Belsasar

Belsasar. Kirjoittanut Leon Larsson

Suom. Hilja Pärssinen.

Belsasar kavahda toki,

jätä pöytä ja ollos miesi,

melu kiellä. – Ääni se hoki

varoitusta, se turmaasi tiesi, –

oi kuulehan, kuulehan sitä. –

Mut kuningas, kuulla et malta,

kun pöytäsoittosi rämy

sult’ tukkevi korvat. Ja valta

ja viini ja lemmenhämy

sun juovutti mielesi, sielus!

Belsasar, kypsä on aika,

luetut ovat tarkoin jo hetkes’.

Koht’ iskevi kohtalon taika,

ja päättyy pöyhkeä retkes’,

ja valtakuntasi suistuu.

Sulta viinissä sammui äly,

elät vaistojen huumausta.

On tylsää silmies päly,

käden oudon et kirjoitusta

näe seinällä, kolkkoa, synkkää.

Sun vaihtuvi kasvoillasi

himot ilkeät, velttous ruho,^[1]

mut naisihin kiihkojasi

yhä suuntaat. – Läsnä on tuho

ja sorrut sä paheisiisi.

Häpeätä ja rikost’ on ollut

elos aika. Se sielusi surmas’.

Nyt turmios päivä on tullut:

tulikirjaimilla sun turmas’

käsi kauhea seinälle piirsi.

Tulet leimuu, taivas se vapaa

soi, kaikuvat ilmanpielet,

ja juuri kuin lallatat, tapaa

sun nielevät tulenkielet

ja kaadut kuin iskusta piilun.

1. pöhötys.

Lähde: Punainen lippu: vihkonen runoja. 1910. Suomenteli Hilja Liinamaa. Savon työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r. l., Kuopio.