Avoin Elämä: Luku 4

Luku 3

Avoin Elämä: Luku 4 jossa Harry Potterista taiotaan saksalainen, muurahaiset tunaroivat, Google saa kilpailijan ja henkinen ja fyysinen maailma kohtaavat. Kirjoittanut Henrik Ingo

Luku 4

Avoin Elämä

Rob McEwen ei ollut kullankaivajan poika, mutta hänen isänsä tapasi kuitenkin kertoa tarinoita 1800-luvun kultakuumeesta. Ehkäpä näillä tarinoilla oli vaikutusta, kun Rob vuonna 1989 päätti jättää työnsä sijoitusneuvojana ja siirtyä Ontarion Red Laken alueella toimivan kultakaivoksen enemmistöosakkaaksi.

Robin kultakaivosta ei kuitenkaan valitettavasti vaivannut ainakaan kultakuume. Louhintakustannukset olivat korkeat ja kullan maailmanmarkkinahintakin oli alhaalla. Päälle päätteeksi kaivoksen työläisetkin menivät lakkoon. Rob kuitenkin uskoi kaivokseensa. Red Laken alueelta oli louhittu yhteensä 18 miljoona unssia kultaa ja yksi aivan vieressä toiminut kaivos oli tuottanut 10 miljoonaa unssia. Robin kaivoksesta oli toistaiseksi louhittu vasta 3 miljoonaa unssia, mutta Rob oli varma, että sama suoni jatkui hänenkin kaivokseen. Se piti vain löytää!

Vuonna 1999 Rob osallistui MIT yliopiston järjestämään IT-seminaariin. Kuinkas ollakaan seminaarissa puhuttiin myös Linuxista ja uudesta vallankumouksellisesta tavasta tehdä tietokoneohjelmia. Rob innostui. Tätä Open Sourcea hänen kultakaivoksensakin tarvitsi!

Niinpä Rob julkisti maaliskuussa 2000 Goldcorp Challenge -kilpailun. Kaikki hänen kaivoksensa toiminnasta vuosien saatossa kerääntynyt data julkaistiin kilpailun nettisivulla ja osallistujien tehtävänä oli kertoa, mistä seuraavaksi kannattaisi porata. Kilpailu oli kaikille avoin ja palkintorahoja oli jaossa yhteensä 575 000 dollaria.

Robin idea oli kaivosalalla ennenkuulumaton. Jokainen kullankaivaja tietää, että omista löydöistä ei muille puhuta – kaivosten salaisuuksien kanssa mennään vaikka hautaan. Myös Robin omat geologit vastustivat aluksi ideaa. Kaivoksen tietojen paljastaminen voisi esimerkiksi houkutella paikalle ostajia, jotka haluaisivat kaapata kaivoksen Robilta ja muilta omistajilta. Omien korttien paljastaminen ei tällä alalla monestakaan syystä ollut hyvä idea. Tai näin siis ainakin oli tapana ajatella.

Kilpailu kuitenkin osoittautui menestykseksi. Tutkijat ympäri maailman luonnollisesti kiinnostuivat ennenkuulumattomasta mahdollisuudesta päästä penkomaan ihan oikean kaivoksen dataa. Kiinnostuneita tutkijoita 50 eri maasta kävi lataamassa kilpailun datatiedostoja yli 1400 kertaa. Voittajaksi kilpailun raati valitsi kahden australialaisyhtiön – Fractal Graphicsin ja Taylor Wall & Associatesin – rakentaman virtuaalisen kolmiulotteisen mallin kaivoksesta. Mallin avulla australialaiset, jotka eivät olleet koskaan käyneet edes Kanadassa, pystyivät ennustamaan, mistä kultaa seuraavaksi löytyisi. Voittosumma oli 105 000 dollaria.

Ja miten Robin kaivokselle sitten kävi? Iskikö hän Open Source -kultasuoneen? Toistaiseksi Robin yhtiö on porannut neljää viidestä voittaneesta ehdotuksesta, ja jokaisesta on löytynyt kultaa. Vuonna 1996 Red Laken kaivos tuotti 53 000 unssia vuodessa ja yhden unssin tuotantokustannukset olivat 360 dollaria. Vuonna 2001 – ensimmäisenä kilpailun jälkeisenä vuonna – kultaa löytyi 500 000 unssin edestä ja koska kultaesiintymä oli nyt aiempaa rikkaampi, yhden unssin kustannuksiksi tuli enää vaivaiset 59 dollaria. Kullan maailmanmarkkinahinta oli 307 dollaria, joten voittoa tuli runsaasti. Vanhoilla menetelmillä jatkaminen taas ei olisi tähän hintaan ollut edes mahdollista. Ilman Robin Open Source -ideaa ja Goldcorp Challenge -kilpailua koko kaivos olisi hyvinkin voitu joutua sulkemaan.⁶⁶

Tässä viimeisessä luvussa tarkoituksenamme on laajentaa avoimuuden periaatetta ulos tietokoneiden maailmasta meidän tavallisten ihmisten elämään. Kuten Rob osoitti, avoimuutta voidaan soveltaa jopa kullankaivuuseen. Mihin muuhun sitä voisi soveltaa? Monet tämän luvun tarinoista ovat Robin kultakilpailun tavoin todellisia esimerkkejä elävästä elämästä. Toiset taas ovat eräänlaisia ehdotuksia, vielä toteutumattomia avoimuuden vallankumouksen osasia. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että nämä kaikki ovat vain esimerkkejä. Robin ja muiden tarinoiden tarkoituksena on osoittaa, että avointa ajattelutapaa voi hyödyntää kaikkialla.

Robin tarina ei liity Linuxiin eikä tietokoneisiin. Se kertoo meille, että Open Sourcen ei tarvitse olla vain tietokoneohjelmoijien erikoisuus. Haastamalla vanhat salailun ja pihtaamisen perinteet avoimella ajattelulla, voi itse kukin olla omalla alallaan yhtä vallankumouksellinen kuin Richard Stallman ja Linus Torvalds ohjelmoijina tai Rob McEwen kullankaivajana. Avoimella ajattelulla voit iskeä kultasuoneen – kirjaimellisesti! Meillä on jo avoin koodi, mutta miksi tyytyisimme siihen, kun niin paljon muutakin on tarjolla? Kysymys on vain tavoista ajatella, tavoista tehdä erilaisia, jokapäiväisiä asioita ja elää jokapäiväistä elämäämme. Ja se elämä voi olla Avoin Elämä.

Kirjallisuus

Tietokoneohjelmien "omistaminen" perustuu tekijänoikeuslakiin ja Richard Stallmanin kehittämä GPL-lisenssi perustuu tämän lain uudenlaiseen soveltamiseen. On siis johdonmukaista ajatella, että Open Source -ajattelua voisi soveltaa muihinkin tekijänoikeuslain alaisiin teoksiin. Ja näin tietenkin onkin ja näin on jo tehtykin. Ja aivan aluksi oli kirjallisuus...

Kirjapainon keksiminen nimittäin oli se kimmoke, joka johti vähitellen meidänkin nykyään tuntemiin tekijänoikeuslakeihin. On siis jotenkin luonnollista aloittaa siitä. Kirjojen julkaisemisen ekonomia myös muistuttaa paljon ohjelmistoteollisuutta. Varsinainen työ on kirjan kirjoittamisessa, jonka jälkeen kirjaa voidaan painaa haluttu määrä kappaleita – ei ehkä ihan ilmaiseksi, mutta halvalla kuitenkin. Nykyään internet-aikana on tietenkin mahdollista, että kirjaakin levitetään digitaalisessa muodossa, jolloin kopiointikustannukset ovat oikeasti täysin olemattomat.

Miksei sitten kirjoja ole tapana julkaista Open Source -periaatteita noudattaen? Ehkäpä niinkin yksinkertaisesta syystä, että kukaan ei ole tullut ajatelleeksi, että niinkin voisi tehdä.

Toisaalta, voi myös olla, että Open Sourcesta ei ole kirjan kirjoittamisessa samanlaista etua, kuin siitä on tietokoneohjelmoinnissa. Tietokoneohjelman tekeminenhän on yleensä monimutkainen prosessi, johon vaaditaan joskus jopa usean sadan hengen monen vuoden työpanos. Tässä monimutkaisessa prosessissa avoimuudesta saatava etu on suljettuihin ohjelmiin selvä (ja tästä siis ovat todisteena Linux, Apache ja niin edelleen).

Mutta kirjan kirjoittaminen ei ole yhtä monimutkaista. Itse asiassa tyypillisen kirjan pystyy ihan hyvin kirjoittamaan yksinään, eikä siihen yleensä mene edes yhtä vuotta, paitsi jos kirjaa kirjoittaa viikonloppuisin sivutöinään, niinkuin minä nyt tätä kirjaa. Toisekseen, jotta kirjaa voisi kirjoittaa yhteistyössä muiden kanssa, pitäisi kirjoitustyötä pystyä jotenkin järkevästi jakamaan osiin. Monen kirjan kanssa tämä voisi olla hyvinkin vaikeaa. Esimerkiksi kirjailijoiden pitäisi keskustella todella tarkasti yhteisestä juonesta, henkilöhahmoista ja niin edelleen, jotta kirjaprojekti säilyisi yhtenä kokonaisuutena. Loppujen lopuksi olisi varmasti helpompaa, että joku kirjoittaa kirjan ihan itse.

Tästäkin huolimatta, on kyllä olemassa Open Source -kirjoja. Nämä kirjat eivät kuitenkaan ole juonellisia dekkareita, vaan ne ovat esimerkiksi Linuxin käyttöoppaita.

Jo hyvin aikaisessa vaiheessa, kun ensimmäiset GNU-ohjelmat alkoivat saada ilmaa siipiensä alle, kävi selväksi, että vapaalla ohjelmalla pitää luonnollisesti olla myös vapaa käyttöopas. Ja kuinka ollakaan, käyttöoppaan kirjoittaminen sujuu oikein hyvin Open Source -prosessia hyödyntäen. Käyttöoppaan voi helposti jakaa useisiin erillisiin osiin, joiden parissa eri kirjoittajat voivat työskennellä. Lisäksi käyttöopasta on yleensä tarve päivittää sitä mukaa kun ohjelmakin kehittyy. Tässä suhteessa Open Source käyttöopas onkin paljon parempi kuin opas jota ei kuka tahansa saisi muuttaa, sillä yleensähän suurin osa vanhasta oppaasta voidaan hyödyntää myös uuden ohjelman käyttöoppaassa. Vain muuttuneet osat korjataan ja ohjelman uusista ominaisuuksista kirjoitetaan uusia lukuja, mutta koko opasta ei tarvitse kuitenkaan kirjoittaa uudestaan. On huomattava, että perinteisten kirjojen tapauksessa ei tällainen työskentelytapa olisi tekijänoikeuslain mukaan sallittua. Perinteisen ajattelutavan mukaan ei vanhaa käyttöopasta saisi hyödyntää, ellei sen alkuperäinen kirjoittaja anna siihen lupaa. Tämän takia Open Source -yhteisön jäsenet julkaisevatkin aina sekä ohjelman koodin että käyttöoppaan mukana tekstin, jossa tällainen lupa annetaan heti alkuunsa ja kaikille halukkaille.

Ja koska monella kustantajalla alkaa tässä vaiheessa varmasti housun puntit tutista, on syytä kerrata kaikki se, mitä olemme aiemmissa luvuissa jo käyneet läpi tietokoneohjelmien osalta. Nythän nimittäin moni varmasti ajattelee, että kirjan julkaiseminen internetissä Open Sourcen ehdoilla on huono bisnes, joka varmasti koituu kustantamoiden tuhoksi. Tämä on suurin piirtein sama ajatuskuvio, jonka perinteiset ohjelmistotalot käyvät läpi kun ensimmäistä kertaa kuulevat Linuxista. Oikeasti kuitenkin asia on täysin päinvastoin. Netistä löytyvä Open Source -kirjahan on kustantajalle kuin ilmaista rahaa. Valmiiksi kirjoitettu kirja, joka vain odottaa painamista ja myyntituloja. Ja niin vain on, että monet fiksut kustantajat ovat tajunneet tämän asian juuri näin. Eniten Open Source -kirjoja on ilmeisesti julkaissut O'Reilly, eli sama kustantaja joka aikoinaan otti Perl-ohjelmointikielen kehittäjän Larry Wallin palkkalistoilleen, ja otti paikan Open Source -liikkeen hovihankkijana kirjojen osalta. Mutta muutkin kustantamot ovat löytäneet Open Source -markkinat. Prentice Hall on lähtenyt hakemalla hakemaan Open Source -kirjailijoita sarjaan, jonka kummisetänä toimii Open Source -yhteisön puhemies Bruce Perens ja jota myös markkinoidaan hänen nimellään.

Open Source -kirjoja siis löytyy. Mutta olemme nyt pahasti jumahtaneet taas Linuxin alueelle. Löytyykö siis Open Source -kirjallisuutta muutenkin kuin Linuxin käyttöoppaista?

Harry Potter ja Open Source taiat

Viime syksynä huomioni kiinnittyi uutiseen saksalaisista Harry Potter -faneista. Lasten ja nuorten rakastaman noitapojan seikkailuistahan ilmestyi kesäkuussa 2003 sarjan viides kirja "Harry Potter ja Feeniksin kilta".

Niin, siis silloinhan ilmestyi kirjan englanninkielinen versio. Saksankieliset käännökset ilmestyisivät sitten joskus myöhemmin. Mutta todellinen fani ryntää tietenkin heti kauppaan ja tavaa läpi uuden seikkailun alkuperäiskielellään, sillä välin kuin odottelee saksankielisen käännöksen julkistamista, jonka hän sitten aikoinaan myöskin hankkii.

Ei aivan. Tuo riittää ehkä aivan tavalliselle keskiverto fanille, mutta todellinen todellinen fani menee vielä pidemmälle. Hän tekee käännöksen itse. Tai ei tietenkään aivan itse, mutta yhdessä muiden kanssa.

Jokin aika englanninkielisen Potterin julkaisemisen jälkeen organisoitui www.harry-auf-deutsch.de nettisivuston alaisuuteen yli tuhat saksankielistä Harry Potter -fania. Näiden vapaaehtoisten kääntäjien keski-ikä oli niinkin alhainen kuin 16 vuotta. Jotkut kääntäjistä olivat koulussaan lukeneet vasta pari kolme vuotta englantia.

Käännöstyö jaettiin viiden sivun mittaisiin paloihin. Toiset vapaaehtoiset osallistuivat käännöksen oikolukemiseen ja kommentoivat eri käännösvaihtoehtoja. Harry Potterin maagiseen maailmaan liittyvän erikoissanaston kääntämiseksi perustettiin sivustolle erityinen Harry Potter Englanti-Saksa-Englanti sanakirja ja sanakirjan käännöksistä käytiin myös vilkasta keskustelua. Miten esimerkiksi kääntää saksaksi sana "Squib", joka tarkoittaa henkilöä, jonka vanhemmat ovat noitia, mutta joka ei itse omaa maagisia kykyjä?

Kuten arvata saattaa, joutui tällainen projekti äkkiä napit vastakkain virallisen saksankielisen Harry Potterin kustantajan lakimiesten kanssa. Nythän onkin niin, että tällaisten epävirallisten käännösten levittäminen internetissä ei ilman alkuperäisen kirjailijan lupaa ole sallittua ollenkaan. Harry-auf-Deutsch -sivusto sai onneksi riidan sovittua kustantajan kanssa siten, että sivustosta tehtiin suljettu kerho ja käännöstyön lopullinen tulos ei ole julkisesti saatavana vaan sitä jaetaan vain työhön osallistuneiden kesken.

