Charles Haddon Spurgeon

Charles Haddon Spurgeon.

Kirjoittanut Antti Mäkinen


Kuin koite päivän on kultainen,
Mi ain’ yhä kirkastuu,
Kun nousev’ aurinko säteillen
Kesk’-otsalle kohouu
Jo taivon kirkkahan – samoin on
Elämä uskovaisen:
Luottava Herraan horjumaton,
Se nousevi valaisten.
Ja niinkuin päiväkin laskullaan
Luo hehkuvan katsehen,
Viel’ iltaruskossa soihdullaan
Taivahan valaisten –
Niin elonpäiväkin uskovan
Luo ruskoa toisinaan,
Kun Herra työstähän palveljan
Vie luoksensa kunniaan.
Kuin nousev’ aurinko ihana
Elos aamukin koitti,
Oi, Spurgeon, nuorukais-saarnaaja,
Ken sinut kunnossa voitti?
Jo nuori, saarnaava poikanen,
Sai sielut hehkuhun tulta,
Ja kahdenkymmenen ikäisen
On saarna säihkyvä kulta!
Ja Hengen voimalla voidellun
Tään Jeesuksen sotamiehen
Nyt maailma tuntevi taistelun:
Valon loi elontiehen
Hän lukemattomain sielujen,
Jotk’ iki-yöss’ oli synnin –
Sai armontuntohon Jeesuksen
Ja Jumalan ikilemmen.
Niin, Kristus Jumalan Karitsa,
Synteimme sovinnoksi
Uhrattu synninkantaja,
Meill’ elon auringoksi
Mi nousi, voittaen kuoleman,
Ja kuolemattomuuden
Ja vanhurskauden puhtahan
Meill’ antaa – elon uuden –
Täm’ aine saarnoissa Spurgeonin,
Mik’ aina uhkui uutta
Eloa, voimaa sieluihin
Ja uutta pontevuutta
Tään nerokkaan hengen sanoihin,
Jotk’ usein salamoina
Iskivät suruttomihin,
Tai kasteen pisaroina
Vihmoivat hiljaist’ armoa
Syntejään sureville,
Kuin kesäpäivin sadetta
Kuiville kukkasille.
Oi, anna, taivas, sadetta
Sieluille janooville
Ja pisaroitse armoa
Suurille syntisille!
Kuin kirkas illalla ruskonen,
Niin elos loppukin, Spurgeon,
Se jätti jälkehes hohtehen,
Mi vielä loistavi meillen:
Oi, Jesus, herätä toisia,
Jotk’ yhtä runsahan kylvön
Voi tehdä Henkesi voimalla,
Sull’ elons’ uhrata helmen!


Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.