Bhagavad-Gita. Katkelma II laulusta

Bhagavad-Gita. Katkelma II laulusta. (Herran laulu.) Kirjoittanut anonyymi

Suom. Aarni Kouta.

Herra lauloi:

Sa suret niitä, joit’ ei tule surra,

ja tyhmän puheen koetat koristaa

sanoilla lainaviisauden. – Viisaat

ei itke kuolemaa, ei elämää.

Ei ollut aikaa, jolloin en ma, et sa,

ei nämä ruhtinaat ois eläneet,

ei milloinkaan tuo hetki myöskään koita.

Kun sielu, ruumiin herra, elänyt

on lapsest’ elonsa ain kuoloon asti,

niin toiseen ruumiiseen hän silloin siirtyy;

mies viisas murhetta ei tuosta tunne.

Oi Kuntin poika! aine aiheuttaa

niin kuumuuden kuin kylmän, riemun sekä tuskan; –

tyynesti niiden vaihtelut sa kestä!

Sa miesten ruhtinas, – on kuolottomuus

vain häntä varten, jot’ ei nämä vaivaa,

ken mielin tyynin kantaa riemun, tuskan

ja kestäväinen on. – Mi turhuutta on,

itsessään sill’ ei mitään olemusta;

todellinen ei olemasta lakkaa.

Ken olioiden olemuksen näkee,

myös tämän tietää. Tietää, että SE

jokaista luomaansa on voimakkaampi,

ett’ Ainoaa tuot’ ei voi tuhota.

On kuoloton ja ääretön tuo Ainut

ja iät elää Se; – vain muodot vaihtuu

ja kuolee; – niinpä sodi, Bharata!

Ken uskoo, että murhata voi henki,

tai tulla murhatuksi, erehtyy.

Se tappaa ei voi, eikä voi sit’ tappaa.

Se synny ei, eik’ kuole; olemass’ on

se, eikä koskaan katoo: syntymätön,

ainainen, iäinen ja katoomaton,

se kuole ei, vaikk’ kuolon sais sen ruumis.

Ken tuntee tämän katoomattoman,

mi syntymättä, kulumatta koskaan

siks jää, mik’ on, – ken tuntee tään ja uskoo

sen surmaavan, tai itse saavan surman?

Ei, lailla ihmisen, mi hylkää puvun

kuluneen, sekä uuden ylleen pukee,

niin sekin, joka ruumiin verhoss’ asuu,

kuollessa vanhan uuden ottaa ylleen.

Ei haavoita sit’ ase, eikä polta

sit’ tuli, veteen ei se uppoo eikä

se arotuulten henkäilystä kuihdu.

Haavoittumaton, tutkimaton, kaiken

läpäisevä ja ikivanha, aina

pysyvä, järkkymätön, muuttumaton,

salattu, iäinen se on; ja jos

sen sellaiseksi tiedät, sano, miksi

murehdit sitä, jok’ ei koskaan kuole?

Mut vaikka luulisit, se että yhä

uudelleen syntyy sekä jälleen kuolee,

– oi urho, joll’ on käsivarsi vankka,

niin vaikka luulisit, niin älä sure!

Ken syntyi, näät, sen täytyy kerran kuolla,

ja kunkin kuolleen jälleen syntyä:

ikuista lakia tät’ ällös surko!

On olioiden alku salattu,

vain niiden olemisen keskikohta

on tunnettu, taas loppu salainen.

Valittamista mitä tässä on?

Yks ihmetellen katsoo sitä, toinen

kummissaan siitä kertoo, kolmas kuulee

siit’ ihmeissään, ja kaikki pettyvät.

Ei haavoitu se, joka ruumiiss’ asuu,

siks kuolemaa äl’ itke, Bharata!

Velvollisuuttasi vain muista! – urho

ilolla sotaa hurskast’ tervehtii;

kun hänt’ on etsinyt se, Prithan poika,

tien avoimen hän taivaaseen siin’ näkee.

