Bhagavad-Gita. Katkelma II laulusta

Bhagavad-Gita. Katkelma II laulusta.
(Herran laulu.)
Kirjoittanut anonyymi
Suom. Aarni Kouta.


Herra lauloi:
Sa suret niitä, joit’ ei tule surra,
ja tyhmän puheen koetat koristaa
sanoilla lainaviisauden. – Viisaat
ei itke kuolemaa, ei elämää.
Ei ollut aikaa, jolloin en ma, et sa,
ei nämä ruhtinaat ois eläneet,
ei milloinkaan tuo hetki myöskään koita.
Kun sielu, ruumiin herra, elänyt
on lapsest’ elonsa ain kuoloon asti,
niin toiseen ruumiiseen hän silloin siirtyy;
mies viisas murhetta ei tuosta tunne.
Oi Kuntin poika! aine aiheuttaa
niin kuumuuden kuin kylmän, riemun sekä tuskan; –
tyynesti niiden vaihtelut sa kestä!
Sa miesten ruhtinas, – on kuolottomuus
vain häntä varten, jot’ ei nämä vaivaa,
ken mielin tyynin kantaa riemun, tuskan
ja kestäväinen on. – Mi turhuutta on,
itsessään sill’ ei mitään olemusta;
todellinen ei olemasta lakkaa.
Ken olioiden olemuksen näkee,
myös tämän tietää. Tietää, että SE
jokaista luomaansa on voimakkaampi,
ett’ Ainoaa tuot’ ei voi tuhota.
On kuoloton ja ääretön tuo Ainut
ja iät elää Se; – vain muodot vaihtuu
ja kuolee; – niinpä sodi, Bharata!
Ken uskoo, että murhata voi henki,
tai tulla murhatuksi, erehtyy.
Se tappaa ei voi, eikä voi sit’ tappaa.
Se synny ei, eik’ kuole; olemass’ on
se, eikä koskaan katoo: syntymätön,
ainainen, iäinen ja katoomaton,
se kuole ei, vaikk’ kuolon sais sen ruumis.
Ken tuntee tämän katoomattoman,
mi syntymättä, kulumatta koskaan
siks jää, mik’ on, – ken tuntee tään ja uskoo
sen surmaavan, tai itse saavan surman?
Ei, lailla ihmisen, mi hylkää puvun
kuluneen, sekä uuden ylleen pukee,
niin sekin, joka ruumiin verhoss’ asuu,
kuollessa vanhan uuden ottaa ylleen.
Ei haavoita sit’ ase, eikä polta
sit’ tuli, veteen ei se uppoo eikä
se arotuulten henkäilystä kuihdu.
Haavoittumaton, tutkimaton, kaiken
läpäisevä ja ikivanha, aina
pysyvä, järkkymätön, muuttumaton,
salattu, iäinen se on; ja jos
sen sellaiseksi tiedät, sano, miksi
murehdit sitä, jok’ ei koskaan kuole?
Mut vaikka luulisit, se että yhä
uudelleen syntyy sekä jälleen kuolee,
– oi urho, joll’ on käsivarsi vankka,
niin vaikka luulisit, niin älä sure!
Ken syntyi, näät, sen täytyy kerran kuolla,
ja kunkin kuolleen jälleen syntyä:
ikuista lakia tät’ ällös surko!
On olioiden alku salattu,
vain niiden olemisen keskikohta
on tunnettu, taas loppu salainen.
Valittamista mitä tässä on?
Yks ihmetellen katsoo sitä, toinen
kummissaan siitä kertoo, kolmas kuulee
siit’ ihmeissään, ja kaikki pettyvät.
Ei haavoitu se, joka ruumiiss’ asuu,
siks kuolemaa äl’ itke, Bharata!
Velvollisuuttasi vain muista! – urho
ilolla sotaa hurskast’ tervehtii;
kun hänt’ on etsinyt se, Prithan poika,
tien avoimen hän taivaaseen siin’ näkee.
Mut taistoon tähän ellet käydä tahdo,