Yhtä hyvin ei käynyt joidenkin muiden maiden Potter-faneille. Muun muassa tsekkiläiset potteristit olivat myös tympääntyneet odottelemaan yhdeksän kuukautta kestävää virallista käännösprosessia ja saksalaisten fanien tavoin he pulauttivat omin päin epävirallisen käännöksen huomattavasti nopeammin. Tämän käännöksen webbisivu kuitenkin suljettiin tsekkiläisen Potter-kustantamon toimesta, mikä myöhemmin herätti kustantamon nuorissa asiakkaissa ansaittua suuttumusta.

Vaikka nämä Potter-käännökset vähän venyttävätkin tekijänoikeuslain rajoja, niin ne ovat kuitenkin osoitus Open Source -ajattelun voimasta. Siinä missä useimmat ammattikääntäjät käyttävät yhden romaanin kääntämiseen vajaan vuoden, esimerkiksi Tsekissä ja Suomessa yli yhdeksän kuukautta, saa satojen tai jopa tuhansien vapaaehtoisten kääntäjien joukko työn tehtyä parissa kuukaudessa, tai parissa viikossa, jos laadusta tingitään. Eikä ole mitään syytä epäillä, että lopputulos välttämättä olisi mitenkään puutteellisempi viralliseen versioon verrattuna. Päinvastoin. Mikäli Linux-ilmiön taika on siirrettävissä romaanien kääntämiseen, on hyvinkin mahdollista, että Open Source -käännöstä on paljon hauskempi lukea, kuin kustantajan suljettua ja virallista versiota.

Harry Potter on ehkä tullut luoneeksi uuden internet-ajalle sopivan tavan kääntää kirjoja, mutta hän on myös valloittanut ykkössijan eräässä perinteikkäämmässä kirjallisuuden alakulttuurissa. Niin sanottu "fan fiction" -kirjallisuus on pitkään tarjonnut suosituille romaani- ja elokuvahahmoille elämän virallisten tarinoidensa ulkopuolella. Fan fiction -tarinoissa tunnettu kirja- tai vaikkapa TV-sarjan hahmo seikkailee jonkun muun kuin oikean kirjoittajansa kirjoittamassa tarinassa. Näitä tarinoita kirjoittavat harrastusluontoisesti hahmon vannoutuneet ihailijat, eli fanit. Usein tarinat voivat olla lyhyitä novelliluontoisia pätkiä, mutta on täysin normaalia, että innokaat fanit jaksavat kirjoittaa näitä epävirallisia tarinoita kokonaisen romaanin verran. Ja taas kerran täytyy painottaa sanaa "harrastusluontoisesti", sillä tällaisten tarinoiden kaupallinen myyminen ilman alkuperäisen tekijän lupaa olisi tekijänoikeuslain vastaista. Itse asiassa ilmainenkaan tarinoiden levittäminen internetissä ei taida olla ihan laillista, mutta se ei tunnu juurikaan menoa haittaavan.

Internet on tietenkin antanut vauhtia myös fan fiction -kulttuurille. Eräs suosittu www-sivusto alan harrastajille on www.fanfiction.net, jossa uusia tarinoita julkaistaan useita päivässä. Alexandre Dumas'n kolme muskettisoturia taistelevat täällä 42 lisätarinan verran, Sherlock Holmes ratkaisee 347 ennen julkaisematonta mysteeriä ja Homer Simpsonistakin on 91 fanitarinaa. Kukaan ei kuitenkaan pysty kilpailemaan Harry Potterin kanssa, joka reippaasti yli sadallatuhannella fanitarinalla on jättänyt kauas taakseen jopa pitkään ykkössijaa pitäneen Star Warsin (8800 tarinaa). Täältä voit käydä esimerkiksi lukemassa, mitä Harry puuhailee kesälomillaan, eli virallisten J.K. Rowlingin kirjoittamien tarinoiden välillä, tai mitä tapahtuu kun Harry kasvaa täysi-ikäiseksi ja menee yliopistoon!⁶⁷

Wikipedia, äärimmäisen avoin tietosanakirja

Vaikka monet kirjat soveltuvat parhaiten yhden henkilön kirjoitettaviksi, on toisenlaisia julkaisuja, joilla on tyypillisesti useampia tekijöitä – joskus hyvinkin monta. Yksi tärkeä tällainen julkaisujen alatyyppi on tietosanakirjat.

Tietosanakirjathan, päinvastoin kuin Harry Potterit ja muut romaanit, koostuvat erillisistä artikkeleista. Kunkin hakusanan artikkelin kirjoittajaksi pyritään sitten saamaan kyseistä alaa hyvin tunteva asiantuntija. Tietosanakirjaa ei myöskään tarvitse kirjoittaa missään tietyssä järjestyksessä, vaan kaikki tekijät voivat omilla tahoillaan samanaikaisesti paneutua omaan osaansa. Näyttäisi siltä, että tietosanakirjan voisi hyvinkin saada julkaistua juuri Open Source -metodeja käyttäen. Ehkä et olekaan kovin yllättynyt, jos kerron, että tällainen tietosanakirja onkin olemassa.

37-vuotias Jimmy Wales oli Linus Torvaldsin ja Richard Stallmanin ihailija ja hänellä oli myös visio oman Open Source -projektin käynnistämiseksi. Koska Jimmy ymmärsi jonkin verran Open Source -projektien dynamiikasta, hänkin oli tajunnut, että tietosanakirjan tekeminen soveltuisi hyvin Open Source -ideologiaan. Niinpä hän vuonna 1999 perusti Nupedia-projektin.

Nupediasta ei kuitenkaan tullut sitä, mitä Jimmy oli suunnitellut. Kahden vuoden aikana projekti onnistui kuluttamaan merkittävän summan määrärahoja ja sai tuona aikana julkaistua kokonaiset kaksitoista tietosanakirja-artikkelia. Siis 12 artikkelia kahdesa vuodessa! Mikä meni vikaan?

Nupedia oli periaatteessa kaikille avoin projekti – kuka tahansa sai osallistua artikkelien kirjoittamiseen. Käytännössä tekijäksi ei kuitenkaan päässyt noin vain. Tulevan kirjoittajan piti ensinnäkin lähettää hakemus, joka sitten hyväksyttiin joskus ja jossain. Kaikki artikkelit myös tarkastutettiin ja muokattiin useampaan kertaan muilla tekijöillä – näinhän tietosanakirjoja yleensäkin tehdään. Ja tämän monimutkaisen tarkastusprosessin siis läpäisi loppujen lopuksi 12 artikkelia! Näin ei siis selvästikään kannata organisoida Open Source -projektia.⁶⁸

Epäonnistuneen Nupedian tilalle syntyikin tammikuussa 2001 Wikipedia.⁶⁹ Se hyödynsi 90-luvun lopulla levinnyttä WikiWikiWeb-tekniikkaa. Wiki on www-sivu, jota voi paitsi lukea, myös kirjoittaa ja muokata. Alun perin wikejä käytettiin esimerkiksi ryhmätyöskentelyssä tai yritysten sisäisillä www-sivuilla intraneteissä, mutta viimeistään Wikipedia on todistanut tekniikan mahdollisuudet myös julkisen, kaikille avoimen internetin puolella.

Wikissä jokainen sivu sisältää esimerkiksi alareunassaan linkin, josta sivua pääsee välittömästi muokkaamaan. Tähän ei tarvita mitään erityistä ohjelmaakaan, vaan muokattava sivu aukeaa suoraan www-selaimeen, jolla sivua luetaankin.⁷⁰ Joissain tapauksissa sivun muokkaamiseen ei tarvitse edes käyttäjätunnusta, mutta silloinkin kun kirjoittaminen edellyttää oman tunnuksen rekisteröimistä, pääsee uusi käyttäjä muokkaamaan sivua heti rekisteröinnin jälkeen. Vaivaton osallistuminen muokkausprosessiin on olennaista, kaikenlainen tarkistus, esisensuuri ja uusien käyttäjien hyväksymisprosessit ovat pannassa.

Useimmilla jotka ensimmäistä kertaa kuulevat Wiki-tekniikasta, laukeaa yleensä jonkinlainen välitön epäilyrefleksi. Tämä ei voi toimia oikeasti! Myönnän itsekin ajatelleeni näin, kerran kauan sitten.

Jos julkisessa internetissä oleva sivu on vapaasti kenen tahansa muokattavissa, niin eikö tämä ole suorastaan hankaluuksien kerjäämistä? Voisi kuvitella, että kaiken maailman vandaalit ja muuten vaan murrosikää potevat hyökkäävät sankoin joukoin tällaisen tilaisuuden kimppuun.

Vaikka wiki-filosofiaan kuuluukin mahdollisimman esteetön ja tehokas pääsy sisällön tuottamiseen ja julkaisemiseen, ei se tietenkään tarkoita, etteikö minkäänlaisia tarkistuksia saisi tehdä koskaan ikinä. Niinpä uusien artikkelien kirjoittamisen lisäksi Wikipedian laaja vapaaehtoisten armeija osallistuu myös tehtyjen muutosten tarkistamiseen. Tietosanakirja-tyyppisessä sivustossahan tämä on välttämätöntä jo pelkästään faktojen tarkistamisen ja oikolukemisenkin takia, mikä on ihan yhtä tärkeä työtehtävä kuin itse kirjoittaminen.

Kaikissa wiki-ohjelmissa on näppäriä työkaluja tarkistusten helpottamiseksi. Kaikki uusimmat muutokset löytyvät kootusti omalta sivultaan, josta niitä on helppo käydä läpi. Diff-työkalu näyttää suoraan muuttuneet osat, joten muuttunutta sivua ei välttämättä tarvitse lukea läpi kokonaan. Ja jos kyseessä on ilkivalta, tai muuten vaan ei satu jostain tekstistä tykkäämään, niin muutosten peruminen on yhtä helppoa ja kaikille avointa kuin niiden tekeminenkin oli.

Jonkin verran vandalismia siis tietenkin esiintyy, mutta tällaiset yritykset jäävät kuitenkin hyvin lyhytikäisiksi. Asiallisilla kirjoittajilla on häiriköitä vastaan niin suuri miesylivoima, ettei häiriöitä juurikaan ehdi Wikipediassa näkemään. Tosin jotkut kohteet ovat ilkivallantekijöille liian houkuttelevia. Wikipedian etusivu ei nykyään enää olekaan vapaasti editoitavissa, koska jossain vaiheessa muodostui kansanhuviksi laittaa siihen jättimäisiä peniksen kuvia.

Muurahaisia on yleensä pidetty klassisena esimerkkinä ahkerista työntekijöistä. Varmasti jokainen pieni lapsi on joskus marssitettu muurahaispesän luo ihmettelemään, miten niin pienet ötökät voivatkaan saada rakennettua noin ison keon. (Ja tarinan opetushan on, että yhteispelillä se sujuu ja ahkeruus ja kyllä te tiedätte, sillä teidätkin on pienenä viety katsomaan sitä kekoa.)

Luin kerran jostain71 eräästä tutkimuksesta, jonka mukaan muurahaispesässä noin 20% muurahaisista tekee täysin typeriä juttuja, kuten purkavat seinää, jonka toiset ovat juuri rakentaneet tai vievät vasta kerätyn ruokavaraston jonnekin, mistä kukaan ei löydä sitä tai jotain muuta, joka käytännössä sabotoi kaikkea sitä, mitä muut ahkerasti yrittävät rakentaa. Teorian mukaan nämä muurahaiset eivät ilmeisesti kuitenkaan ole ilkeitä, vaan yksinkertaisesti vain tyhmiä.

Tulit varmaan ajatelleeksi samaa kuin minäkin, että tiedät joitakin organisaatioita ihan ihmismaailmassa, joissa vähintään 20% tuntemistasi tyypeistä ovat juuri noin ääliömäisiä! Yleensä meillä ihmisillä onkin organisaatioissamme keinot, joilla näitä muurahaispesän ongelmia estetään. Jos joku tekee jotain typerää, niin tehdään säännöt, joissa se kielletään. Sitten pitää myös olla sääntö, että kaikkien pitää lukea säännöt. Sitten tarvitaan paljon päälliköitä ja muita valvojia, jotka valvovat, että sääntöjä luetaan ja noudatetaan ja että kukaan ei vahingossakaan tee mitään typerää. Loppujen lopuksi meillä on organisaatiossamme iso joukko ihmisiä miettimässä sääntöjä, kirjoittamassa sääntöjä ja valvomassa sääntöjä. Ja ne jotka jäävät jäljelle, ovat ensisijaisesti huolissaan siitä, etteivät vain tulisi rikkoneeksi sääntöjä ja tekevät sen takia kaiken hyvin varovasti.

Open Source -projekteja on kritisoitu siitä, että niiden olematon hierarkia ja organisoinnin puute johtaa tehottomuuteen. Kun kukaan ei valvo kokonaisuutta, käy niin, että moni voi vahingossa tehdä samaa työtä kuin joku toinen ja joku kolmas voi tulla tehneeksi jotain täysin turhaa, jota ei kukaan ikinä tule tarvitsemaan. Tällöin meidän vaistomainen refleksimme kehoittaa meitä lisäämään sääntöjä ja lisäämään päälliköitä ja lisäämään suunnittelua.

Linux ja Wikipedia kuitenkin todistavat päinvastaista. Säännöt ja suunnittelu, se se vasta turhaa työtä onkin. Ei muuta kuin suoraan asiaan ja kaikki puurtamaan olennaisen parissa. Suunnittelulla rakennetaan Nupedioita (ja Linuksen mukaan Hurd-kerneleitä), muurahaiskekomaisella reippaalla työnteolla taas tehdään Linuxeja ja Wikipedioita.

Varsinkin ottaen huomioon, että eivät ne suunnittelijatkaan aina niin fiksuja ole. Tällöin voi käydä niin, että noudattamalla huonoa suunnitelmaa koko organisaatio saadaan tekemään jotain todella typerää. Pieni päällekkäisyys ja suunnittelemattomuus on siis vain hyväksi, onpahan ainakin isompi todennäköisyys, että joissain päällekkäisistä projekteista on jotain järkeä.

Wiki-filosofian mukaan suuri enemmistö ihmisistä osaa ja haluaa tehdä oikein ja suorastaan haluaa näyttää itsestään parhaat puolet. Tämän halun kahlitseminen sääntöihin ja turhiin tarkistusprosesseihin on paljon ääliömäisempää kuin se pieni haitta, mitä se pieni vähemmistö muurahaisista joskus saa aikaan. Muista aina, että siitä 20% prosentista huolimatta miljoonat isät ja äidit käyvät joka kesä lastensa kanssa nimenomaan ihailemassa muurahaiskekoa, eivät kritisoimassa sitä.

Wikipediallakin on sääntöjä,⁷² joita kirjoittajien tulisi noudattaa. Tärkein sääntö kuitenkin kuvaa osuvasti wiki-filosofiaa: "Jos joku sääntö saa sinut masentumaan tai hermostumaan, niin että et enää haluakaan osallistua wikiin, unohda silloin säännöt kokonaan ja tee mitä alunperin aioitkin tehdä."

Nupedian kaksi vuotta olivat käytännössä yhtä tyhjän kanssa. Tietenkin vahingosta viisastuu, mutta muuten ei juuri mitään jäänyt käteen. Tätä kirjoitettaessa Wikipedia on juuri täyttänyt kolme vuotta, miten sille on käynyt?

