B. F. Godenhjelm’ille (1890)

B. F. Godenhjelm’ille. (18 7/3 90.) Kirjoittanut Irene Mendelin

Jo kevät joutuu, valon armas aika,

Kevättä luoden mieliin ihmisten;

Jo jään ja lumen poistaa lämmön taika,

Mi huokuu yli merten, mannerten.

Sulavi kirsi – koituu kylvön aika,

Ja puut ja pensaat käyvät lehtehen,

Saloilla Suomen laulu raitis raikuu

Ja ulapoilla Ahdin kannel kaikuu.

Ja viikko muuan vierähtää kun saapi,

On kesä kukkaisa jo parhaillaan,

Ja vainioita vilja kaunistaapi,

Mi täysin tähkin heiluu herttaisaan.

Maamies sit’ tähystää ja riemuaapi:

Siin’ ompi palkka hänen vaivoistaan.

Sen syksy hälle tullessansa tuopi,

Se talvellakin hyvän tunnon suopi.

Näin luonnon laita – näinpä ihmisenki –

Oi hälläkin on aika keväimen,

On aika, jolloin herää ihmishenki

Ja kokoo aineksia taltehen.

Mi suurt’ on, ihanaa – se enitenki

Kylvääpi sieluun pyhän siemenen –

Ajalla suven siemenet nuo varttuu,

Ja syys kun saa, ne hedelmiksi karttuu.

Lie armas ollut sulia kevät-aika –

Sa opettaja kallis, rakkahin, –

Sun suvellas kun on niin kumma taika

Hyveitä luoda nuorten mielihin.

Tään laadit kodin, jot’ ei murra aika;

Valon ja lämmön loit sen suojihin.

On paras paikka maailman tää vainen,

Ja onnellinen tääll’ on jatkolainen.

Lähde: Irene 1893: Koivikossa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.