vanhurskaus vaikka vaatii sitä, – niin
et kuule omaatuntoas, ja rikot
velvollisuutta, kunniata vastaan.
Iäksi häpeään sun nimes häätyy,
ja raskaampi on häpee jalolle
kuin itse kuolo. – Kaikki uskoo, että
pelosta pakenit; ja ne, jotk’ ennen
sua sankarina pitivät, ne nyt
sinua halveksien katselevat;
joukossa vihollisten pilkkaajat
sua sanoin säädyttömin ivaavat:
pahemmin voiko käydä kuninkaalle?
Jos taistelussa kuolet, perit taivaan,
jos voitat, niin sun omasi on maa:
siks urhoisasti nouse, Kuntin poika!
– kupeesi taistoon vyötä, mielin tyynin
käy iloon, tuskaan, voittoon, tappioon; –
et väärin tee, kun velvoituksen täytät.
Näin Sankhya-koulun viisaus opettaa;
nyt Yogaa kuule, Prithan jälkeläinen!
Jos olemuksesi tää viisaus täyttää,
oot vapaa tekojesi kahleista.
Yogass’ ei mikään voima mene hukkaan,
tapahdu siin’ ei myöskään vääryyttä.
Pelosta suuresta tään viisauden
pien rahtu suojaa. –
                   Päättäväinen sielu
päämaaliin yhteen vain on keskitetty,
sa Kuru-suvun riemu; – horjuvainen
on kaikkiin taivaan tuuliin hajoitettu.
Sokea houkka haastaa korukieltä
pitäen kiinni Veedan kirjaimesta
ja sanoo: »Muut’ ei ole olemassa!»
Sairaana sielu, maalinansa taivas,
hän autuutt’ etsii ensi elämästä,
ja uskoo uhrilla sen ostavansa.
Valtaan ja riemuun takertuu hän kiinni,
opeissa näissä aistit vangittuina:
– tää Viisaus ei ole häntä varten;
Jumalaan yksin katsehen se kääntää.
Maailman kolme voimaa Veeda tuntee;
mut yli näiden voimain nouse, kohoo
ylitse kaikkein vastakohtain, hylkää,
Arjuna, omaisuutes, puhtaudessas
oo uskollinen, täynnä ITSEÄ.
Brahmaanille, min sielun valo täyttää,
on Veedan lukeminen niinkuin kaivo
on sille, jonka pellot tulva peittää.
Teosta huolehdi sa yksinomaan,
äläkä heelmist’ teon; niiden älä
houkuttaa itseäs suo tekoon, taikka
sitoa sieluasi toimettuuteen.
Oi Dhananjaya, toimia kun tahdot,
Korkeimman yhteyteen silloin vaivu,
vapaudu maisten himoin kahleista,
oo tyyni voitossa ja tappiossa:
on tasapaino eräs Yogan nimi.
Toiminta eittämättä sentään on
alempi selvänäköisyyden Yogaa, –
turvaudu, Dhananjaya, Itse Järkeen;
näät kurja on se, joka palkkaa pyytää.
Kun Itse Järkeen vaipunut on, silloin
vapautuu sekä pahoist’ teoist’ että
hyvistä; sielus kiintyä suo Yogaan;
Yogalla saavutetaan valmius tekoin.
Mies Viisas, yhtyneenä Itse Järkeen,
tekojen kaikki heelmät hylkää, sekä
siteistä syntymien vapaana
korkeimman taivaan astuu autuuteen.
Kun särkenyt oot joka harhan siteet,
niin välinpitämättömäksi käyt
kaikesta, minkä kuulit tai saat kuulla.
Kun vapaa uskost’ olet kirjaimeen
ja saavuttanut täyden sielunrauhan,
niin, vajonneena syvään mietiskelyyn,
valoisaan pääset Yogan korkeuteen.
– – – – – – – – – – – – – – –


Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.