Wikipedian alkutaipaleella oli Jimmy Walesin lisäksi mukana Larry Sanger, joka työskenteli palkattuna Wikipedian parissa ensimmäiset 13 kuukautta. Tämä on mielenkiintoinen yksityiskohta, jos verrataan Wikipediaa Linuxiin. Linuskin ehti työskennellä Linuxinsa parissa enemmän tai vähemmän yksin noin vuoden, ennen kuin muut ohjelmoijat ympäri maailmaa alkoivat vähitellen tuottamaan yhä suuremman osan Linuxin koodista. Molemmissa tapauksissa tarvittiin joku työntämään aluksi vauhtia, pieni alkupanos, jonka jälkeen matka lähtee sujumaan itsestään.

Jos eksyi käyttämään Wikipediaa sen ensimmäisen elinvuoden aikana, saattoi usein käydä niin, että haettua sanaa ei löytynyt, koska kukaan ei ollut vielä kirjoittanut siitä artikkelia. Tällöin kävijä ei luonnollisestikaan saanut eteensä mitään virheilmoitusta tai tyhjää sivua, vaan wiki-filosofian mukaisesti sivulla odotti silloin tyhjä tekstikenttä, johon puuttuva artikkeli ystävällisesti pyydettiin kirjoittamaan. Vähitellen niitä sitten kertyi, vaihtelevan tasoisia. Jotkut olivat ylä-asteikäisten, englantia vieraana kielenä opiskelevien koululaisten, toiset taas oppineen oman alan professorin kirjoittamia. Vapaaehtoisuuteen perustuva työtapa jätti tietenkin omat jälkensä artikkeleihin. Wikipediassa on jo varhain ollut erittäin kattava selonteko hakusanoista "beer" (olut) tai "Linux". "Microsoft Windows" -käyttöjärjestelmää käsittelevässä artikkelissa taas mainitaan ilmeisen tärkeänä faktana myös emulaattorit, joiden avulla Windows-ohjelmat voi siirtää Linuxille! Voisi sanoa että Wikipedia on "itsensä näköinen" tietosanakirja.

Nykyään Wikipedialla on vapaaehtoisia toimittajia, niin kutsuttuja Wikipediaaneja, jo useita tuhansia. Tammikuussa 2002, siis vuoden ikäisenä, uusia kirjoituksia ja korjauksia tehtiin jo tuhat päivässä, seuraavan vuoden tammikuussa luku oli tuplaantunut kahteentuhanteen päivässä. Artikkeleiden lukumäärä lähenee tätä kirjoitettaessa jo 200 000 rajaa ja sen lisäksi Wikipediasta on aloitettu käännösten tekeminen yhteensä 55:lle muulle kielelle. Esimerkiksi suomenkielisessä Wikipediassa⁷³ artikkeleita oli jo sievoiset 3200 kappaletta.

Mielenkiintoinen tilastotieto on myös, että kesällä 2003 Wikipedia ohitti kävijöiden määrässä mitattuna kunniakkaan Encyclopedia Britannican verkkoversion. Vertailu ei ole aivan reilu, sillä Britannican artikkelit ovat luettavissa vain maksaville asiakkaille, mutta on siis kuitenkin täysin korrektia väittää, että kolmen vuoden ikäinen Wikipedia on internetin suosituin tietosanakirja. Sitäpaitsi Jimmy aikoo myös haastaa Britannican sen omalla kotikentällä. Wikipediasta tullaan lähitulevaisuudessa julkaisemaan Wikipedia 1.0, valikoidut 75 000 artikkelia painettuna paperille ja saatavana myös CD-romppuna.⁷⁴

Wikipedian yhteydessä huomautetaan usein, että kaikkien sanakirjojen⁷⁵ kuningas, Oxford English Dictionary oli myös tavallaan Open Source -projekti. Sen ensimmäinen painos julkaistiin 1928 ja siinä oli kahteentoista niteeseen sidottuna luetteloitu yli 400 000 englannin kielen sanaa. Ensimmäistä painosta oli työstetty yhteensä 54 vuotta ja ensimmäiset päätoimittajat olivat julkaisuvuonna jo siirtyneet manalan majoille.

OED:n nimittäin kirjoittivat suurimmaksi osaksi lukuisat hankkeesta innostuneet vapaaehtoiset kielitieteen harrastajat, jotka keräsivät sanoja niin sanomalehdistä ja kaunokirjallisuudesta kuin toreilta ja kulmakuppiloista. Sanat ja niiden selitykset lähetettiin sitten kirjeitse päätoimittajalle, jonka tehtävä oli koordinoida projektia. Eräs tunnettu vapaaehtoistyöntekijä oli J.R.R. Tolkien, jonka kerrotaan työstäneen lähinnä W:llä alkavia sanoja. (Faneille tiedoksi, että ainakin "warm", "wasp", "water", "wick", "wallop", "waggle" ja "winter" ovat alunperin hänen käsialaansa, joten nyt voitte käydä lukemassa vielä yhden Tolkienin kirjan, jota ette aiemmin ole lukeneet.) Murhasta tuomittu William Chester Minor taas kirjoitti sanakirjaa vankisellistään. Ja erään hollannissa asuneen rouva Calandin kerrotaan sanoneen, ettei hän voinut sietää miehensä ainaista uppoutumista "siihen kirottuun sanakirjaan".⁷⁶ Vaikka OED lopullisessa julkaistussa muodossaan ei ollutkaan vapaasti kopioitavissa, niin näyttäisi siltä, että hakkerihenkinen työtapa tunnettiin jo silloin.

dmoz.org, avoin www-sivujen hakemisto ja MozDex, avoin hakukone

Wikipedian lisäksi on tässä mainittava joitakin muita vastaavia projekteja. Wikipediaa ja Nupediaa vanhempi dmoz.org Open Directory Project⁷⁷ on internetin linkki-hakemisto. Ensimmäinen ja edelleenkin suosituin vastaava (suljettu) hakemisto on internet-buumin ikoniksikin noussut Yahoo!.⁷⁸

Vuonna 1998 näytti siltä, että automatisoidut hakukoneet olivat tulleet tiensä päähän. Suosituin hakukone Altavista ei pystynyt käsittelemään räjähdysmäisesti kasvavaa www-sivujen määrää, vaan hakutulokset olivat aina vaan käyttökelvottomampia. Jo pelkkä www-sivujen määrä aiheutti sen, että oli vaikea enää löytää hakemaansa ja tilannetta vielä pahensi se, että erilaiset markkinointifirmat olivat oppineet väärinkäyttämään www-sivujen avainsanaluetteloita päästäkseen hakutulosten kärkeen. Tilanne oli vähän niinkuin tänä päivänä sähköpostin kanssa: teitpä mitä tahansa niin asiallisimmillakin hakusanoilla hakutulosten kärjessä oli enimmäkseen pornoa ja... no, lähinnä pornoa, sillä Viagraahan ei vielä silloin tunnettu.⁷⁹

Niinpä tulevaisuus näyttikin olevan yhä enemmän Yahoo!n kaltaisten ihmistyövoimalla koottujen hakemistojen varassa. Tähän markkinarakoon iskivät Chris Tolles ja Rich Skrenta. Heille oli selvää, että räjähdysmäisesti kasvavan webin kokoaminen yhtään mihinkään hakemistoon suorastaan vaati Open Source -tyyppistä lähestymistapaa. Niinpä he kesäkuussa 1998 perustivat tarkoitusta varten projektin, jolle antoivat nimen – kuinka pieni maailma muuten onkaan – GnuHoo, eli avoin Yahoo!. Koska kyseessä ei kuitenkaan ollut virallinen Gnu-projekti, he Richard Stallmanin pyynnöstä vaihtoivat nimeksi NewHoo. Myöhemmin Yahoon kanssa kilpaileva Netscape luopui omista hakemistohankkeistaan ja osti NewHoon oman portaalinsa alustaksi, jolloin siitä tuli Open Directory ja lopuksi se sai kodin osoitteesta dmoz.org.

Dmoz, eli NewHoo, oli alusta asti menestys. Jo ensimmäisen kuukauden aikana se oli kerännyt 31 000 linkkiä, jotka 400 vapaaehtoista toimittajaa olivat järjestäneet 3 900 kategoriaan. Vain viikkoa myöhemmin toimittajia oli jo 1200 ja linkkejä 40 000!⁸⁰

Samana vuonna 1998 automatisoitujen hakukoneiden valtius siirtyi Altavistalta uudelle tulokkaalle Googlelle, jonka kehittyneen PageRank-algoritmin ansiosta hakutulosten järjestykseen saatiin taas jotain tolkkua. Samalla kisa automaattisten hakukoneiden ja toimitettujen hakemistojen välillä taisi taas kääntyä automatisoitujen hakukoneiden eduksi. Merkillepantavaa kuitenkin on, että Google ja monet muut hakukoneet käyttävät dmozia yhtenä tietolähteenä oman tietokantansa luonnissa. Käyttäessäsi Googlea käytät siis Open Sourcea monella tavoin. Ensinnäkin Googlen palvelimet perustuvat Linuxiin ja Open Source -koodiin⁸¹ ja toiseksi Googlen hakukone hyödyntää Open Source -tietolähdettä.

Vaikka toimitetut hakemistot hävisivät kisan Googlea vastaan, mutta Open Source yhteisö ei silti luovuttanut. Huhtikuussa 2004 putkahti hakukonekisaan uusi tulokas nimeltä MozDex.⁸²

MozDex on täydellisen avoin hakukone. Se ei ainoastaan perustu Open Source koodiin, vaan tarkoituksena on olla avoin myös mitä hakutulosten esittämiseen tulee. Mistä tiedämme, että hakutulos, jota Google tarjoaa ensimmäisenä, on oikeasti paras? Voimmeko olla varmoja, ettei joku Googlen työntekijä ole käynyt sorkkimassa tietokantaa, tai ettei ykköspaikkaa ole myyty parhaiten maksavalle? Vaikka luotammekin Googleen, niin emme voi tietää varmasti. MozDexin tavoitteena on tarjota meille hakutuloksia, joista jokainen voi tarkistaa, miksi parhaiten sijoittuneet linkit todella ovat parhaita. Jokaisen hakutuloksen vieressä on "explain"-linkki, josta pääsee tarkistamaan, millä perusteilla tietty hakutulos on saanut pisteitä tietokannan muihin sivuihin verrattuna.

MozDexin hakukoneen ohjelmoijan Doug Cuttingin sanoin: "Internet-hakukoneiden määrä on laskussa. Tämän päivän harvainvalta voi kohta muuttua monopoliksi, jolloin yksi yhtiö hallitsisi kaikkea tiedonhakua ja hyödyntäisi tätä asemaansa taloudellisesti omaksi edukseen. Tämä ei ole internetin käyttäjien kannalta toivottavaa kehitystä".

Tätä kirjoitettaessa MozDex on vasta kokeiluasteella, eikä sen tietokannasta vielä löydy läheskään kaikkia internetin www-sivuja. Mutta 9. huhtikuuta 2004 jää kuitenkin historiaan päivänä, jolloin Open Source tuli mukaan hakukonekisaan. Google voitti ensimmäisen erän, mutta iskeekö Open Source vielä takaisin? Se jää nähtäväksi.

Koulukirjoja, keittokirjajoja, muuta faktaa ja vähän fiktiotakin

Yksi kirjatyyppi, joka on läheistä sukua Linux-käyttöoppaille ja tietosanakirjoille on koulu- ja oppikirjat. Myös oppikirjojen sisältö on usein suhteellisen helposti jaettavissa osiin, jolloin Open Source -menetelmää voidaan käyttää. Oppikirjat ovat myös houkutteleva aihepiiri siksi, että aika usein opettajat joka tapauksessa tuottavat omaa materiaalia virallisen oppikirjan oheen – tämä on yleistä varsinkin yliopistoissa. Joillain yliopistokursseilla ei ehkä sopivaa kirjaa ole löytynyt ollenkaan, vaan opiskelijat ovat täysin luennoitsijan luentokalvojen varassa. Ja edelleen voi joillain kursseilla olla niin, että kurssin aihepiiri ei ole löydettävissä mistään yhdestä kirjasta, vaan luentorunko nojaa kahdesta tai useammasta kirjasta koottuihin palasiin.

Mikä voisikaan olla paremmin Open Sourcelle soveltuva tilanne. Jos oppikirjat olisivat vapaasti opettajien käytettävissä – ja nyt siis sanalla "vapaasti" tarkoitetaan nimenomaan Open Source -tyyppistä vapautta, eli vapaata kopiointioikeutta ja vapaata muunteluoikeutta – niin niistä voisi helposti koota opettajan omaan opintosuunnitelmaan täydellisesti istuvan räätälöidyn oppikirjakokonaisuuden. Kustakin tarjolla olevasta kirjasta voisi poimia parhaat palat, turhat luvut voisi jättää kokonaan pois ja jos joku luku ei oikein vastaa sille asetettuja korkeita vaatimuksia, voi opettaja täydentää sitä itse tai jopa kirjoittaa sen kokonaan uusiksi. Näinhän opettajat tekevät paljolti jo nytkin, mutta sen sijaan että lopputuloksena olisi sekava vanhentuneiden kirjojen, kopioiden ja käsinkirjoitettujen muistiinpanojen sekamelska, olisikin vapaan kopioinnin sallivassa järjestelmässä lopputuloksena täydellinen oppikirja, joka eräänlaisena evolutiivisena prosessina kehittyisi yhä täydellisemmäksi ja täydellisemmäksi ja päivittyisi sitä mukaa kun kehitys asettaa oppiaineelle uusia vaatimuksia.

Myös opiskelijoille Open Source -oppikirjat olisivat luonnollisesti houkutteleva vaihtoehto. Monesti opintojen loppuvaiheessa ei ole epätavallista, että johonkin kapeaan tekniikan alaan keskittyvä kurssikirja maksaa lähemmäs kahtasataa euroa. Avoin kurssikirja tulisi kustantajille luonnollisesti halvemmaksi painattaa, aivan samalla lailla kuin Linux on halvempi kuin Windows. Sitäpaitsi opiskelijalla olisi avoimen kurssikirjan tapauksessa myös mahdollisuus tulostaa kirja itse, tai tulostaa vain tarvitsemansa sivut, jolloin tarvittavan materiaalin hankintakustannukset laskisivat edelleen, ja kaupan päälle puitakin säästyisi! Ja ääritapauksessa köyhä opiskelija voisi lukea vaikka koko kirjan tietokoneen ruudulta, täysin ilmaiseksi.

Kun perustelut Open Source -oppikirjojen puolesta ovat näin vakuuttavat, olisi kumma, jos niitä ei jo löytyisi Internetistä. Ja löytyyhän niitä. Viime vuosina Internet on suorastaan tulvinut erilaisia projekteja avoimien oppikirjojen kirjoittamiseksi. Jotkut projektit ovat vasta ideointiasteella, kun taas toisilla on jo esittää valmista tavaraa. On kansallisia, tietyn maan opintosuunnitelmaa noudattavia projekteja ja kansainvälisiä (eli englanninkielisiä) projekteja. Jostain syystä jopa Kalifornian osavaltiolla on oma projekti yläasteikäisten koululaisten oppikirjojen tuottamiseksi.

