Betaniassa.

Kirjoittanut Antti Mäkinen


I. muokkaa

(Illalla; Martha ja Maria istuvina Latsaruksen sairasvuoteen ääressä).

Martha;
Jo sairas kuumeessa hourii
Ja heikommaks’ yhä käy,
Mutt’ yhä Mestari viipyy;
Ei mäen rinteellä näy
Etäältäkään sulohaamu.
Oi, Maria, eiköhän lie
Sanaamme saattaja vienyt,
Vai liian pitkäkö tie?
Maria:
Saattaja sanan on vienyt,
En muuta uskoa voi;
Viivykki outo on enne;
Koht’ armahin veljyt – oi!
Jo kalman on kynnyksellä –
Miksikä Mestari nyt
Viipyvi, sieluni sitä
Epäillen on kysellyt.
Martha:
Epäillä Herraa en tahdo,
Ma uskon: Hän auttaa voi;
Mutt’ oi, täm’ odotus kalvaa,
Kuin maksaa jäytävä koi;
Ja aatteit’ uusia nousee,
Kuin, aaveit’ ijäisen yön –
Ja toivoni sammuvi, kuolee –
Ma rintaa tuskasta lyön.
Maria:
Latsarus hourii, kas kuule,
Hän lausuvi innoissaan
Mestarin nimen taas kalliin:
Se selvänä, houreissaan
Kallihin hänelle – meille; –
Tän’ yönä, ma pelkään vaan,
Käy kuolema vieraanamme –
Ma veljytt’ itkeä saan.

II. muokkaa

Äänetönnä, hiljallensa
Ruumissaatto kulkee;
Bethanian porttikujan
Kansajoukko sulkee.
Martha astuu kalpeana
Kuni unelmoiva;
Tyyni otsa korkeana,
Katse salamoiva.
Maria käy alla mielin,
Kuni hento kukka,
Jonka päähyt kumartuvi –
Otsan peittää tukka –
Kuni kukka heltehellä
Nääntyväinen taipuu,
Odottaen kastetta, kun
Aurinkoinen vaipuu.
Hauta kaunis kalliohon
Hakattuna peitti
Tomuverhon Latsaruksen,
Öinen varjo heitti
Pimentonsa oven yli,
Sisaret kun hiljaa,
Astuskellen kotihinsa,
Kasti kyynelliljaa.

III. muokkaa

Martha nousevi,
Ulos rientävi
Tielle vastahan
Rakkaan tulijan,
Sillä verraton
Vieras tullut on.
Martha seisahtaa,
Alas istahtaa
Herran etehen:
Kyynelkarpalon
Pyyhkinyt hän on
Herraa läheten.
Ylös katsahtaa
Herraan, lausahtaa:
»Herra, veljyein
Ei ois’ kuollunna
Jos Sa tullunna
Oisit ennemmin.»
»Veljes nousevi,
Kuollon voittavi
Elo ihana» »Herra,
uskon sen,
Päivän viimeisen
Nousee aamulla».
»Ylösnousemus
Olen, valkeus
Elo ijäinen.
Minuun uskova
Myöskin kuolossa
Elää voittaen.»
»Ja, ken uskovi
Minuun, ijäti
Elää – kuolemaa
Eipä ikänään
Tule näkemään
Ikikamalaa.»
Martha nousevi,
Sydän sykkivi
Uusin tuntehin:
Povi aaltova
Täynnä valoa,
Taivas ihanin.
Nyt hän kiiruhtaa,
Kutsuu Mariaa,
Joka vieraineen
Istui kodissaan,
Itki suruissaan
Karvaan kyyneleen.
»Nouse, Maria,
Herra tullunna,
Sua kutsuvi».
Kuni janoten
Vesi ojillen
Peura juoksevi;
Kuni tuulonen,
Iltakastehen
Laskiessa, lentää,
Niinpä Maria,
Kuullen kutsua,
Herran luokse entää.

IV. muokkaa

Haudalla seisoo Mestari –
Ja itkevi!
Ja Juutalaiset lausuu:
»Kas, kuinka häntä rakasti!
Mutt’ eikö voinut tehdä niin,
Ettei hän kuollut oisi?»
Taas Mestaria kauhisti –
Värisytti
Tää suuri epä-usko.
Hän rukoili ja ylisti,
»Poistakaa kivi»! lausahti,
Vaan Martha hämmästyvi,
»Oi, Herra», niin hän huudahti,
»Jo haisevi;
Sill’ onhan päivää neljä
Jo haudassa hän levännyt
Ja varmaan aivan mädännyt
On ruumis veljyemme».
»Jos uskoisit», niin Mestari
Nyt vastasi,
»Niin varmaan saisit nähdä
Sa kunnian nyt Jumalan».
– Samalla paaden liikkuvan
Näkevät haudan suulta.
»Jo tullos ulos Latsarus!»
Tää huudahdus,
Mestarin sulosuusta
Hämmästyksellä kuullahan –
Ja kuollut nähdään liikkuvan!
Latsarus nousi ylös.
Oi, hurmaavaista iloa,
Ja autuutta
Marian sydämessä!
Ja Martha itkee ilosta,
Ja häpeästä, surusta
Sydämen kovuuttansa.
On nähty Herran kunnia.
Ja Jumala
On Pojan kirkastanut.
Ken uskovi, saa katsella
Nyt avoimilla kasvoilla
Jumalan kirkkautta.

