Ballaadi vainon ajoilta
Ballaadi vainon ajoilta. Kirjoittanut Hilja Tamminen |
- Satain salpojen takana,
- sellin harmajan hämyssä
- nainen valju vaikerehti,
- mustakulma näin kujerti:
- »Ylen aikoja on vienyt,
- monta kuukautta kulunut,
- vuotta kaksikin ka’onnut
- näkemästä kullan kaunon,
- kä’en viime koskennasta,
- suukon saannista suloisen.
- Olipa tulossa talvi,
- aika joulun joutumassa,
- kulta silloin kauas kulki
- pahansuopia pakeni.
- Ve’et vetreät valutin
- sinisistä silmistäni
- lähetessä lähtöhetken.
- Kätes kiersit vyötärölle,
- povellesi pääni painoit
- vasten rintoas rakasta.
- Siinä sain suloisen suukon,
- kuulin lempilausehisen.
- Heltisi kätesi hellä,
- vyöhyt vahva vyötäröltä.
- Pian pistihet pihalle.
- Hyvästiksi herttaiseksi,
- viimeiseksi viestiseksi
- heitit hellän katsehisen.
- Huoli tunkihe povehen,
- mure musta mieleheni,
- kun näin kultani katosi
- synkän kuusikon sylihin,
- taakse taajan honkametsän.
- Tuon en jälkehen tavannut.
- Tuosta kuukausi kuluvi,
- vieri viisi viikkokautta,
- jopa veivät vankilahan
- panivat pahan sijalle.
- Täällä kolkossa kolossa
- päivät päättymättömiä,
- vaivoin viikot vieriävät,
- tuskin kuukauet kuluvat.
- Aina muistan armastani
- apeoina aamusina.
- Muistan puolison poloisen
- iltoina ilottomina.
- Kolmasti lumi sulanut,
- valkovaippanen valunut,
- kolmasti kevät kerinnyt,
- versonut on nurmi vehmas
- siitä kun sinut tapasin.
- Kukat kolmasti kohonnut,
- kolmet lehet koivu saanut,
- tuomi kukkaset koreat
- minun koi’on koskematta.
- Kahet on maalla marjat ollut,
- punapuolaset aholla
- poloisen mun poimimatta.
- Kahesti kesäiset linnut
- muille maille muuttanehet
- vangin kurjan kuulematta
- sulosuitten soitteloa
- helkytystä heljäkielten.
- Vieläkö minun poloisen
- tavanneepi talvi uusi,
- saavuttaapi syksy kolmas
- tässä paikassa pahassa
- ouossa olosijassa?
- Lensi, kyyhkynen kylästä
- kaunokaula kaupungista
- sellin laskihe lasille.
- Mursihe valio vaimo
- murusia muutamia,
- ripotteli rippehiä
- kyllin syö’ä kyyhkyläisen.
- Kysyi kyyhkyltä poloinen
- usein linnulta uteli:
- »missä mairut matkaelit,
- kussa kaarsit kaunokaula?
- Tuletko meren takoa,
- yli selkien sinisten
- vellovan vetosen poikki?
- Näitkö tummatukkaistani
- matkoavan maata pitkin?
- Kävitkö kylässä kyyhky,
- missä armaani asuvi,
- omani olostelevi?
- Puhu kultainen puluni,
- hohtokaulani kuherra!» –
- Sanoi siihen juovasiipi:
- »kulkenut en kaukomaita,
- mennyt en meren ylitse;
- ole en omaasi nähnyt,
- kaivattuasi kohannut
- Kuljin kultani keralla,
- oman kanssa kaunokaisen.
- Liitelin ihanat ilmat,
- siniaavat siivin sousin,
- valkopilvien pihoille,
- luokse hohtohattaroi’en.»
- Näinpä lauloi lieto lintu,
- puheli pulu sorea.
- Kulkevi so’an sanomat
- tie’ot tarkat taisteluista.
- Muurin yltävät ylitse,
- käy läpi lukitun uksen.
- Haastelevi vaimo valju
- kuultua verisen viestin:
- »oma oisipa uroni
- miesten parhai’en parissa
- tuoksinassa taiston tuiman!
- Olet mieleinen minulle,
- jospa kannat kalpoasi
- eestä aatteen armahaisen.»