Tästä tulevaisuuden oppikirjojen suoranaisesta runsaudenpulasta voi olla vaikea muodostaa minkäänlaista kokonaiskuvaa, mutta näyttäisi siltä, että wiki-filosofia on jälleen osoittanut voimansa. Nimittäin yksi pisimmälle päässeistä projekteista näyttäisi olevan Wikipedian koodiin perustuva Wikibooks,⁸³ joka on ainakin näin aluksi keskittynyt pääasiassa juuri kurssikirjojen tuottamiseen, tosin erilaisia oppaitakin löytyy. Wikibooks on tätä kirjoitettaessa vasta puolen vuoden ikäinen, mutta jo nyt enemmän tai vähemmän valmiita englanninkielisiä kirjoja on kymmeniä, yksittäisiä lukuja jo yli tuhat. Suomenkielisessä Wikibooksissa oli tätä kirjoitettaessa yksi kirja, joka oli ehtinyt saada statuksen "valmis". Tämä oli sosiaalitieteen alaisuuteen kuuluva "Työoikeus".⁸⁴ Wikissä mikään ei tietenkään ole koskaan lopullisesti valmista, vaan tämä status on ehkä pikemminkin verrattavissa tietokoneohjelmien versionumeroon "1.0".

Mainittakoon tässä vielä, että Wikipedia näyttäisi poikineen kesällä 2003 jälkeläisiä oikein kunnolla. Jo mainittujen Wiktionaryn ja Wikibooksin lisäksi on käynnissä projektit Wikisource, kokoelma vapaita tekstejä, joita ei kuitenkaan ole alunperin kirjoitettu wiki-menetelmällä (Raamattu, kreikkalaiset filosofit, USA:n itsenäisyysjulistus, jne...); Wikitravel, avoin matkaopas; Wikiquote, kokoelma kuuluisia sitaatteja;⁸⁵ ja Wikiversity, Wikibooksia hyödyntävä yliopistotasoisen koulutusmateriaalin kokoelma.

Mutta Wikibooks ei suinkaan ole ainoa avoimia oppikirjoja sisältävä verkkosivusto, vaan tasokkaita kirjoja on internet pullollaan. Yksi kattavimmista hakemistoista tässä suhteessa on Benjamin Crowellin ylläpitämä The Assayer.⁸⁶ Assayer ei siis ole mikään wiki, vaan ainoastaan linkkihakemisto muualla internetissä sijaitseviin avoimiin kirjoihin. Itse hakemiston lisäksi sivustolla on myös mahdollisuus arvioida ja pisteyttää lukemaansa kirjaa.

Vaikka Assayerissä periaatteessa luetteloidaan mitä tahansa kirjallisuutta, näyttäisi siltä, että avoimia kirjoja löytyy eniten juuri käsittelemistämme aiheista, toisaalta on Linux-käyttöoppaita ja toisaalta oppikirjoja. Oppikirjojen joukossa matematiikka, fysiikka ja kemia ovat jostain syystä ylivoimaisesti parhaiten edustettuina. Näiden alojen läheisellä suhteella tietotekniikkaan ja sitä kautta Linuxiin saattaa hyvinkin olla vaikutusta. Toiseksi suurin alalaji onkin sitten fiktio ja kaunokirjallisuus, mikä sinänsä on ilahduttavaa. Elämähän ei ole koulua varten...

Benjamin itse on myös kunnostautunut avoimen kurssikirjallisuuden tuottajana kirjoittamalla kaksi yliopistotason fysiikan oppikirjasarjaa: "Light and Matter" ja "Simple Nature". Näistä vanhempaa Light and Matteria käytetään jo kurssikirjana ainakin seitsemässätoista yliopistossa. Kaikesta päätellen Open Source -kirjallisuudella todellakin on jotain annettavaa tuleville opiskelijasukupolville.

Ja koska elämä ei tosiaan ole koulua varten (vaan koulu elämää) niin siirtykäämme lopuksi meidän kaikkien yhteiseen lempiaiheesemme, eli ruokaan. Avoimia Linux-käyttöoppaita nimittäin täydentää loistavasti Matthew Balmerin "The Open Source Cookbook: Fuel for Geeks".⁸⁷

Kirjasta arvatenkin on hyötyä nuorille vasta kotoaan muuttaneille nörteille, jotka jonain päivänä heräävät todellisuuteen, että äiti ei enää häiritsekään pitkiä koodaussessioita kutsumalla aina välillä valmiiseen ruokapöytään. Koska keittokirja todellakin on suunnattu nörteille, selitetään ennen varsinaisia reseptejä huolellisesti ja kuvien kera, mitä ovat ja mihin tarvitaan sellaisia perustarvikkeita kuin kattila, mikroaaltouuni ja leikkuulauta. Tämän jälkeen käydään myös läpi peruselintarvikkeet, jotka olisi syytä löytyä jokaisen nörtinkin keittiöstä, siis muutakin kuin kokista ja pakastepizzaa. Lopuksi on vielä lyhyt sanakirja, josta voi selvittää mistä on kysymys jos reseptissä puhutaan Juliennesta, marinoinnista tai vatkaamisesta.

Perusteellisen pohjatyön jälkeen itse reseptit ovatkin jo sellaisia, että ei hätää vaikka äitikin tulisi kylään. Kirjaa Slashdotin⁸⁸ keskustelupalstalla yhteisesti työstänyt kansainvälinen hakkeriyhteisö todella tarjoaa kirjassa parhaita palojaan. Mitä sanotte vaikka sellaisestakin gastronomisesta seikkailusta kuin friteerattu kenguru? Resepti luonnollisesti alkaa tiedolla siitä, mistä verkkokaupoista ei-australialaiset voivat tilata kengurunlihaa. Kyllä me nörtit osaamme!

Myös Wikibooksista löytyy muuten keittokirja,⁸⁹ joten nörttien terveys pitäisi tästedes olla turvattu. Kunhan vaan muistaisivat välillä irroittautua tietokoneidensa äärestä.

Project Gutenberg

Yksi erittäin ansiokas vapaasti levitettävään kirjallisuuteen liittyvä projekti, joka ilman muuta ansaitsee tulla mainituksi tässä yhteydessä, on Project Gutenberg.⁹⁰ Gutenberg-projektin palvelimelle on kerätty sähköiseen muotoon lähes kaikki vapaasti levitettävissä olevat klassikot, mitä maailman kirjallisuudesta löytyy.

Päin vastoin kuin tietokonealalla, joka on vielä kovin nuorta, on kirjallisuudessa iso joukko kuuluisia teoksia, joita saa vapaasti kopioida, julkaista ja levittää internetissäkin. Tämä johtuu eri maiden tekijänoikeuslakeihin sisältyvästä määräaikaisuudesta. Tekijänoikeuden suoja on nimittäin voimassa vain tietyn ajan, jonka jälkeen teoksesta tulee yleistä omaisuutta (englanniksi Public Domain). Määräajan pituus vaihtelee eri maissa ja riippuu myös teoksen tyypistä, mutta nykyään se voi olla esimerkiksi 50-70 vuotta tekijän kuolemasta.⁹¹ Koska sata vuotta sitten kuolleita ohjelmoijia ei juurikaan ole,⁹² ei tämä seikka ole juurikaan vaikuttanut esimerkiksi Linuxin kehitykseen. Mutta kun puhe on kirjallisuudesta, tilanne onkin toisenlainen. Yli-inhimillisen pitkiksi venyneistä suoja-ajoista huolimatta valtaosa kirjallisuuden klassikoista on jo vapautunut tästä suojasta. Niinpä Gutenbergin arkistoista löytyykin e-kirjoina kattava kokoelma antiikin filosofeista ja eri raamatunkäännöksistä lähtien aina Shakespearin näytelmiin ja Moby Dickiin ja edelleen Liisaan ihmemaassa ja Peter Paniin asti.

Project Gutenberg sai alkunsa Michael Hartin käsissä niinkin varhaisessa vaiheessa kuin 1971. Sähköisenä projektina kyseessä on siis todella pitkäikäinen projekti, samoihin aikoihin ottivat ensimmäisiä haparoivia askeliaan esimerkiksi ensimmäinen UNIX-käyttöjärjestelmä ja C-ohjelmointikieli. On siis suorastaan vähän ihmeellistä, että niinkin varhaisessa vaiheessa oli edes olemassa tietokonetta, jota Michael pystyi projektiin käyttämään. Illinoisin yliopistolla kuitenkin tällainen tietokone oli ja Michael oli yksi niistä, joille yliopisto päätti lahjoittaa tietokoneen käyttöaikaa.

Muut tietokonetta siihen aikaan käyttäneet tekivät sillä yleensä jotain hyvin alkeellista ohjelmointia, kuten esimerkiksi ohjelmoivat ohjelmointikieltä. Tämä on vähän niinkuin rakentaisi vasaraa, jolla sitten aikanaan rakennetaan rakennusteline, jonka varaan voidaan lopulta rakentaa talon seinät ja kun talo on valmis, naiset pääsevät sisustamaan sitä. Kaiken kaikkiaan oikein miehistä hommaa, verrattavissa siihen kun luolamies keksii tulen.

Michael ei kuitenkaan uskonut, että hänestä ikinä olisi sellaisiin projekteihin. Niinpä hän yritti keksiä tietokoneen käyttöajalle jotain muuta käyttöä. Olihan kyseessä kuitenkin resurssi, joka ostettuna olisi siihen aikaan ollut 100 miljoonan dollarin arvoinen! Ei sitä sopinut käyttämättäkään jättää.

Mietittyään asiaa tunnin ja 47 minuuttia – näin kerrotaan – Michael ilmoitti, että tulevaisuudessa tietokoneiden suurin arvo ei olisi niiden tarjoamassa laskentatehossa, vaan informaation tallennuksessa, sekä sen rajattomassa välittämisessä ja etsimisessä. Ei huonommin arvattu! Näin sai alkunsa Project Gutenberg, jonka ensimmäisenä tallenteena Michael naputteli koneelle USA:n itsenäisyysjulistuksen, joka julkisena asiakirjana juurikin oli yhteisomaisuutta – Public Domain.

Vaikka kyseinen itsenäisyysjulistus ei ehkä varsinkaan meidän muilla mantereilla asuvien mielestä kuulukaan länsimaisen kirjallisuuden Top 10 kärkeen, oli sen valinnalle puhtaan isänmaallisuuden lisäksi ihan käytännöllisiäkin perusteita. Se oli sopivan lyhyt, jotta sen sai mahtumaan sen ajan levykkeelle. Moby Dickien ja raamattujen aika tuli vasta myöhemmin, teknologian kehittyessä.

Vuonna 2003 Gutenberg-arkisto oli jo kasvanut yli 10 000 e-kirjaan, jotka julkaistiin 4 gigatavun kokoisella merkkipaalua juhlistavalla DVD-levyllä. Projektin tavoitteena on nyt julkaista vuoteen 2015 mennessä miljoona vapaata e-kirjaa. Pienestä alusta huolimatta Gutenberg-projekti on osoittanut, millaisia voimavaroja vapaudessa ja vapaaehtoistyövoimassa piilee.⁹³ Projektin historia myös muistuttaa meitä siitä, että nyt elettävä Open Source -ajattelun nousukausi ei itse asiassa olekaan mitään uutta keksintöä. Kuten Richard Stallmankin aina nuorempiaan opastaa, 1970-luvulla IT-ala oli Open Source. Muutos suljetumpaan tuli vasta myöhemmin. Sama pätee e-kirjoihin. Michael Hart oli liikkeellä jo 1970-luvulla, Stephen King vasta 2000-luvulla.

Musiikki

Vaikka Internet on vaikuttanut vallankumouksellisesti myös musiikkimaailmaan, on suurimmat lehtiotsikot toistaiseksi kirjoitettu Napsterista ja sen jälkeläisistä, sekä levy-yhtiöiden näitä vastaan käymästä viivytystaistelusta. Vaikka nämä niin sanotut peer-to-peer tekniikat sinänsä ovatkin vallankumouksellisia, ei käy kieltäminen että niiden käyttäjät ovat tässä kohden menneet lain väärälle puolelle. Tekijänoikeussuojan alaista musiikkiahan ei saisi levittää internetissä ilman tekijän lupaa.

Vaikka käyttäjien välisen tiedostojenvaihdon ensimmäisenä mahdollistanut Napster joutuikin oikeuden päätöksellä lopulta päättämään päivänsä, ei mp3-tiedostojen vaihtorumba juurikaan hidastunut. Tilalle tuli sen sijaan kourallinen uusia tekniikoita, jotka oli teknisesti toteutettu niin, ettei niitä voitu sulkea yhdeltä keskuspalvelimelta samalla lailla kuin Napsteria. Oikeuksiaan ja ennen kaikkea rahavirtojaan suojeleva äänilevyteollisuus ei ainakaan vielä ole luovuttanut toivottomalta tuntuvaa taisteluaan, vaan yrittää pistää kapuloita rattaisiin milloin mitenkin.

Tätä kirjoitettaessa levy-yhtiöt ovat juuri onnistuneet pahentamaan jo ennestäänkin huonoa mainettaan muun muassa haastamalla oikeuteen tiedostonvaihto-ohjelmia käyttäneen varattoman newyorkilaisen yksinhuoltajaäidin 12-vuotiaan tyttären. Tiedostonvaihto-ohjelmia myyvät yritykset taas veivät pisteet kotiin maksamalla tyttöparan 2000 dollarin vahingonkorvaussopimuksen. Internetissä oltiin myös ehditty järjestämään kansalaiskeräys samaisen 2000 dollarin keräämiseksi. Jotenkin tuntuu siltä, että levy-yhtiöt ovat taistelussaan kovin yksin.

Viime vuonna monet artistitkin ovat ottaneet kantaa levy-yhtiöitä vastaan.⁹⁴ Tunnetuin näistä lienee elektronisen musiikin kärkinimiin kuuluva Moby,⁹⁵ joka on avoimesti puolustanut tiedostoja kopioivia fanejaan. Hän sanoo olevansa vilpittömän iloinen siitä, että ihmiset haluavat kuunnella hänen musiikkiaan ja jos he pystyvät kuuntelemaan sitä tiedostonvaihto-ohjelmien avulla niin se sopii hänelle oikein hyvin. Mobyn laskelmien mukaan moni hänen faneistaan on itse asiassa alunperin tutustunut hänen musiikkiinsa juuri internetistä lataamiensa tiedostojen kautta, seikka josta hän on pikemminkin iloinen kuin suutuksissaan. Mobyn lisäksi huhutaan monen muunkin muusikon salaa syöttävän omia kappaleitaan tiedostonvaihto-ohjelmiin, siis aivan päinvastoin kuin levy-yhtiöiden puheista voisi kuvitella. Offspring-niminen yhtye kertoi eräässä TV-haastattelussa jopa laittaneen uuden levynsä oheistuotteeksi joitakin mp3-tiedostoja, mutta levy-yhtiö oli kuitenkin poistanut ne ennen levyn julkaisemista.

Takavuosien Wham!-yhtyeen solisti George Michael onkin ensimmäisenä kovan luokan pop-tähtenä ehtinyt ilmoittamaan⁹⁶, että keväällä 2004 julkaistu levy jää hänen viimeisekseen. Sopimus levy-yhtiön kanssa päättyy ja vastaisuudessa hän aikoo julkaista kaikki uudet kappaleensa (vanhoihin levy-yhtiön omistamiin kappaleisiinsahan hänellä ei ole mitään oikeuksia) kotisivullaan, josta fanit saavat niitä vapaasti kopioida. Kappaleiden kopiointi tulee olemaan ilmaista, mutta kotisivun kautta on mahdollisuus lahjoittaa Georgen valitsemiin hyväntekeväisyyskohteisiin.