V. muokkaa

Oi, rauhaisa Bethania,
Öljypuulehdon suojassa,
Notkelmass’ Öljymäen!
Sun siimehesi suloinen
Vilvoitti päivän heltehen
Iloisen juhlaväen,
Mi oli tullut viettämään
Hetkisen täällä, näkemään
Latsarust’ elävänä.
Siin’ oli ryhmä kiihkoisa
Oikeita fariseuksia
Puhellen, miettivänä.
Tuoll’ oli toinen seurue,
Mi seisahtuvi loitolle
Tuon silkkiäis-puun alle.
Siell’ innokkaasti väitellen
He puhelevat, suuttuen
Oudolle asialle.
Mutt’ itse juhlareurue
On sijoittunut sisälle
Pöytähän Latsaruksen:
Siin’ itse Herra Jeesus on
Opetuslapsi-joukkion
Keralla keskustellen.
Iloa mielet hehkuvat,
Kiitollisuutta lausuvat
Katsehet kaikkialla;
Ja parahia herkkujaan,
Kuin kunniaksi kuninkaan,
Tuo Martha tulvimalla.
Niin Herran puhe kiinnittää
Ja ihastuttaa, jännittää
Nyt mielet kuulevitten,
Etteivät huomaa Mariaa,
Jok’ äänetönnä seisahtaa
Taakse vierahitten.
Ken nähdä voisi sydämmeen
Niin autuudesta iloiseen,
Samalla surulliseen,
Kuin silloin sydän Marian,
Hän kompastuisi ankaran
Tuntehen taistelukseen.
»Oi, miksi taasen vavahdan,
Kun Mestarihin katsahdan?
Hän, suuri Vapahtaja,
On voittajana kuoleman,
Ei vihollisen katalan
Nuolien sorrettava.
»Oi, autuin on ilo tää!
Kuink’ ihanasti säihkyää
Latsarus-veljen katse!
Meill’ ompi Herra korkea,
Ihminen sekä Jumala –
Ei pahat Häneen koske!
»Kuitenkin sieluin vapisee
Kun Mestaria katselee
Silmäni – outo tunne
Niin sykähyttää sydäntä,
Ikäänkuin pelkäis käärmettä,
Mi pistää – koska? kunne?
»Voi, käärme inha väijyvi
Nyt Mestaria, hiipivi
Jälessään kaikkialla:
Taas fariseukset vakoilee,
Tuhoa katse uhkailee
Tuon silkkiäis-puun alla.
»Oi, sydän tahtois haljeta
Täst’ autuudesta suuresta,
Kun Herran saamme nähdä
Tääll’ oman pöydän ääressä,
Ja Latsaruksen tervennä! –
Sen voipi Herra tehdä!
»Oi, kuinka suuri auvo on
Ett’ olen kurja, avuton
Häneltä armon saanut!
Tää Vapahtaja korkehin
Nyt aih’ on ilon’ ihanin –
On sieluntuska laannut.
»Kuitenkin taasen aavistus.
Kamala, synkkä vavistus
Lävistää sieluani:
Kuin viime kerran levähtää
Sais’ täällä tämä kallis pää,
Oi – mun Vapahtajani!»
Näin tuntehet käy riitaiset:
Iloiset, surumieliset,
Marian sydämmessä;
Näkyvi syvä rakkaus
Ja kiitollinen uhraus
Kasvojen ilmehessä.
Nyt alabaster-astian
Kallihin, jalon, kirkkahan
Hän käsillänsä nosti –
Voidetta hyvän hajavaa,
Kallista ylen, vuotavaa
Sen täyden eilen osti.
Kas, äkisti hän särki sen,
Vuodatti jalon voitehen
Herramme päälle kaikki:
Kuin suloisena sauhuna
Mirhami-tuoksu ihana
Nyt huonehesen laski.
Marian aatett’ ylevää
Ei Juudas voinut käsittää,
Vaan moitti nurkumielin.
Mutt’ itse Herra ymmärsi
Ja Mariata puolusti –
Se Marialle kyllin.
Hän oli Herran voidellut
Ja rakkaudest’ uhrannut
Mik’ oli kallihinta:
Se oli paras palkinto,
Kuin taivahinen soitanto,
Sielulle autuinta.


Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.