- Vietti vaimo päiviänsä
- surren sulkujen sisällä
- kaihoin vankikammiossa.
- Miespä maita matkoavi,
- uros urkeni ulomma.
- Muisti vaimon valkeaisen,
- naisen nauravan kotona.
- Mies se mielevä puheli,
- noinpa haasteli halulla:
- »vieläkö minua muistat
- kaipaelet kultoasi?
- Tokko tahtonet takaisin
- suvainnetko saapuvaksi
- poloisen palajavaksi?
- Poves onko pohjukassa
- vielä rahtu rakkautta?
- Sykkiikö syän sinulla
- yhä eestä ystäväsi?»
- Aika kulki kulkuansa.
- Mies nyt toimissa tosissa,
- partaurhojen parissa
- askarteli aatetyössä.
- Yhä muisti murjuttansa
- mustakulmoa murehti.
- Näin nyt haastoi huolissansa
- uros uhkea pakisi:
- »Kusta löy’än kultaseni
- mistä omani osannen,
- täältä poies kun palajan
- koitunen kotisijoille?
- Yhytänkö ystäväni
- uroon uu’en kainalossa
- vieraan vierellä verevän?
- Jospa ystävän yhytän
- kaunon toisen kainalossa,
- Painuvan povea vasten
- ojentauvan olkapäälle,
- toki toisen surmoaisin,
- tahi tappanen molemmat!
- Eli ehk’en soimaele,
- ehk’en kurjoa kiroa.
- Ovelta takasin työnnyn
- ukselta jo poi’es pyörrän,
- vaikka on syän sytenä.»
- Aika eellehen eteni.
- Uro urkeni ulomma.
- Saapuvi sotisijoille,
- tuli tappotanterille.
- Kantoi kauno kalpoansa
- puolesta hyvän asian,
- tempasi teräksen vyöltä
- eestä aattehen ylevän.
- Tuli tuimat syksyn tuulet
- kylmi kukkaset koreat.
- Puunti puolaset mäellä,
- lehet, koivun kellertivät,
- pihlajat punassa hohti.
- Saapuvi paha sanoma,
- vierivi viluinen viesti
- naisen valjun vankilahan,
- koppihin kovaosaisen:
- »Kuoli kultasi sorea,
- kaatui kalvan kalskehessa,
- miesten miekanmittelössä.»
- Saatua surusanoman
- vaikerteli vaimo vaisu:
- »Lähtenen manan majoihin
- painun tuonelan tuville,
- tästä huolihuonehesta
- kauheasta kammiosta,
- koska kuoli kulta kaunis
- sortuihe sorea sulho.»
- Silloin muisti hän emosen,
- äitikultansa kotona.
- Muisti äitinsä murehen
- vanhempansa vaivan suuren.
- Tuosta helmiksi heruivat,
- kyyneliksi kirposivat
- iltojen ikävät kaikki,
- öitten mustien murehet.
- Äiti kirjeen kirjoitteli,
- emo saatteli sanoman
- taakse rautaristikkojen.
- Noinpa virkkoi vanha vaimo:
- »Tytär telkien takana,
- lapsi vaisu vankilassa
- olet mielessä minulla,
- muistossa murenematta.
- Kyynel virtana valuvi
- tähtesi tytär poloinen,
- eestäs lempilapsueni.
- Aamulla anivarahin
- toiset töillensä menevi,
- ahkerat ahertamahan,
- minä, muistan marjuttani.
- Päivin kaikin kaipaelen
- tytärtäni tuutimaani,
- käsivarsin kantamaani.
- Ilta kun tulevi tuosta,
- levon aika aukeavi,
- maata miekkoset menevät
- siirtyvät leposijoille.
- Minä vanha vaimo kurja
- saa en silmähän unosta
- ainoalta aatokselta:
- saatko vaisu vankilassa
- unhoa unettarelta?
- Ristin rinnalle käteni,
- polo painun polvilleni,
- rukous kohoopi kohta
- isälle ikihyvälle
- puolesta tytär poloisen.
- Oipa lempilapsueni,
- tytär tuskin tuu’iteltu,
- kaikki haikeat halusi
- synkimmät sy’änsurusi
- heitä helmahan Jumalan!
- Siitä auvo aukeaapi,
- lohtu lempeä tulevi.