Mut taistoon tähän ellet käydä tahdo,

vanhurskaus vaikka vaatii sitä, – niin

et kuule omaatuntoas, ja rikot

velvollisuutta, kunniata vastaan.

Iäksi häpeään sun nimes häätyy,

ja raskaampi on häpee jalolle

kuin itse kuolo. – Kaikki uskoo, että

pelosta pakenit; ja ne, jotk’ ennen

sua sankarina pitivät, ne nyt

sinua halveksien katselevat;

joukossa vihollisten pilkkaajat

sua sanoin säädyttömin ivaavat:

pahemmin voiko käydä kuninkaalle?

Jos taistelussa kuolet, perit taivaan,

jos voitat, niin sun omasi on maa:

siks urhoisasti nouse, Kuntin poika!

– kupeesi taistoon vyötä, mielin tyynin

käy iloon, tuskaan, voittoon, tappioon; –

et väärin tee, kun velvoituksen täytät.

Näin Sankhya-koulun viisaus opettaa;

nyt Yogaa kuule, Prithan jälkeläinen!

Jos olemuksesi tää viisaus täyttää,

oot vapaa tekojesi kahleista.

Yogass’ ei mikään voima mene hukkaan,

tapahdu siin’ ei myöskään vääryyttä.

Pelosta suuresta tään viisauden

pien rahtu suojaa. –

                   Päättäväinen sielu

päämaaliin yhteen vain on keskitetty,

sa Kuru-suvun riemu; – horjuvainen

on kaikkiin taivaan tuuliin hajoitettu.

Sokea houkka haastaa korukieltä

pitäen kiinni Veedan kirjaimesta

ja sanoo: »Muut’ ei ole olemassa!»

Sairaana sielu, maalinansa taivas,

hän autuutt’ etsii ensi elämästä,

ja uskoo uhrilla sen ostavansa.

Valtaan ja riemuun takertuu hän kiinni,

opeissa näissä aistit vangittuina:

– tää Viisaus ei ole häntä varten;

Jumalaan yksin katsehen se kääntää.

Maailman kolme voimaa Veeda tuntee;

mut yli näiden voimain nouse, kohoo

ylitse kaikkein vastakohtain, hylkää,

Arjuna, omaisuutes, puhtaudessas

oo uskollinen, täynnä ITSEÄ.

Brahmaanille, min sielun valo täyttää,

on Veedan lukeminen niinkuin kaivo

on sille, jonka pellot tulva peittää.

Teosta huolehdi sa yksinomaan,

äläkä heelmist’ teon; niiden älä

houkuttaa itseäs suo tekoon, taikka

sitoa sieluasi toimettuuteen.

Oi Dhananjaya, toimia kun tahdot,

Korkeimman yhteyteen silloin vaivu,

vapaudu maisten himoin kahleista,

oo tyyni voitossa ja tappiossa:

on tasapaino eräs Yogan nimi.

Toiminta eittämättä sentään on

alempi selvänäköisyyden Yogaa, –

turvaudu, Dhananjaya, Itse Järkeen;

näät kurja on se, joka palkkaa pyytää.

Kun Itse Järkeen vaipunut on, silloin

vapautuu sekä pahoist’ teoist’ että

hyvistä; sielus kiintyä suo Yogaan;

Yogalla saavutetaan valmius tekoin.

Mies Viisas, yhtyneenä Itse Järkeen,

tekojen kaikki heelmät hylkää, sekä

siteistä syntymien vapaana

korkeimman taivaan astuu autuuteen.

Kun särkenyt oot joka harhan siteet,

niin välinpitämättömäksi käyt

kaikesta, minkä kuulit tai saat kuulla.

Kun vapaa uskost’ olet kirjaimeen

ja saavuttanut täyden sielunrauhan,

niin, vajonneena syvään mietiskelyyn,

valoisaan pääset Yogan korkeuteen.

– – – – – – – – – – – – – – –

Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.