Betaniassa

Betaniassa. Kirjoittanut Antti Mäkinen

I.

(Illalla; Martha ja Maria istuvina Latsaruksen sairasvuoteen ääressä).

Martha;

Jo sairas kuumeessa hourii

Ja heikommaks’ yhä käy,

Mutt’ yhä Mestari viipyy;

Ei mäen rinteellä näy

Etäältäkään sulohaamu.

Oi, Maria, eiköhän lie

Sanaamme saattaja vienyt,

Vai liian pitkäkö tie?

Maria:

Saattaja sanan on vienyt,

En muuta uskoa voi;

Viivykki outo on enne;

Koht’ armahin veljyt – oi!

Jo kalman on kynnyksellä –

Miksikä Mestari nyt

Viipyvi, sieluni sitä

Epäillen on kysellyt.

Martha:

Epäillä Herraa en tahdo,

Ma uskon: Hän auttaa voi;

Mutt’ oi, täm’ odotus kalvaa,

Kuin maksaa jäytävä koi;

Ja aatteit’ uusia nousee,

Kuin, aaveit’ ijäisen yön –

Ja toivoni sammuvi, kuolee –

Ma rintaa tuskasta lyön.

Maria:

Latsarus hourii, kas kuule,

Hän lausuvi innoissaan

Mestarin nimen taas kalliin:

Se selvänä, houreissaan

Kallihin hänelle – meille; –

Tän’ yönä, ma pelkään vaan,

Käy kuolema vieraanamme –

Ma veljytt’ itkeä saan.

II.

Äänetönnä, hiljallensa

Ruumissaatto kulkee;

Bethanian porttikujan

Kansajoukko sulkee.

Martha astuu kalpeana

Kuni unelmoiva;

Tyyni otsa korkeana,

Katse salamoiva.

Maria käy alla mielin,

Kuni hento kukka,

Jonka päähyt kumartuvi –

Otsan peittää tukka –

Kuni kukka heltehellä

Nääntyväinen taipuu,

Odottaen kastetta, kun

Aurinkoinen vaipuu.

Hauta kaunis kalliohon

Hakattuna peitti

Tomuverhon Latsaruksen,

Öinen varjo heitti

Pimentonsa oven yli,

Sisaret kun hiljaa,

Astuskellen kotihinsa,

Kasti kyynelliljaa.

III.

Martha nousevi,

Ulos rientävi

Tielle vastahan

Rakkaan tulijan,

Sillä verraton

Vieras tullut on.

Martha seisahtaa,

Alas istahtaa

Herran etehen:

Kyynelkarpalon

Pyyhkinyt hän on

Herraa läheten.

Ylös katsahtaa

Herraan, lausahtaa:

»Herra, veljyein

Ei ois’ kuollunna

Jos Sa tullunna

Oisit ennemmin.»

»Veljes nousevi,

Kuollon voittavi

Elo ihana» »Herra,

uskon sen,

Päivän viimeisen

Nousee aamulla».

»Ylösnousemus

Olen, valkeus

Elo ijäinen.

Minuun uskova

Myöskin kuolossa

Elää voittaen.»

»Ja, ken uskovi

Minuun, ijäti

Elää – kuolemaa

Eipä ikänään

Tule näkemään

Ikikamalaa.»

Martha nousevi,

Sydän sykkivi

Uusin tuntehin:

Povi aaltova

Täynnä valoa,

Taivas ihanin.

Nyt hän kiiruhtaa,

Kutsuu Mariaa,

Joka vieraineen

Istui kodissaan,

Itki suruissaan

Karvaan kyyneleen.

»Nouse, Maria,

Herra tullunna,

Sua kutsuvi».

Kuni janoten

Vesi ojillen

Peura juoksevi;

Kuni tuulonen,

Iltakastehen

Laskiessa, lentää,

Niinpä Maria,

Kuullen kutsua,

Herran luokse entää.

IV.

Haudalla seisoo Mestari –

Ja itkevi!

Ja Juutalaiset lausuu:

»Kas, kuinka häntä rakasti!

Mutt’ eikö voinut tehdä niin,

Ettei hän kuollut oisi?»

Taas Mestaria kauhisti –

Värisytti

Tää suuri epä-usko.

Hän rukoili ja ylisti,

»Poistakaa kivi»! lausahti,

Vaan Martha hämmästyvi,

»Oi, Herra», niin hän huudahti,

»Jo haisevi;

Sill’ onhan päivää neljä

Jo haudassa hän levännyt

Ja varmaan aivan mädännyt

On ruumis veljyemme».

»Jos uskoisit», niin Mestari

Nyt vastasi,

»Niin varmaan saisit nähdä

Sa kunnian nyt Jumalan».

– Samalla paaden liikkuvan

Näkevät haudan suulta.

»Jo tullos ulos Latsarus!»