Ahneita isäntiään vastaan kapinoivat Offspringin rokkivaarit antavat kyllä suurisanaisia haastatteluja, mutta omien mp3-tiedostojen ujuttaminen salaa tiedostonvaihto-ohjelmiin kopioitavaksi ei kuitenkaan ole vielä Open Sourcea. Heitä ehkä harmittaa, että allekirjoitus jossain vanhassa levytyssopimuksessa kieltää heitä laittamasta omia kappaleitaan omille kotisivuilleen. George Michael osoittaa muille mallia oikeaan suuntaan, mutta se on vasta ensimmäinen askel. Tiettävästi hänkään ei ole antamassa omaa musiikkiaan kenen tahansa muun hyödynnettäväksi tai myytäväksi samanlaisilla ehdoilla kuin esimerkiksi Linus antoi oman koodinsa.

Joitakin ihan oikeita vallankumouksellisia sentään löytyy. Magnatune-niminen pieni levy-yhtiö⁹⁷ julistaa etusivullaan: "We're a record label. But we're not evil." (Olemme levy-yhtiö, mutta emme ole pahoja.) Omistaja John Buckman perusti yhtiön nähtyään, miten hänen vaimolleen kävi perinteisen levytyssopimuksen ja perinteisen levy-yhtiön kanssa. Levyjä myytiin noin tuhat ja vaimo sai tekijänä korvausta huimat 45 dollaria. Sopimuksen seurauksena hän menetti kaikki oikeudet omaan musiikkiinsa seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, eikä siis voi esimerkiksi laittaa omaa musiikkiaan omalle kotisivulleen siitäkään huolimatta, että levy on myyty loppuun eikä sitä voi ostaa tai tilata enää mistään. John halusi perustaa levy-yhtiön, joka olisi artistin kannalta tällaista perinteistä järjestelyä parempi vaihtoehto.

Magnatunen kotisivulta voi yhtiön levyttämää musiikkia ladata täysin laillisesti joko yksittäisinä kappaleina tai jopa kokonaisen levyn kerrallaan. Lisäksi sivulta voi kuunnella jatkuvaa henkilökohtaista nettiradiolähetystä, jonka musiikkitarjonnan kukin kuulija voi säätää mieleisekseen. (Näinkin teknisesti yksinkertaisen ja hauskan idean toteuttaminen on perinteisten tekijänoikeuskäytäntöjen alaisuudessa käytännössä mahdotonta.) Luonnollisesti yhtiöltä voi myös tilata ihan oikeita fyysisiä CD-levyjä, siitähän viime kädessä on kysymys. Valikoima on nopeasti kasvanut suhteellisen kattavaksi. Magnatunen leiriin kuuluu jo yli sata artistia ja levyjä on ehditty julkaisemaan jo kaksisataa. Ilahduttavaa on, että myös eri musiikkilajit ovat hyvin edustettuina. Iänikuisen teknon lisäksi varsinkin klassista musiikkia löytyy paljon ja jazziakin jo ihan mukavasti.

Magnatunen musiikki myös ylittää riman, mitä avoimuuden vaatimuksiin tulee. Vaikka musiikin kaupallisesta käytöstä pitääkin sopia ja maksaa erikseen, on sivuilta löytyvä musiikki käytettävissä kaikkiin epäkaupallisiin tarkoituksiin Open Source -periaattein. John käyttää periaatteesta termiä Open Music. Musiikkia voisi siis käyttää esimerkiksi oman elokuvansa taustamusiikkina, tai jostain kappaleesta voi tehdä oman version. Monet artistit julkaisevatkin tätä silmällä pitäen Magnatunen sivuilla myös kappaleidensa "lähdekoodia", eli esimerkiksi midi-tiedostoja tai erillisiä ääniraitoja. Ainoa ehto kappaleiden uusiokäytölle on, että käytön pitää olla ei-kaupallista ja alkuperäiset tekijät on myös mainittava. Ja ennen kaikkea myös uutta teosta pitää jakaa muille näillä samoilla ehdoilla.

Viimeinen "ShareAlike"-ehto muistuttaa Richard Stallmanin copyleft-periaatetta, jota suurin osa Linux-ohjelmista käyttää. Toisaalta taas Open Source -tietokoneohjelmissa on nähty hyväksi luopua epäkaupallisuuden vaatimuksesta. Koska ohjelmien levityksestä kuitenkin muodostuu ihan oikeita kuluja – esimerkiksi tyhjän CD-levyn hinta tai postituskulut – ei epäkaupallisuus tuntunut edistävän GNU-liikkeen tavoitteita, joka oli GNU-ohjelmistojen levittäminen mahdollisimman laajalle. Historia onkin osoittanut, että kaupallisuus ei ole ollut Linuxille haitaksi – päinvastoin. Muut Stallmanin GPL-lisenssiin sisältyvät avoimuuden vaatimukset ovat riittäneet takaamaan avoimuuden ja reiluuden säilymisen ja esimerkiksi estäneet monopolien syntymisen.

Vaikka Magnatunen musiikin käyttöehtoihin sisältyykin vielä epäkaupallisuuden vaatimus, on yhtiön toiminta kuitenkin askel oikeaan suuntaan, varsinkin verrattuna perinteisten levy-yhtiöiden suoranaiseen riistokapitalismiin. Ehkäpä epäkaupallisuuden vaatimuskin on vain välttämätön ylimenovaiheen paha, josta voidaan tulevaisuudessa luopua.

Tämän seuraavan askeleen onkin jo ottanut Opsound-niminen levy-yhtiö.⁹⁸ Opsoundin sivuilta löytyvä musiikki on kaikin puolin täysin vapaasti käytettävissä, ainoastaan ShareAlike-ehto varmistaa, että materiaali pysyy vapaana ja avoimena jatkossakin. Nyt voisin siis jo käyttää tätä musiikkia elokuvassa, jonka voisin myydä rahasta jollekin TV-kanavalle, kunhan antaisin samalla TV-kanavalle oikeuden käyttää koko elokuvaani samoilla ehdoilla ja kanava puolestaan sitoutuisi antamaan saman oikeuden edelleen kaikille katsojilleen. Tämä malli alkaa kaikin puolin muistuttaa GPL-lisenssiä, jolla Linuxia myydään. Hyvältä siis näyttää!

Opsound ei tilastojen valossa ole vielä päässyt yhtä pitkälle kuin Magnatune. Artisteja on suurin piirtein saman verran ja erinäköistä musiikkiakin löytyy noin neljänsadan tiedoston verran, mutta ensimmäistä levyä ollaan tätä kirjoitettaessa vasta julkaisemassa. Opsoundin valikoima tuntuu kallistuvan enemmän juuri konemusiikin puolelle, mutta mielenkiintoinen erikoisuus ovat pikemminkin ääniefekteiksi luokiteltavat nauhoitukset erilaisista ympäristöistä. Oma suosikkini on kappale nimeltä "Pildammsparken", nauhoitus ruotsalaiselta lintujärveltä.

Haluaisin lopettaa tämän musiikkikatsauksen ilahduttavaan uutiseen, jonka luin jokin aika sitten synnyinseutuni eräästä paikallislehdestä. Uutinen kertoi paikallisesta säveltäjä-sanoittajasta Iiris Lumpeesta, joka oli julkaissut reilut sata omaa viisuaan sisältävän laulukirjan. Ilahduttavaa uutisessa oli, että laulukirjansa esipuheessa hän toteaa ykskantaan, että "kaikkia lauluja saa vapaasti kopioida ja laulaa, siksi ne on tähän painettu."

Tämän takiahan musiikkia on kautta aikain tehty. Jossain välissä me olemme unohtaneet tämän, ja musiikista on tullut levy-yhtiöiden omaisuutta, joilta sekä tekijöiden että kuulijoiden on pyydettävä lupaa omaan harrastukseensa. Iiriksen esimerkki oli siitä liikuttava, että tämä vanha rouva ei varmaan ole ikinä kuullutkaan Linuxista, eikä hänellä välttämättä ole mitään käsitystä siitäkään, mitä mp3-tiedostojen levittäminen internetissä tarkoittaa. Hänelle tämä oli vain täysin normaali tapa julkaista omat laulunsa. Siksihän ne on tehty, että niitä laulettaisiin.

Iiriksen avoimuus on ainakin pienessä mittakaavassa tuonut myös taloudellista menestystä, sillä minä tietenkin oitis tilasin yhden kappaleen hänen laulukirjaansa, vaikken kovin kova laulumies olekaan. Kuvittelisin, että tämän kaltaisille laulukirjoille löytyisi kysyntää muutenkin.

Creative Commons ja avoimen infrastruktuurin luonti

Vaikka eri kulttuurien aloille onkin syntynyt jo jonkin verran Open Source -tyyppisiä teoksia, on varsinaisen Linuxin kokoluokkaa olevan vallankumouksen edessä vielä joitakin haasteita. Niitä voisi kutsua vaikka logistisiksi ongelmiksi. Open Source -ohjelmistojen puolella nämä ongelmat on jo ratkaistu, mutta kirjallisuus, musiikki ja muut taidelajit tulevat vaatimaan omat ratkaisunsa.

Yksi este Open Source -teosten vallankumouksen edessä on se, että nykyisissä tekijänoikeuslaeissa kaikki on aina lähtökohtaisesti kiellettyä. Tekijänoikeuden logiikka menee niin, että kaikilla teoksilla on välttämättä tekijä (teoksia ei synny tyhjästä) ja tekijällä on aina kaikki oikeudet omaan teokseensa, ellei hän nimenomaisesti niitä jollekin luovuta tai erityisesti salli esimerkiksi teoksen kopiointia. Aiemmin esimerkiksi USA:n tekijänoikeuslaissa teos oli lähtökohtaisesti vapaasti käytettävissä, ja vain erityisellä ©-merkillä varustetut teokset kuuluivat tekijänoikeuden alaisuuteen. Tekijän oli siis varta vasten ilmoitettava teoksensa suojatuksi, jos niin halusi, ja muuten oletettiin, että teosta sai vapaasti käyttää ja levittää.

Vaikka vapauden asialla ollaankin, niin periaatteessa nykyinen käytäntö on kuitenkin parempi. Se suojaa tekijöitä ahneilta kustantajilta ja levy-yhtiöiltä, joiden lakimiehet varmasti keksisivät teknisiä puutteita tekijöiden ©-merkkien käyttötavoissa, mikäli laki sen käyttöä edelleen vaatisi, ja siten päätyisivät omimaan teoksia omaan käyttöönsä maksamatta oikealle tekijälle edes nykyisiä vähiä korvauksia.

Mutta asialla on toinenkin puoli. Nyt kaikkeen pitää saada lupa. Se, että löytää internetistä hyvän runon, artikkelin tai musiikkikappaleen, ei vielä oikeuta hyödyntämään sitä esimerkiksi omassa teoksessaan. Ensin pitäisi saada kyseiseltä tekijältä lupa. Tämä voi olla hyvinkin vaikeaa, sillä harvoinpa esimerkiksi mp3-tiedostojen yhteydestä löytyy artistin sähköpostiosoitetta tai puhelinnumeroa. Niinpä esimerkiksi joku laulu saattaa jäädä esittämättä konsertissa, koska sen tekijältä ei ole saatu siihen lupaa, koska tekijää ei kohtuullisin ponnistuksin voitu tavoittaa. Kuitenkin maailma on täynnä Iiris Lumpeen kaltaisia muusikkoja, jotka mielellään haluaisivat, että heidän laulujaan lauletaan, kopioidaan ja esitetään konserteissa.

Tämän takia olisi tärkeää, että säveltäjät, kirjailijat, artistit ja taiteilijat ympäri maailman oppisivat huomioimaan tämän esteen, samalla tavalla kuin Iiris oli huomioinut sen oman laulukirjansa esipuheessa. Meidän tavallisten pulliaisten, jotka haluamme jakaa laulujamme ja sanojamme toistemme kanssa, tulee siis oppia toimimaan tekijänoikeuslainsäädännön ehdoilla. Tietokoneohjelmien maailmassa ohjelmoijat ovat tällaisen käytännön oppineet. Richard Stallmannin aikanaan kehittämä GPL-lisenssi on muodostunut standardiksi, ja se tai muu vastaava lisenssi mainitaan aina ohjelmien koodin alussa. Vain pari riviä, josta koodin lukija näkee heti, että hän saa käyttää tämän tiedoston koodia myös omissa ohjelmissaan. GPL-lisenssistä on muodostunut käsite, tavaramerkki, jonka Open Source -ohjelmoijat tunnistavat. Sen mainitseminen riittää kertomaan, että tämän koodi on vapaata, voimme kaikki yhdessä käyttää sitä. Jos tätä lyhyttä mainintaa ei olisi, niin mitään ei olisi tehtävissä. Silloin kopiointi ja koodin käyttäminen olisi automaattisesti kiellettyä.

Jotta Open Source -vallankumous voisi tosissaan levitä myös kirjallisuuden, musiikin ja muiden taiteiden puolelle, tulisi kaikkien Iiristen kaltaisten viisujen tekijöiden ja muiden artistien oppia lisäämään teostensa alkuun lyhyt GPL-lisenssiä vastaava ilmoitus. Tällöin teoksesta näkisi heti, miten sitä saa käyttää, eikä lupaa tarvitsisi erikseen kysyä. Varsinkin ne, jotka julkaisevat kirjoituksiaan, valokuviaan tai piirroksiaan kotisivuillaan internetissä, voisivat olennaisesti vaikuttaa vapaasti käytettävissä olevan materiaalin määrään, jos tällainen tapa leviäisi. Pienistä puroistahan kaikki suuretkin putoukset saavat alkuna. Samanlaisista pienistä puroista muodostuu GPL:n alainen kokonainen Linux-käyttöjärjestelmä.

GPL-lisenssiä on käytetty myös kirjojen tai musiikin tekijänoikeuksissa, mutta koska siinä puhutaan nimenomaan tietokoneista ja lähdekoodista, se ei ole kovinkaan luontevaa. Tilalle onkin kehitetty vastaavanlaisia lisenssejä, jotka sopivat paremmin tähän tarkoitukseen. Eniten julkisuutta, ja myös käyttäjiä, on saavuttanut Creative Commons -brändin⁹⁹ alainen lisenssikokoelma. Se on kerännyt taakseen joukon tämän alan raskaita nimiä, muun muassa Project Gutenbergin kaltaista vapaata kirjallisuutta julkaisevan Eric Eldredin sekä lakitieteen professori Lawrence Lessigin, jotka yhdessä vastustivat viimeisintä tekijänoikeuden suoja-ajan pidennystä USA:n korkeimmassa oikeudessa (häviten vain niukasti). Creative Commons on myös panostanut lisenssivaihtoehtojensa tunnetuksi tekemiseen, jotta taiteilijat oppisivat lisäämään kopioinnin sallivan (CC)-logon teostensa oheen, niinkuin ohjelmoijat lisäävät viittauksen GPL:ään omiin koodeihinsa.

