. Siis jo toivokaat!
Avionsa, ”älä itke!”
Taivas otti omansa.
Isä, äiti, ”älä itke!”
Autuus on jo osansa.
Orpo, veljet, siskot, suku
Kyyneleenne kuvatkaat!
Rauhan palmu, riemun puku
Kirkastetun koristaat..
Tuolla säde-satamassa
Rauhoitettu riemuitsee,
Levon-maassa loistavassa
Enkelinä iloitsee.
Ikävöitse ijäisyyteen
Huolessasi helleys!
Ikuiseenkin yhteyteen
Yksinäis’nä ystävyys!

[Konstanti]– n. [Schröde]– r.


Lähde: Sanan Saattaja Viipurista 8.8.1840.