Birger Jaarlin linna

Birger Jaarlin linna Kirjoittanut Antti Törneroos

Jo luonto, kuljettua kesä-illan,

Yövaipan ylleen oli heittänyt,

Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan

Himmeesen varjohon jo peittänyt.

Siell’ yksin seisoin, silloin nuorukainen,

Seuduilla näillä vieras, matkalainen.

Kun katselin siell’ luonnon ihanuutta,

Outoihin vaivuin ajatuksihin,

Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta

Sydämmin ihaelin sykkivin.

Siell’ oli näky mitä ihaninta,

Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Vaan mikä tuolla luonnon suloutta

Jylhällä muodollansa varjostaa?

Se kohoutuen kohden korkeutta

Ylpeesti ympärilleen katsastaa.

Syvälle järveen kuvaupi sen muuri,

Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.

Hengille luonnon liekö hennommille

Se peljättävä, paha kummitus?

Inhoittavalta tuntuneeko sille

Yörauhassansa seudun kauneus,

Kun uhaten näin katsoo kaikkialle,

Järvelle, maalle sekä taivahalle?

Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa,

Olento on se tosi itsestään.

Se muistuttaapi miestä rautakouraa,

Jok’ ennen voimakkaalla kädellään

Sen rakensi ja nimess’ uskon uuden

Sen kautta sorti Hämeen vapauden.

Ei ihme, että tätä miettiessä

Povessan’ tunsin tunteen katkeran:

Myös syntynyt mä olen Hämehessä

Ja synnyinmaana sitä rakastan.

Ken orjuuteen ja sortoon sitä sallis,

Jok’ ain’ on ollut sydämmelle kallis?

Näin miettien en huomannut ma aamun

Taas taivaan kannelle jo astuneen,

Kun jylhältä näin linnalt’ öisen haamun

Ja synkeyden kaiken kadonneen.

Se kirkastunna seisoi aamukoissa

Ja peljästys kaikk’ oli siitä poissa.

En peljästystä luonnossakaan muussa

Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.

Pelotta lintu likimmässä puussa

Ilolla lauloi aamulauluaan.

Ja itse julman linnan räystähässä

Näin pienen pääskysen mä pesimässä.

Mielestän’ haihtui haikeus; nyt vasta

Ma muistin, – aamukoissahan sen näin, –

Ett’ uskon sätehet se taivahasta

Johdatti kerta Hämeesenkin päin,

Ja poistaessaan meiltä pakanuuden,

Ehk’ ankarast’, toi oikeen vapauden.

Maanmiehen kun ma kuulin sitten siellä

Kulkeissaan työhön riemull’ laulavan,

Yömatkan päästä matkamiehen vielä

Kun terveenä näin tietään kulkevan,

Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden,

Sen suojass’ olevan maan rauhaisuuden.

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.