Creative Commonsin sivuilta pöytälaatikkokirjailijat ja viisumaakarit voivat helposti valita sopivan lisenssin omalle teokselleen. Prosessi ei vaadi lakitieteen opintoja, vaan sopiva lisenssi löytyy parilla hiiren napsautuksella. Esimerkiksi tekijä voi sallia tai kieltää teoksensa kopioinnin ja levittämisen kaupalliseen tarkoitukseen, tai vaatia, että hänen nimensä mainitaan myös kaikkien muokattujen teosten tekijäluettelossa. Creative Commonsin iskulauseena onkin "Some Rights Reserved" (jotkut oikeudet pidätetään) vastakohtana tekijänoikeusmerkinnöissä yleensä nähtyyn "All Rights Reserved" (kaikki oikeudet pidätetään). Jos tekijä haluaa julkaista teoksensa täysin vapaasti käytettäväksi, eli tehdä siitä ns. Public Domain, voi teoksen yhteyteen lisätä logon, jossa lukee uljaasti "No Rights Reserved".

Näitä eri lisenssien logoja voi nykyään jo jonkin verran nähdäkin joillain www-sivuilla. Creative Commonsista on pikku hiljaa tulossa kirjallisuuden ja taiteiden GNU-liike, ja (CC)-logosta sen GPL-lisenssi.

Juridiikan lisäksi on vielä toinen logistinen ongelma vapaiden teosten tiellä, nimittäin vapaiden teosten löytäminen. Open Source -ohjelmistojen ympärille on vuosien saatossa kasvanut www-sivustoja, joilta löytyy kymmeniä tuhansia Open Source -ohjelmistoja. Esimerkiksi SourceForge isännöi lähes sataa tuhatta Open Source -projektia. Kirjallisuuden, musiikin ja muiden taiteiden alalla tällaiset kattavat hakemistot ovat vielä syntymättä. Creative Commons on kehittänyt oman Get Content hakukoneensa, joka etsii (CC)-lisensoituja teoksia ja aiemmin mainitut Project Gutenberg ja The Assayer ovat myös hyviä hakemistoja. Kehitystä kuitenkin tapahtuu koko ajan ja varmaan tulevaisuudessa vapaiden teosten löytäminen on vielä nykyistäkin helpompaa.

Yksi ongelma tällaisen hakemiston luonnissa on tiedostojen valtava koko. Ohjelmointikoodihan on vain ihmisten kirjoittamaa tekstiä ja vaikka kymmenien tuhansien ohjelmistojen kerääminen yhdelle www-palvelimelle onkin valtava urakka, se on kuitenkin mahdollista. Project Gutenberg on kerännyt kirjallisuutta omalle palvelimelleen vastaavalla tavalla, eiväthän kirjatkaan ole muuta kuin isoja tekstitiedostoja. Valokuvat ja muut graafiset taideteoksetkin vielä joten kuten ovat tallennettavissa tietokoneella. Sen sijaan musiikki ja varsinkin elokuvat vievätkin niin paljon kovalevytilaa, että niiden laajamittainen tallentaminen johonkin hakemistoon ja samoin niiden levittäminen internetissä ovat ihan aidosti teknisiä haasteita. Nykypäivän niin sanotuilla laajakaistayhteyksillä yksi mp3-muotoon pakattu 3 minuutin poppikappale tulee vielä perille minuuteissa, mutta Xvid-formaattiin pakkattua kokoillan elokuvaa joutuukin odottelemaan monta tuntia. Tuhansien elokuvien tarjoaminen samalta palvelimelta ladattavaksi on nykypäivän tekniikalla käytännössä mahdotonta.

Lisäksi pitäisi ottaa huomioon, että Open Source -filosofiaan kuuluu, ettei vastaanottajalle toimiteta pelkkää lopputuotetta – toimivaa tietokoneohjelmaa tai katseltavaa elokuvaa – vaan hänelle pitää tarjota alkuperäisen tekijän kanssa tasavertaiset mahdollisuudet muokata työtä edelleen. Tämä tarkoittaa sitä, että elokuvia ei voitaisi levittää vahvasti pakattuna, vaan ne pitäisi levittää vähintäänkin laadultaan DV-tasoisina. Lisähaastetta tuo se, että levitykseen pitäisi laittaa kaikki käytetty raaka-materiaali, jota tyypillisessä elokuvassa on kymmeniä, joskus satojakin tunteja!

Creative Commons on siis onnistunut tekemään lisensoinnin koukerot helpoiksi, mutta vielä puuttuuvat tehokkaat työkalut vapaiden teosten etsimiseen ja levittämiseen internetissä. Perinteinen www-palvelinmalli ei ehkä koskaan tule taipumaan monen tunnin videomateriaalin levittämiseen internetissä. Sen sijaan viime vuosina yleistynyt peer-to-peer tekniikka – jota nykyään valitettavasti käytetään internetissä lähinnä musiikin ja elokuvien laittomaan kopioimiseen – saattaisi siihen kelvata. Kuka tekisi meille Creative Commons Napsterin?

Tässä kohden on myös hyvä muistaa, että 1980-luvulla, kun internet oli vielä lapsenkengissään, ei yksinkertaisten tietokoneohjelmienkaan jakaminen internetissä ollut helppoa. Monilla ei ollut verkkoyhteyttä ollenkaan, ja niilläkin joilla oli, se oli niin hidas, että normaalia sähköpostia pidemmät lähetykset vaativat jo odottelua. Tuohon aikaan myös GNU-ohjelmien pääasiallinen levityskanava olikin internetin sijaan nauhojen¹⁰⁰ lähettäminen postitse. Itse asiassa tämä ohjelmia sisältävien nauhojen postimyynti oli siihen aikaan Stallmanin tärkeä tulonlähde. Internetin teknisistä rajoitteista huolimatta ei siis ole mitään syytä, miksei elokuviakin voisi jo ruveta tuottamaan ja levittämään Open Source -menetelmällä.

Open Source -elokuvailta

Olemme jo käsitelleet kirjallisuutta ja musiikkia. Mitenkäs sitten elokuva? Tässä kohden olin ajatellut kirjoittaa, että Open Source -elokuva on vielä tekemättä. Mutta kuinkas ollakaan, sellainenkin jo löytyy. Historian ensimmäinen ja ilmeisesti tällä hetkellä ainoa Creative Commons -lisenssillä vapaasti saatavissa oleva kokoillan elokuva on Brian Fleimingin ohjaama "Nothing So Strange".¹⁰¹

Nothing So Strange on niin sanottu indie-elokuva (sanasta "independent", itsenäinäinen) eli se on tuotettu pienellä budjetilla ilman suurten Hollywood-studioiden tukea. Elokuva selvittelee dokumenttityylisesti maailman rikkaimman miehen, Bill Gatesin salamurhan selvittelyä. Lehdistötiedotteen mukaan elokuvan juoni muistuttaa Oliver Stonen JFK elokuvaa, jossa vastaavasti selvitetään presidentti Kennedyn salamurhaa, todisteiden katoamista, viranomaisten vaikenemista ja muita koukeroita.

Mikä yhteensattuma, että ensimmäinen Open Source -elokuva käsittelee juuri Bill Gatesin, Microsoft-monopolin perustajan ja Open Source -ohjelmistojen vannoutuneen vastustajan murhaa. Ja kyseessä nimenomaan on yhteensattuma, sillä alunperin elokuva ei ollut Open Source, vaan se tuotettiin ihan perinteisin elokuva-alan suljetuin menetelmin. Lieneekö Flemming Open Sourcesta silloin vielä kuullutkaan?

Kävi kuitenkin niin, että elokuvateatterit eivät elokuvasta kiinnostuneet eivätkä suostuneet ottamaan sitä ohjelmistoihinsa. Ilmeisesti elossa olevan todellisen henkilön murhaaminen ei heidän mielestään ollut näyttämisen arvoinen elokuvajuoni tai sitten elokuva oli pelkästään huono. En tiedä, en minäkään ole sitä katsonut.

Pitääkseen elokuvan hengissä Flemming päätti julkaista siihen käytetyt raakamateriaalit Open Sourcena. Elokuvan juoni huomioonottaen voisi kuvitella, että jotkut Linux-fanit olisivat kiinnostuneet ostamaan joko varsinaisen elokuvan DVD:n tai parhaimmassa tapauksessa innostuneet kehittelemään raakamateriaalista täysin omia versioita, joissa juoni kehittyy aivan eri lailla kuin alkuperäisessä versiossa.

Vaikka Brian onnistuikin saamaan elokuvalleen tällä tavoin jonkin verran julkisuutta, näyttäisi kuitenkin siltä, että mitään todellista Open Source -liikettä ei elokuvan taakse ole syntynyt. Kukaan ei ole tehnyt elokuvasta vaihtoehtoisia versioita, eikä raakamateriaalia sisältävää DVD:tä ilmeisesti ole tilattu ainuttakaan kappaletta.

Vaikka yksi Open Source -elokuva siis tosiaan löytyykin, voin siis kuitenkin kirjoittaa, että ensimmäinen Open Source -elokuvatuotanto on edelleen tekemättä. Flemmingin arvokasta lahjoitusta Creative Commons -lisensoitujen teosten joukkoon mitenkään vähättelemättä, on tietenkin selvää, että Open Source -ideologian suurin vahvuus ei ole lopullisen tuotteen ilmaisuudessa, vaan koko tuotantoprosessin erilaisuudessa. Flemming onkin ilmaissut kiinnostuksensa kuvata joskus joku toinen elokuva alusta asti Open Sourcena. Voimmekin jäädä jännittämään, kuka ensimmäisenä onnistuu viemään loppuun tällaisen historiallisen tuotannon, ensimmäisen todellisen Open Source -elokuvan?

Sillä välin voikin olla mielenkiintoista pohtia, minkälainen ensimmäisestä Open Source -elokuvasta tulisi? Millä lailla se eroaisi siitä Hollywoodin bulkkituotannosta, jota televisiomme suoltavat ilta toisensa perään?

Jos aloitetaan ihan perusteista, niin elokuvan käsikirjoituksen pitäisi tietenkin olla itsessään Open Source. Se voisi perustua johonkin Project Gutenbergista löytyvään klassikkoon, mutta todennäköisesti tarina kirjoitettaisiin varta vasten elokuvaa varten. Jo käsikirjoituksen tekemiseen osallistuisi monia ihmisiä, jotka tekisivät yhteistyötä internetin yli. Ehkäpä sen teossa käytettäisiin wiki-tekniikkaa?

Itse kuvausten järjestämisessä Open Source elokuvalla on vaikeuksia, mutta myös mielenkiintoisia mahdollisuuksia. Open Source -menetelmälle tyypillistä on, että kuka tahansa voi milloin tahansa ja missä tahansa osallistua teoksen minkä tahansa osan luomiseen tai muokkaamiseen. Elokuvassa näyttelijät ovat kuitenkin tässä suhteessa ongelma. Normaalistihan elokuvissa ainakin tärkeimpien hahmojen näyttelijät ovat alusta loppuun samat. Olisi aika hämmentävää, jos keskellä elokuvaa Richard Geren hahmoa näyttelisikin yhtäkkiä Danny DeVito ja loppukohtauksessa näyttelijäksi vielä vaihtuisi yllättäen Vesku Loiri!

Ohjelmoijien kieltä käyttääkseni, näyttelijän henkilö ei ole modulaarinen. Sitä ei voida jakaa useamman osallistujan tehtäväksi. Mutta tulevaisuudessa ehkä tämäkin on toisin. Jo nyt esimerkiksi Matrix-elokuvatrilogian viimeisissä osissa oli aika pitkiäkin taistelukohtauksia tuotettu täysin tietokoneella animoimalla. Kun tietokoneet vielä kehittyvät, on lähitulevaisuudessa mahdollista skannata näyttelijästä tarkka kolmiulotteinen kokovartalomalli, jonka jälkeen elokuva voidaan tehdä täysin tietokoneella, sillä välin kun näyttelijät itse löhöilevät porealtaassa. Kun tämä tekniikka saadaan laajempaan käyttöön, voidaan elokuvan roolihahmojen liikkuminen ja puhe kuvata missä vaan, ja animoinnin voi tehdä kuka tahansa, ihan niinkuin Open Source -menetelmässä tehdään. Jo nyt tämä olisi mahdollista, jos tyydyttäisiin tekemään Toy Storyn, Antzin tai Hulkin kaltainen animaatioelokuva. Sellainenhan voitaisiin tehdä vaikka käyttäen Blender-ohjelmaa, josta kerroin kolmannessa luvussa.

Näyttelijöiden tai erikoistehosteiden animointi on joka tapauksessa mielenkiintoinen Open Source -lähestymistavan kannalta. Elokuvien animoidut erikoistehosteet nimittäin vaativat aivan uskomattoman paljon laskentatehoa. DreamWorks ja muut Hollywoodin studiot ylläpitävät tätä tarkoitusta varten niinsanottuja animointifarmeja, joissa tuhansia huippunopeita tietokoneita on kytketty yhteen verkkoon ja näiden tietokoneiden ainoa tehtävä on animoitujen kohtausten renderöinti, eli valmiiden kuvien laskeminen animaation tekijän antamista liikeradoista ja muista käskyistä. Kaikesta tästäkin laskentatehosta huolimatta renderöinti on kuitenkin edelleen hidasta puuhaa. Yhden kohtauksenkin valmistumista joutuu helpostikin odottelemaan yön yli, tai yksinkertaisissakin tapauksissa ainakin kahvitauon verran.

Animointi soveltuu erittäin hyvin Open Source -metodille. Olisi täysin mahdollista kerätä yhteen tuhansia vapaaehtoisia internetin käyttäjiä, jotka suostuisivat lainaamaan tietokonettaan seuraavan elokuvahitin valmistukseen. Tällaista hajautettua laskentaa tehdään paljon jo nyt. Suosittuja laskennan kohteita ovat muun muassa sähköisten viestien etsiminen avaruuden taustakohinasta,¹⁰² sopivien proteiinien löytäminen syöpälääkkeen keksimiseksi¹⁰³ tai ihan vaan matemaattisten alkulukujen estiminen.¹⁰⁴ Hajautetun laskennan idea perustuu siihen, että suurimman osan ajasta tietokoneemme ovat päällä, mutta niitä ei käytetä mihinkään. Tietokoneen käyttäjä on milloin kahvilla, milloin lounaalla tai puhelimessa. Silloinkin kun luemme www-sivuja tai kirjoitamme sähköpostia, suurin osa tietokoneemme potentiaalisesta laskentatehosta jää kuitenkin käyttämättä. Näiden projektien www-sivuilta tietokoneen käyttäjä voi asentaa itselleen ohjelman, joka hyödyntää tätä käyttämättä jäänyttä laskentatehoa ja lähettää sitten laskennan tuloksen takaisin palvelimelle, joka kerää kaikki tulokset yhteiseen tietokantaan.

Mielenkiintoinen tulos hajautetun laskennan alueelta on vuodelta 1999, jolloin Distributed.net¹⁰⁵ osallistui RSA-yhtiön järjestämään kilpailuun DES-algoritmiin perustuvan salausavaimen murtamiseksi. Distributed.net osallistui kilpailuun lähes sadantuhannen koneen muodostamalla verkostolla, jotka mursivat salauksen alle vuorokaudessa. Mielenkiintoinen tilastotieto kilpailusta oli, että Distributed.net:in vapaaehtoisten muodostaman verkoston laskentateho ylitti yli kaksinkertaisesti Electronic Frontier Foundationin¹⁰⁶ tarkoitusta varten rakentaman 250 000 dollaria maksaneen supertietokoneen. DES-kilpailu paljasti, millaista voimaa yhteisöllisyydessä on ihan raa'asta laskentavoimastakin puhuttaessa.¹⁰⁷

Jos jonkun elokuvan erikoistehosteet – oli elokuva sitten Open Source tai ihan perinteistä Hollywood-tuotantoa – joskus haluttaisiin tuottaa vastaavalla lailla hajautetusti, on täysin varmaa, että vapaaehtoisia löytyisi miljoonittain. Kukapa ei haluaisi ylpeänä kantaa T-paitaa, jossa lukisi esimerkiksi: "Minun tietokonettani käytettiin Matrixin loppukohtauksen erikoistehosteiden valmistuksessa."