- Vaikka konsaan et kohanne
- elossa emo poloista,
- saanen taivahan salissa
- asunnoissa autuaitten
- sulkea sinut syliini.
- Kukaan siellä ei erota,
- pahansuovat poi’es raasta.»
- Vaimo vuoteella viruvi,
- avosilmin siirteleikse.
- Poltto suonissa palava,
- rinnassansa tuska tuima.
- Emon saatua sanoman,
- viestin vienon äitivanhan,
- suru itkuksi sulihe,
- pisaroiksi rinnan pinne.
- Voihki vaimo vuotehella:
- »Oipa nyt oma emonen,
- äiti kallis kantajani,
- lopun tunnen jo tulevan,
- piinan pitkän taukoavan.
- Nähä en sinua saane,
- heittyä en helmahasi.
- Suloiset luin sanasi,
- lauhat lempilausehesi,
- tunsin tuosta maamon mielen,
- äiti, äänesi tajusin.
- Kiitos kulta äitiseni,
- kiitos hoivasta hyvästä,
- hempeästä hellinnästä!
- Ällös maamoni murehi,
- vaikkapa varahin painun
- mullan mustahan povehen!
- Ehk’en toivo taivahia,
- tie’än tehneeni parahin,
- osanneeni oikeahan,
- näin kun kannan kahlehia
- puolesta pyhän asian.
- Hyvästi emoni hellä!
- Katkeaa jo kahle julma,
- pääsen paulasta pahasta
- oman puolison povelle.«
- Ääni vaisu vaimenevi
- voihkeeksi kivun kipeän.
- Yksin vietti yönsä pitkän.
- Aamuauringon sätehet
- pilkki pienestä lasista,
- löysi vaimon vuotehelta.
- Kerran henkäs hento rinta,
- käsi valkea vavahti.
- Kyyhky itki ikkunalla,
- hohtokaulanen kuhersi
- kuolemata naisen nuoren.
- Saivat äidille sanoman
- tie’on tarkan tyttärestä:
- »Sairas salpojen takana,
- siukka muurien sisällä
- on nyt lempilapsuesi.»
- Läksi lasta katsomahan,
- omaa tyrmähän tytärtä.
- Kysyy portilla poloinen:
- »Nähä saanko sairastani,
- lempilastani kohota?»
- Vastas vartija vihainen:
- »Kuoli kurja tyttäresi.»
- Kysyi vielä vaimo vanha:
- »Saanen kuollutta kohata,
- panna paarille poloisen,
- asetella arkkusehen?»
- Vartija äkänen äyski:
- »Jo on kuollut kuopattuna,
- mullan pantu jo povehen.»
- Portin paiskasi pahasti,
- tylyn työnsi kiinni uksen.
- Maahan vaipui vanha äiti,
- rinnassa tulinen tuska,
- oas pistävä povessa.
- Itki maassa marjuttansa,
- tuonen tuhoja nureksi:
- »Oisit taatto taivahinen
- minun korjannut kotia
- vanhuksen vaeltamasta,
- kun nyt kutsuit naisen nuoren,
- valkeaiseni valitsit.
- Oipa lapseni omani!
- Pienenä sua pitelin
- sylissäni sylkyttelin,
- hoi’in hellin helmassani,
- vierahan vihattavaksi,
- pahain syyttäsi sysiä.
- Poi’es kuolit kukkaseni,
- punapuolani putosit
- kä’en hellän hoitelutta.
- Oisin ottanut omani,
- asetellut arkkusehen,
- pessyt pehmein kätösin.
- Oisin puhtaihin pukenut,
- vaalitellut valkeahan.
- Kultasuortuvat sukinut.
- Kukat pannut kulmillesi,
- punaruusut rinnan päälle.
- Tie’ä en tytär poloni,
- mihin sun pahat panivat,
- hautasivat kerjäläiset.
- Ei kukaan kumpuas kukita,
- solmi sulle seppelettä.
- Mihin nyt kuljen kurja vaimo?
- Kusta koito saan kotini,
- mistäpä majan matalan?
- Poissa on vävy väkevä,
- poissa mairut marjaseni.» –
- Nousi kurja kulkemahan,
- vavisten vaeltamahan,
- tietä käymähän kivistä.
Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y.,
Tampere.