Tää huudahdus,

Mestarin sulosuusta

Hämmästyksellä kuullahan –

Ja kuollut nähdään liikkuvan!

Latsarus nousi ylös.

Oi, hurmaavaista iloa,

Ja autuutta

Marian sydämessä!

Ja Martha itkee ilosta,

Ja häpeästä, surusta

Sydämen kovuuttansa.

On nähty Herran kunnia.

Ja Jumala

On Pojan kirkastanut.

Ken uskovi, saa katsella

Nyt avoimilla kasvoilla

Jumalan kirkkautta.

V.

Oi, rauhaisa Bethania,

Öljypuulehdon suojassa,

Notkelmass’ Öljymäen!

Sun siimehesi suloinen

Vilvoitti päivän heltehen

Iloisen juhlaväen,

Mi oli tullut viettämään

Hetkisen täällä, näkemään

Latsarust’ elävänä.

Siin’ oli ryhmä kiihkoisa

Oikeita fariseuksia

Puhellen, miettivänä.

Tuoll’ oli toinen seurue,

Mi seisahtuvi loitolle

Tuon silkkiäis-puun alle.

Siell’ innokkaasti väitellen

He puhelevat, suuttuen

Oudolle asialle.

Mutt’ itse juhlareurue

On sijoittunut sisälle

Pöytähän Latsaruksen:

Siin’ itse Herra Jeesus on

Opetuslapsi-joukkion

Keralla keskustellen.

Iloa mielet hehkuvat,

Kiitollisuutta lausuvat

Katsehet kaikkialla;

Ja parahia herkkujaan,

Kuin kunniaksi kuninkaan,

Tuo Martha tulvimalla.

Niin Herran puhe kiinnittää

Ja ihastuttaa, jännittää

Nyt mielet kuulevitten,

Etteivät huomaa Mariaa,

Jok’ äänetönnä seisahtaa

Taakse vierahitten.

Ken nähdä voisi sydämmeen

Niin autuudesta iloiseen,

Samalla surulliseen,

Kuin silloin sydän Marian,

Hän kompastuisi ankaran

Tuntehen taistelukseen.

»Oi, miksi taasen vavahdan,

Kun Mestarihin katsahdan?

Hän, suuri Vapahtaja,

On voittajana kuoleman,

Ei vihollisen katalan

Nuolien sorrettava.

»Oi, autuin on ilo tää!

Kuink’ ihanasti säihkyää

Latsarus-veljen katse!

Meill’ ompi Herra korkea,

Ihminen sekä Jumala –

Ei pahat Häneen koske!

»Kuitenkin sieluin vapisee

Kun Mestaria katselee

Silmäni – outo tunne

Niin sykähyttää sydäntä,

Ikäänkuin pelkäis käärmettä,

Mi pistää – koska? kunne?

»Voi, käärme inha väijyvi

Nyt Mestaria, hiipivi

Jälessään kaikkialla:

Taas fariseukset vakoilee,

Tuhoa katse uhkailee

Tuon silkkiäis-puun alla.

»Oi, sydän tahtois haljeta

Täst’ autuudesta suuresta,

Kun Herran saamme nähdä

Tääll’ oman pöydän ääressä,

Ja Latsaruksen tervennä! –

Sen voipi Herra tehdä!

»Oi, kuinka suuri auvo on

Ett’ olen kurja, avuton

Häneltä armon saanut!

Tää Vapahtaja korkehin

Nyt aih’ on ilon’ ihanin –

On sieluntuska laannut.

»Kuitenkin taasen aavistus.

Kamala, synkkä vavistus

Lävistää sieluani:

Kuin viime kerran levähtää

Sais’ täällä tämä kallis pää,

Oi – mun Vapahtajani!»

Näin tuntehet käy riitaiset:

Iloiset, surumieliset,

Marian sydämmessä;

Näkyvi syvä rakkaus

Ja kiitollinen uhraus

Kasvojen ilmehessä.

Nyt alabaster-astian

Kallihin, jalon, kirkkahan

Hän käsillänsä nosti –

Voidetta hyvän hajavaa,

Kallista ylen, vuotavaa

Sen täyden eilen osti.

Kas, äkisti hän särki sen,

Vuodatti jalon voitehen

Herramme päälle kaikki:

Kuin suloisena sauhuna

Mirhami-tuoksu ihana

Nyt huonehesen laski.

Marian aatett’ ylevää

Ei Juudas voinut käsittää,

Vaan moitti nurkumielin.

Mutt’ itse Herra ymmärsi

Ja Mariata puolusti –

Se Marialle kyllin.

Hän oli Herran voidellut

Ja rakkaudest’ uhrannut

Mik’ oli kallihinta:

Se oli paras palkinto,

Kuin taivahinen soitanto,

Sielulle autuinta.

Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.