Mutta näyttelijäongelmaan on kuitenkin toinenkin ratkaisu. Mitä jos elokuvassa ei olisi päärooleja ollenkaan? Useimmissa elokuvissahan on nykyään hyvin rajattu määrä päärooleja, eikä sivuroolejakaan yleensä kovin runsaasti. Tähän on ihan selvä syy, näyttelijät ovat kallista työvoimaa. Mutta Open Source elokuvassa tällaista ongelmaa ei ole. Vapaaehtoiset ympäri maailman haluaisivat varmaan osallistua elokuvan tekoon. Miksemme siis tekisi elokuvaa, jossa olisi kymmeniä tai jopa satoja pieniä päärooleja? Statisteja voisi olla jopa tuhansia, niin paljon kuin heitä vain saataisiin paikalle. Tällaisia tuhansien näyttelijöiden spektaakkelejahan ei Hollywoodissa ole tuotettu enää kymmeniin vuosiin, koska se on liian kallista. Nykyään kaikki massakohtaukset tehdään tietokoneella kloonaamalla parinkymmenen seisoskelijan joukko vaikka tuhannen hengen ihmismassaksi. Mutta Open Source -elokuvaamme tällaiset ongelmat eivät vaivaa. Mitä enemmän tekijöitä, sen hauskempaa! Ihan niinkuin Linuxissakin.

Haluamme siis käsikirjoituksen, jollaista yksikään Hollywoodin studio ei suostuisi kuvaamaan. Käsikirjoituksessa olisi kymmeniä henkilöhahmoja ja tuhansia statisteja. Tapahtumapaikat olisivat ympäri maailmaa mitä eksoottisimmissa paikoissa ja niitä olisi niin monta, että yhdenkään elokuvayhtiön matkabudjetti ei pystyisi sellaista toteuttamaan.

Kun elokuva olisi satojen näyttelijöiden ja kuvaajien avulla saatu kuvattua, tulisi editoinnin ja jälkikäsittelyn vuoro. Kuvattua raakamateriaalia jaettaisiin internetissä ja tarvittaessa tekijät lähettäisivät toisilleen materiaalia nauhoina tai DVD-levyinä postitse. Eri puolilla maailmaa editoitaisiin kuvamateriaalista hyvinkin erilaisia versioita, joista lopullinen elokuva vähitellen muodostuisi. Elokuvan musiikiksi valittaisiin tietenkin Creative Commons -lisenssin alaisia kappaleita, ja ehkä ääniefektejä käytettäisiin Opsound-arkistosta.

Lopputulos olisi varsinainen mestariteos. Se olisi monumentti satojen kirjoittajien, säveltäjien, muusikoiden, kuvaajien, näyttelijöiden, ohjaajien, ompelijoiden, rakentajien, animoijien ja monien muiden tekijöiden yhteistyöstä.

Mutta mitä elokuva sitten käsittelisi? Millainen juoni sopisi tällaiseen elokuvaan, jossa rooleja ja tapahtumapaikkoja on satoja? Ironista kyllä, yksi hyvä ehdotus elokuvan juoneksi voisi olla Linuxin ja vapaiden ohjelmistojen kehitys. Vapaita ohjelmistojahan kehittävät mitä erilaisimmat ihmiset eri puolilla maailmaa, kaikkina vuorokaudenaikoina. Mikä olisikaan hienompaa kuin tehdä näitä ihmisiä ja heidän työtään käsittelevä elokuva Open Source -menetelmällä? Brian Flemming, jos luet tätä, ota minuun yhteyttä!

Open Cores – vapaata rautaa

Open Source -ideologian jatkaminen kirjallisuuteen ja muille luoville aloille on aika ilmeistä. Mutta toinen mielenkiintoinen kysymys on, jos tietokoneohjelmia voidaan tuottaa ja levittää avoimella mallilla, niin mitenkäs sitten itse tietokoneet? Jos pystyn nyt käyttämään kauttaaltaan Linuxia ja muita Open Source -ohjelmia tietokoneellani, niin milloin itse tietokoneesta tulee yhtä avoin? Tavallaanhan PC-tietokoneet ovat avoin arkkitehtuuri siinä mielessä, että tietyt standardit täyttävistä komponenteista voi vapaasti valiten koota oman tietokoneensa. Mutta nämä komponentit ja niiden tuotantoprosessit eivät itsessään ole mitenkään avoimia.

Äkkiseltään voisi ajatella, että Open Source -malli ei toimi tietokoneiden komponenteissa, eli niin sanotusti "raudassa". Ohjelmien lähdekoodilla, kirjan tekstillä, elokuvilla ja äänitiedostoilla on kaikille yhteistä se, että digitaaliseen muotoon tallennettua informaatiota voidaan kopioida rajattomasti ja käytännössä ilmaiseksi. Tietokoneiden komponentit taas ovat ihan oikeaa fyysisen maailman materiaa, joille pätee perinteiset kysynnän ja tarjonnan lait. Empiiriset havaintomme maailmasta sanovat, että yksi tietokone on yksi tietokone, eikä se siitä mihinkään leviä.

Mutta empiirisistä kokemuksistamme huolimatta, on olemassa projekteja Open Source -tyyppisten tietokonekomponenttien valmistamiseksi. Ja ainakin tunnetuin näistä, Opencores.org¹⁰⁸ näyttäisi menestyvän hyvin ja saaneen jo joitakin tuotteita sarjavalmistukseen ja markkinoille! Mistä siis on kysymys?

Minähän en elektroniikasta ymmärrä sen enempää kuin sinäkään, mutta ennen kuin jatkamme olisi meidän kuitenkin tässä vaiheessa hyvä paneutua integroitujen piirien valmistukseen.

Tietokoneen komponenttejahan ovat esimerkiksi mikroprosessori, erilaiset ram-muistit, modeemi tai verkkokortti internet-yhteyttä varten, yksi kortti johon näyttö kytketään ja toinen joka tuottaa ääntä kaiuttimiin. Kaikki nämä erilliset komponentit ovat kiinni emolevyssä, joka itsessään on jo elektroniikan mestarinäyte, sisältäen useampia yksittäisiä mikrosiruja sekin. Kuluttajanäkemyksen mukaanhan nämä komponentit tulevat ulos jostakin tehtaasta, pakattuna erilaisiin muovi- ja pahvipaketteihin ja sitten ne kootaan yhteen, lisätään näppäimistö, hiiri, kaiuttimet ja näyttö ja tietokone on valmis.

Mutta nyt paljastuukin, että näiden erilaisten mikrosirujen valmistus muistuttaakin itse asiassa kovasti juuri ohjelmointia. Niiden valmistusta ei tosin yleensä kutsuta ohjelmoinniksi, vaan suunnitteluksi, eli designiksi. Mikrosirujen suunnitteluun on jopa ihan omat ohjelmointikielensäkin. Yleisimmät kielet ovat nimeltään VHDL¹⁰⁹ ja Verilog. Nämä VHDL- tai Verilog-kielellä kirjoitetut integroitujen piirien kuvaukset ovatkin sitten tosi rankkaa kamaa. Niitä lukeakseen pitäisi ymmärtää vähän sekä elektroniikkaa että ohjelmointia, ja tällainen tavallinen pulliainen kuin minä saa niistä yleensä vaan päänsäryn. Mutta ne jotka tätä kieltä osaavat, valmistavat siis meidän joka päivä käyttämiämme mikrosiruja. Enkä nyt puhu pelkästään tietokoneista. Mikrosirujahan on niin jääkaapeissamme kuin autoissakin, sellutehtaissa ja hisseissä.

Näistä VHDL-kieltä sisältävistä tiedostoista saadaan suhteellisen automaattisilla prosesseilla tehtyä ensin ns. porttitason kuvaus ja näistä loogisista porteista edelleen piirin fyysinen malli, layout. Tästä valmistetaan lopulta maski, eli eräänlainen muotti, jonka avulla sitten piikiekolle valetaan tai säteilytetään pieniä transistoreita ja johtimia.

Näin siis mikrosirutehtaan valmistuslinja suhteellisen automaattisesti muokkaa puolijohdemateriaalista ohjeiden mukaisen valmiin sirun, joka pakataan ja lähetetään tietokonetehtaalle, autotehtaalle tai jääkaappitehtaalle. Tietenkin tällaisen valmistuslinjan rakentaminen ja ylläpito on ihan oma juttunsa sekin. Muun muassa nämä tehtaat ovat leikkaussaliakin puhtaampia, täysin pölyttömiä. Samaten valmistusprosessiin liittyy paljon muutakin magiaa, mihin emme tässä nyt kovin syvällisesti paneudu. Aikaavievä työvaihe piirin suunnittelussa on muun muassa ns. ajastus. Koska olemme nyt tekemisessä fysiikan maailman kanssa, niin täytyy ottaa huomioon, että sähkösignaali liikkuu piirissä ainoastaan valon nopeudella, ei yhtään nopeammin. Siksipä loogisesti oikein suunnitellusta VHDL-tiedostosta ei vielä synny oikein toimivaa mikrosirua, ellei ensin varmisteta, että sähkösignaali oikeasti ehtii transistorista A transistoriin B tarpeeksi nopeasti ja toisaalta ei liian nopeasti. Mutta tämä yleistajuisuuteen pyrkivä tarinamme ei kuitenkaan sukella tämän syvemmälle, vaan meille riittää uskoa, että tästä on kyse: VHDL-tiedoston ohjeista valmistetaan muotti, jonka avulla puolijohdemateriaalista saadaan valmis mikrosiru.

Eli on osoittautunut, että suurin työ yksittäisen mikrosirun valmistuksessa onkin itse asiassa sen suunnittelu. Tarvitaan ohjelmoijia, jotka kirjoittavat koodia, eli sitä VHDL-kieltä. Sitten tarvitaan testaajia, jotka testaavat, että siru toimii suunnitellusti. Testaaminenkin tehdään luonnollisesti ennen kuin yhtäkään sirua on oikeasti valmistettu, muodostamalla VHDL-tiedostosta malli tietokoneohjelman sisään, jonka avulla sirun toimintaa simuloidaan. Testaaminen onkin mikrosirujen valmistuksessa erittäin tärkeää ja sen osuus suunnittelutyöstä on huomattavasti suurempi kuin esimerkiksi tietokoneohjelmien valmistuksessa. Tämähän johtuu tietenkin siitä, että mikrosiruja ei ole kovin helppoa korjailla jälkeenpäin, joten niiden pitää olla käytännössä virheettömiä, ennen kuin valmistuslinja viritetään tuottamaan niitä tuhatmäärin.

Tämä yksinkertaistettu selostukseni ei sentään päde ihan kaikkiin mikrosiruihin. Esimerkiksi uusiin tietokoneisiin laitettavien nopeiden Pentium, Opteron tai Athlon prosessorien valmistaminen on oikeasti melkoista salatiedettä, jossa jatkuvasti uhmataan fysiikan lakeja. Näidenkin prosessorien suurin työsarka on suunnittelussa, eikä niiden valmistus siltä osin periaatteessa eroa muista mikrosiruista. Kuitenkin näiden huippuprosessorien viimeiset tehot saadaan irti tuotantolinjaan varta vasten tehtävillä virityksillä ja muulla käsityöllä. Menemättä taaskaan yksityiskohtiin, niin haasteena on saada mahdollisimman paljon transistoreja ja johtimia sijoiteltua puolijohteelle mahdollisimman tiheään. Ja sitten kun tuotantolinja saadaan tekemään tarpeeksi pieniä transistoreja, niin seuraava ongelma onkin, että miten ne sähkösignaalia kuljettavat elektronit saadaan pysymään oikeassa johtimessa. Jos johtimet ovat liian pieniä ja liian tiheässä, sähkösignaalit pomppivat yhdestä johtimesta toiseen, kaikki menee sekaisin ja prosessori on käyttökelvoton.

Näin siis uusimpien ja hienoimpien mikroprosessoreiden kohdalla. Sen sijaan monien muiden prosessorien valmistus on – näin minulle on kerrottu – oikeasti lähes niin helppoa kuin yllä kuvasin, silloin kun ei tarvitse lyödä mitään nopeusennätyksiä. Viedään valmis VHDL-tiedosto mikrosiruja valmistavalle alihankkijalle ja hetken kuluttua toisesta päästä saadaan valmiita prosessoreita.

Opencores saikin runsaasti julkisuutta,¹¹⁰ kun sen Open Source -koodista joulukuussa 2003 tosiaan valmistettiin ihan oikea integroitu piiri. Nyttemmin samaa sirua ovat valmistaneet useammatkin valmistajat, mutta ensimmäisen historiallisen Open Source -sirun valmisti Flextronics Semiconductor, eli sama yhtiö joka valmistaa alihankintana siruja niin kännyköitä valmistavalle Nokialle, kuin suurimman osan internetin reitittimistä valmistaneelle Ciscolle. Tämä viimeistään todisti, että Open Source voi toimia myös tietokoneen komponenteissa, eli ns. rautatasolla.

Ei niin, etteikö Opencoresin siruja olisi toteutettu jo paljon aikaisemmin niin kutsuttuina FPGA-siruina.¹¹¹ FPGA-siruja käytetään elektroniikassa laajalti niiden joustavuuden takia, mutta ne ovat myös Opencoresin ja muiden integroituja piirejä opetusmielessä tai harrastuksenaan suunnittelevien suosiossa. Kyseessä on eräänlainen yleiskäyttöinen mikrosiru. Se tulee tehtaalta tyhjänä ja käyttäjä voi itse "ladata" siihen haluamansa toiminnot, jotka hän siis on ensin kirjoittanut vaikkapa VHDL-kielellä. Lyhenteessä esiintyvä P-kirjain tuleekin juuri sanasta "programmable", ohjelmoitava. Prototyyppien teossa FPGA-sirut ovat arvatenkin korvaamattomia, sillä ne ovat yleensä uudelleen ohjelmoitavia. Eli sirun testauksen jälkeen omaa VHDL-koodiaan voi muokata ja saman sirun voi sitten käyttää uudelleen uuden version kokeilemiseen.

FPGA-piirin "lataaminen", eli ammattikielellä ohjelmoiminen, voidaan tehdä tietokoneeseen kytkettävällä erityisellä laitteella, johon tyhjä FPGA-piiri asetetaan. Jotkut FPGA-piirit kuitenkin unohtavat sisältönsä aina kun tietokone sammutetaan ja nämä piirit ladataan lennossa uudelleen joka kerta tietokoneen käynnistyessä. Periaatteessa FPGA-piirejä voisi verrata polttaviin CD-asemiin. Alunperinhän me kaikki elimme siinä luulossa, että CD-levyjä voi valmistaa vain CD-levytehtaissa. Mutta sitten joku keksi polttavat CD-asemat, jonka jälkeen CD-levyjä pystyikin valmistamaan millä tahansa kotitietokoneella. Tietenkään kotipolttoiset levyt eivät ole yhtä laadukkaita ja kestäviä kuin tehtaassa prässätyt, eikä kotona muutenkaan kannata suuria määriä valmistaa. Mutta polttavien CD-asemien ansiosta kuka tahansa musiikin harrastaja voi halutessaan julkaista oman CD-levyn. Vastaavasti sähköinsinööri voi FPGA-siruilla tehdä ihka oman prosessorinsa.

Ja vaikka Pentiumin ja Opteronin tehoihin ei näillä yleiskäyttöisillä siruilla päästäkään, niin kuulemma moderneilla FPGA-siruilla on jo mahdollista valmistaa teholtaan muinaista 486dx:ää vastaava mikroprosessori. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että reipas sähköinsinööri voisi kotikonstein rakentaa itselleen 90-luvun alun tasoa olevan tietokoneen, joka koostuisi täysin Open Source -komponenteista! FPGA-sirun lataamiseen tarvittavat laitteet eivät edes ole kalliita. Kiinnostuneille tiedoksi, että erilaisia Development-kittejä löytyy muun muassa Altera ja Xilinx nimisiltä yhtiöiltä, ja niiden hinnat ovat noin sata tai sitten tuhansia dollareja. Sitä paitsi pitää muistaa, että oikein reipas sähköinsinöörihän voi rakentaa myös lataamisessa käytetyn piirilevyn itse, jolloin se ei maksa juuri mitään.

Open Collection – muotia, brändejä ja kangasta

Opencores-projektin saavutukset avaavat Open Source -metodille aivan uusia mahdollisuuksia. Projekti on jo nyt osoittanut, että Open Sourcea voi soveltaa myös muualla kuin virtuaalimaailmassa. Kun tietokoneohjelmat, kirjallisuus, musiikki ja elokuvat on jo katettu, niin Opencores tuo Open Source-ajattelun fyysisten tuotteiden valmistukseen. Voiko Open Sourcea siis soveltaa ihan mihin tahansa?

Jos ajatellaan niitä tavaroita ja tuotteita joita kaupat myyvät ja joiden keskellä me elämme, niin loppujen lopuksi monissa tuotteissa on hyvin vähän kysymys materian, eli raaka-aineen omistamisesta ja työstämisestä. Sen sijaan moneen tuotteeseen liittyy yllättävän paljon ominaisuuksia, jotka soveltuvat oikein hyvin Open Source -menetelmälle, koska ne ovat aineettomia, eli immateriaalisia. Tietokoneohjelmat ja kirjat ovat käytännössä täysin aineettomia, siksi ajatus niiden valmistamisesta ja levittämisestä Open Sourcena on niin ilmeinen. Mutta myös muiden tuotteiden valmistamiseen liittyy paljon aineetonta työtä ja siksi lähes mikä tahansa tuote voi ainakin osittain hyötyä Open Sourcesta. Tämän kirjan alussa käytin öljyä esimerkkinä raaka-aineesta, rajallisesta luonnonvarasta, jonka tuotanto ja myynti välttämättä noudattaisi kysynnän ja tarjonnan lakeja, eli pihtaamisen logiikkaa. Rob McEwen kuitenkin osoitti meille, että jopa kullankaivuussa voi hyödyntää Open Source -ajattelua. Jos sitä voi hyödyntää kullankaivuussa ja mikrosirujen tuotannossa, niin varmaankin sitten ihan missä vaan muuallakin – jopa öljynporauksessa.

Otetaan vaikka esimerkiksi vaatteet. Voisiko vaatteita valmistaa Open Source -menetelmällä? Miksi ei, onhan ohjelmointi alunperinkin saanut alkunsa juuri kutomakoneesta.¹¹² On siis aika taas kerran yhdistää ohjelmointi ja vaatteiden tuotanto – tällä kerralla tosin olisi muotimaailman vuoro ottaa oppia hakkereilta.

Vaatteet ovat hyvä esimerkki hyvin tavallisesta tuotteesta, jota me kaikki käytämme päivittäin. Kuitenkaan vaatteet eivät todellakaan ole mikään arkipäiväinen tai vähäpätöinen asia. Kysy vaikka ensimmäiseltä vastaantulevalta teiniltä, jos et minua usko.

Vaatteissa ei ole kysymys vain vaatteesta. Ensinnäkin on kysymys brändistä! Brändin takia joku ostaa ennemmin Niken lenkkarit, eikä halvempia brändittömiä. Brändin takia Nike maksaa Tiger Woodsille satoja miljoonia dollareita mainosmiehenään toimimisesta, kun taas lenkkarit valmistavalle aasialaiselle ompelijalle maksetaan pari dollaria päivässä.

Tietenkin vaatteissa on myös – aivan kuten mikrosiruissakin – kysymys designista. Kun puhutaan vaatteen tekemisestä, ei nykyään enää välttämättä tarkoiteta itse ompelua, vaan nimenomaan uusien vaatteiden leikkausten, kankaiden ja värien suunnittelua – designia. Ja jos puhutaan lenkkareista – vaikkapa Niken – niin niihin liittyy vielä meidän insinöörienkin tekemää designia. Nykyäänhän lenkkarit nimittäin ovat varsinaisia insinöörisuunnittelun mestarinäytteitä. On ilmasäiliöllisiä kengänpohjia ja jalkahien tuuletusreikiä, niin että ihan tavallisesta kävelystäkin on nykyään tullut välineurheilua. Kun design on valmis, niin sen varsinaisen vaatteen valmistus onkin sitten ihan sivuseikka, jossa lähinnä kiinnostaa se, miten sen voisi teettää mahdollisimman halvalla. Ja tämän takia sen vaatteen sitten ompeleekin joku aasialainen parin dollarin päiväpalkalla.

Mutta tarina ei vielä lopu tähän. Kun aasialaiset ovat kiltisti ommelleet ison kasan vaatteita, niin ne pitää saada jaeltua eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin kauppoihin ja tällöin on tietenkin kyse logistiikasta. Ja logistiikassakin on lähinnä kyse informaatiotekniikasta, tietenkin kuorma-autojen, laivojen ja lentokoneiden lisäksi.

Brändit, design, logistiikka, projektinhallinta ja niin edelleen. Nämä kaikki ovat täysin aineettomia asioita, eli Open Sourcen vahvaa aluetta. Mutta miten perustetaan Open Source -vaatebrändi? Tämän ymmärtämiseksi meidän on otettava mallia Richard Stallmanin GPL-lisenssistä ja sen periaatteista. Tarvitsemme lisäksi jakamista helpottavia työkaluja, sellaisia kuin SourceForge tai BitKeeper, joita Linux-ohjelmoijat käyttävät omassa työssään. Ja sitten tarvitaan tietenkin suunnittelijoita, ompelijoita ja kauppiaita – kaikenlaisia tekijöitä, ihan niinkuin Linuxissakin. Ja koska kyse on brändistä, tarvitsemme myös nimen. Kutsukaamme vaatebrändiämme nimellä Open Collection.

Open Collection on vaatebrändi, johon kaikki saavat osallistua. Lapset ja mummot, vaatealan tai taiteen opiskelijat aina maailman tunnetuimpiin muotialan suunnittelijoihin asti. Kaikki halukkaat saavat tehdä ompelukaavoja, kutomisohjeita, tekstuureja, kuvia, logoja ja kaikkea mitä vaatteiden suunnittelussa nyt yleensäkin tehdään. Nämä kaavat tallennetaan internetissä olevaan www-sivustoon, jossa ne ovat muiden käytettävissä. Tämä kaikki tietenkin GPL-tyyppisin ehdoin, eli löytämäänsä kaavaa tai kuviota saa vapaasti käyttää, kunhan vastavuoroisesti lahjoittaa muiden käyttöön siihen tekemänsä muutokset.

Aivan niinkuin toimiva tietokonekin koostuu useammasta pienestä ohjelmasta, myös valmis vaate koostuu useammasta erillisestä designista. Joku ehkä on kehittänyt tietyn kangastyypin, jollaista vaatteeseen käytetään. Toinen taas on taiteillut kuvion, joka kankaaseen painetaan, mutta kolmas suunnittelee eri väriyhdistelmät. Neljäs taas suunnittelee leikkaukset ja saumat kun taas viides taskujen muodon, ja niin edelleen. Vaatteiden teko on yhteistyötä, niinkuin niin moni muukin työ tässä maailmassa. Ja yhteistyö on Open Sourcen vahvaa aluetta.

Kuten Linux-jakelijoitakin, varmasti myös Open Collection -vaatteiden valmistajia ilmestyisi useampia. Ja miksi ei ilmestyisi? Jos muodikkaita designeja saisi ilmaiseksi verkosta ja kysyntää löytyisi, niin totta kai valmistajat kiinnostuisivat niistä. Ja samoin kuin Linux eroaa Microsoftista, myös Open Collection eroaisi perinteisistä vaatebrändeistä siinä, että sitä ei omistaisi kukaan. Se olisi meidän kaikkien yhteinen brändi. Aasialainen valmistaja ei joutuisi maksamaan kalliita lisenssimaksuja brändin omistajalle vaan voisi sen sijaan maksaa enemmän palkkaa työntekijöilleen, eli niille jotka todella tekevät ne vaatteet. Suurten vaatetehtaiden lisäksi olisi myös pienimuotoisempaa valmistusta. Teinitytöt voisivat halutessaan ommella uudet muotivaatteensa itse ja mummot voisivat kutoa Open Collection -villapuseroita joululahjaksi lastenlapsilleen. Jotkut tekisivät vaattensa itse säästääkseen rahaa, toiset siksi että itse tekeminen on hauskempaa ja suurin osa ostaisi vaatteensa edelleenkin kaupasta, koska heillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin ompeleminen. Siis kaikki ihan niinkuin Linuxinkin kanssa. Jotkut ostaisivat halvimman valmistajan teettämiä vaatteita, kun taas toiset suosisivat kotimaista tai vaikkapa käsin ommeltua. Ihan niinkuin Linuxinkin kanssa. Koulussa oppilaat voisivat ompelutunnilla tehdä itselleen omat Open Collection -paidat ja painattaa niihin haluamansa kuvio kuvaamataidon tunnilla.Tai tulostaa se. Kyllä vaan, värimustesuihkutulostimiin voi nykyään ostaa erityistä paperia, josta tulostetun kuvan voi silitysraudalla painaa vaikka T-paitaan. Huomaatko, miten me insinöörit todellakin olemme tehneet kaikkemme, jotta vaatealan ihmisiet voisivat toteuttaa Open Source -vallankumouksen seuraavan vaiheen?

Open Collection olisi myös siitä erilainen brändi, että siinä näkyisi Open Source -prosessin jättämä jälki. Kaksi samanlaista paitaa eivät varmaankaan olisi täysin identtisiä, jos niillä on eri valmistaja. Ne voisivat kyllä olla saman designin pohjalta tehtyjä, mutta toisessa olisi käytetty meksikolaista puuvillakangasta, kun taas toisessa intialaista pellavaa. Tietenkin kotikutoiset paidat olisivat jokainen yksilöllisiä myös. Mutta tämähän on juuri sitä mitä me haluammekin. Open Sourcessa on juuri kysymys tekemisen ilosta, monimuotoisuuden ja jokaisen tekijän yksilöllisyyden arvostamisesta!

Toinen asia mikä erottaa Windowsin ja Linuxin toisistaan on se, että Windows on yhtiön valmistama, kun taas Linux on ihmisten valmistama. Tässä on huomattava ero ja ne jotka ovat siirtyneet Linuxin käyttäjiksi ovat yleensä hyvin innoissaan huomatessaan sen. Kun tietokoneen käyttäjällä on ongelmia kasvottoman yhtiön valmistaman suljetun ohjelmiston kanssa, hänen pitää soittaa yhtiön kasvottomaan tuotetukeen. Ja yleensä tuotetuessa vastaa automaattinen puhelinvastaaja, joka käskee painamaan 1, jos sinulla on tällainen ongelma, 2 jos sinulla on toisenlainen ongelma ja jos haluat puhua ihmisen kanssa, niin sitten paina 3. Ja jos erehdyt sitten painamaan kolmosta, niin saat kuulla nauhoitetun viestin kertovan, että "valitettavasti kaikki linjamme ovat nyt varattuja, ole hyvä ja odota vuoroasi."

Sen sijaan, jos löydät virheen Open Source -ohjelmasta, vaikkapa Linuxista, voit kertoa siitä sähköpostitse suoraan ohjelman tekijöille. Sähköpostiosoite löytyy ainakin ohjelman lähdekoodista, tosin yleensä se löytyy sitäkin helpommin esimerkiksi ohjelman ohjesivuilta. Ja yleensä tekijät ovat hyvin iloisia saamastaan sähköpostista ja vastaavat kiittäen, koska olet kertonut heille miten heidän ohjelmaansa voisi parantaa. Jos suljetun ohjelman valmistanut yhtiö ylipäätään vastaisi tällaiseen viestiin, se olisi todennäköisesti yhtiön lakimies, joka kiistäisi koko virheen olemassaolon.

Open Collection -vaatteiden pesuohjelapuissa ei siis saisi lukea "Made in Hong Kong", vaan Open Source -hengen mukaisesti niissä lukisi jotain tyyliin: "Nämä lenkkarit on ommellut Lu Shanghaista, designin on tehnyt Fabrizio Brasiliasta." Jos mukana olisi vielä ompelijan sähköpostiosoitekin, voisi lenkkareistaan iloinen ostaja jopa lähettää lyhyen kiitosviestin Lu:lle. Samalla hän voisi vaikka kysyä tämän työolosuhteista ja varmistaa, että hän saa varmasti asianmukaista palkkaa ja ettei valmistuksessa ole käytetty lapsityövoimaa. Näin Open Source voisi jopa pureutua niihin ongelmiin, joista globalisaatiota vastustava liike on viime vuosien aikana pitänyt niin kovasti meteliä.

Vaatteet ovat vain yksi esimerkki tuotteesta, jota voisi valmistaa Open Source -menetelmällä. Tämä kirja on kuitenkin nyt kirjoitettu ja vielä kirjoittamatta jääneet avoimuusinnovaatiot jäävät lukijan oman kekseliäisyyden ja mielikuvituksen varaan. Olemme nähneet miten Open Source voi mullistaa maailmaa niin kullankaivuussa, tietosanakirjan julkaisussa kuin vaateteollisuudenkin alalla, ja toivon, että nämä esimerkit voisivat rohkaista tulevaisuudessa yhä uusiin innovaatioihin. Itse uskon, että tämän kirjan tarinat ovat vasta alkua ja että tulevaisuudessa on vielä paljon tilaa uusille Stallmaneille ja Torvaldseille.

Miten olisi esimerkiksi ravintola, joka julkaisisi kaikki salaiset reseptinsä internetissä asiakkaiden käyttöön? Myös muut ravintolat voisivat käyttää reseptejä ja vastaavasti tämä ravintola saisi käyttää niiden reseptejä. Ja asiakkaat voisivat myös lisätä kokoelmaan omia suosikkireseptejään, ja tilata vaikka omaa reseptiään viiden tähden ravintolan parhaimman kokin valmistamana. Ja sitten niillä ravintoloilla voisi olla yhteinen menyy ja yhteinen logo ja brändi. Eli Open Source -ravintolaketju. Sen nimeksihän voisi laittaa McOpen...

Niinpä niin. Ideoitahan riittää, varsinkin kun innostuu. Näiden tarinoiden kirjoittaminen on saanut ainakin minut innostuneeksi. Toivottavasti sinutkin, sillä innostuneisuushan on yksi hakkeriyhteisön hyveistä. Toiveeni on, että nämä hakkeriyhteisön tarinat voisivat kannustaa meitä kaikkia entistä avoimempaan ajattelutapaan ja käyttäytymiseen – avoimeen elämään.