Avioelämää: Uudistusyritys
| Luonnoton valinta, tai rodun synty | Uudistusyritys. Avioelämää Kirjoittanut August Strindberg |
Luonnonesteitä |
Hän oli inhoten nähnyt, miten tytöt kasvatettiin tulevien miestensä taloudenhoitajiksi. Siksi hän oli opetellut muuatta ammattia, joka voi elättää häntä elämän kaikissa olosuhteissa. Hän osasi tehdä kukkasia.
Mies oli tuskaisena nähnyt, miten tytöt istuivat ja odottivat, että heidän tulevat miehensä pitäisivät huolen heistä; hän tahtoi naida vapaan, itsenäisen naisen, joka osasi elättää itsensä; silloin näkisi hän vaimossaan vertaisensa ja elontoverin, eikä vain taloudenhoitajansa.
Ja kohtalo tahtoi, että he kohtasivat toisensa. Mies oli maalari, taiteilija, ja nainen teki, kuten sanottu, kukkasia, ja Parisista olivat he saaneet nuo uudet aatteet.
Sepä oli aistikas avioliitto. He olivat vuokranneet kolme huonetta Passystä.
Atelieri oli keskellä; herran huone toisella ja rouvan toisella puolella. He eivät tahtoneet käyttää yhteistä vuodetta; moista sikamaisuutta, jolla ei ollut vähintäkään vastinetta luonnossa, ja joka vain synnytti liiallisuutta ja vallattomuutta. Entä samassa huoneessa riisuutuminen, hui! Ei, kumpikin omassa huoneessaan, ja sitten yksi puolueeton huone, atelieri. Ei yhtään palvelijaa; sillä he toimittivat yhdessä kyökkiaskareet. Vain muuan vaimo, joka tuli aamuin ja illoin.
Se oli hyvin suunniteltua, ja se oli aivan oikein ajateltu.
– Mutta kun saatte lapsia? – kysyi epäilijä.
– Me emme lapsia saakaan!
Hm! Hekö eivät saisi lapsia!
Se olisi ihastuttavaa! Mies meni joka aamu torille ja teki ostokset. Sitten hän valmisti kahvin. Vaimo lakasi, laittoi kuntoon vuoteet ja siivosi. Ja sitten ryhtyivät he töihinsä.
Kun he väsyivät siihen, niin puhelivat he hetken, antoivat toisilleen pieniä neuvoja, nauroivat ja pitivät sangen hauskaa. Ja kun päivällisen aika tuli, teki mies tulta ja vaimo huuhtoi vihannekset. Mies hääräsi vaimon juostessa ryytikauppaan, ja sitten vaimo valmisti pöydän miehensä kantaessa ruokia siihen.
Mutta eivät he eläneet kuin sisarukset. He sanoivat joka ilta toisilleen hyvää yötä ja sitten he menivät kumpikin huoneeseensa. Mutta sitten naputettiin rouvan ovelle ja silloin huudettiin: Sisään! Mutta vuode oli liian ahdas, eikä iloa kestänyt kauvan, vaan kumpikin heräsi aamulla omassa vuoteessaan. Ja silloin naputettiin seinään.
– Huomenta tyttöseni! Miten voit tänään?
– Kiitos, sangen hyvin, miten voit itse?
Joka aamu tuntui tapaaminen aina uutuudelta, eikä se vanhentunut koskaan.
Ja iltasin läksivät he ulos yhdessä ja kohtasivat kansalaisiaan Syrachissa. Eikä rouva pelännyt tupakansavua, sillä ei hän ujostellut koskaan.
Se oli avioliiton ihanne, arvelivat toiset, eivätkä he olleet koskaan nähneet niin onnellista paria.
Mutta tytöllä oli vanhemmat, jotka asuivat sangen kaukana. Ja he kirjottivat ja kysyivät nimenomaan, eikö Liisalla ollut toivoa vieläkään, sillä he toivoivat niin mielellään saavansa lapsenlapsen. Liisan tuli muistaa, että avioliitto oli lasten vuoksi, eikä vanhempien. Liisa arveli tämän olevan sangen vanhanaikaisen mielipiteen. Mutta silloin kysyi äiti, oliko uusien aatteiden tarkotuksena hävittää ihmissuku sukupuuttoon. Sitä ei Liisa ollut ajatellut, eikä hän siitä suuria piitannutkaan. Hän oli onnellinen, samoin hänen miehensä, ja nyt oli maailma vihdoinkin nähnyt onnellisen avioliiton, ja sen vuoksi oli maailma kateellinen.
Mutta hauskaa heillä oli. Kumpikaan ei ollut toisensa herra, ja kassan jakoivat he keskenään. Toisinaan ansaitsi mies enemmän, toisinaan rouva, mutta he tasasivat toisensa.
Entä kun heidän syntymäpäivänsä oli! Silloin heräsi rouva siihen, että tuo vanha vaimo toi hänelle kukkavihon ja pienen kirjelapun maalattuine kukkasineen, ja silloin saattoi hän lukea: ”Rouva Kukannupulle toivottaa onnea hänen maalarinsa, joka kutsuu hänet erinomaiselle aamiaiselle huoneeseensa – nyt heti!” Ja sitten naputettiin herran ovelle ja sitten – sisään! Ja he söivät aamiaista miehen vuoteessa ja akka jäi sinne koko iltapäiväksi. Se oli ihastuttavaa!
Eikä se koskaan tuntunut vanhalta. Sillä sitä kesti kaksi vuotta. Ja kaikki ennustivat väärin. Sellaisen tuli avioliiton olla.
Mutta sitten tapahtui niin, että rouva sairastui. Hän uskoi sen tapettien syyksi, mutta mies arveli bakterien. Niin, varmasti olivat bakterit syylliset.
Mutta jotakin oli myös epäkunnossa. Kaikki ei kuin sen olisi tullut olla. Varmaankin se oli vilustuminen. Ja sitten tuli rouva niin lihavaksi. Hän oli mahtanut saada kasvin, josta saatiin lukea niin paljon. Niin, varmaankin se oli kasvi. Ja sitten meni rouva lääkäriin. Ja kotiin tullessaan hän itki. Se oli tosiaankin pieni kasvi, mutta sellainen, joka pyrki päivänvaloon aikanaan ja tahtoi kukoistaa ja kantaa hedelmiä sekin!
Mies ei itkenyt. Hän piti sitä oivallisena, ja sitten läksi tuo lurjus kerskumaan sitä Syrachiin. Mutta rouva itki taasen. Miten oli heidän keskinäinen suhteensa nyt muuttuva? Ei hän enää voinut ansaita rahaa työllään, ja hänen oli syötävä miehensä leipää. Ja sitten oli heidän hankittava palvelijatar. Huh, niitä palvelijattaria!
Välttämättömyys oli ajanut karille kaikki suunnitelmat, mietiskelyt ja ennustukset.
Mutta rouvan äiti kirjotti leimuavan onnentoivotuskirjeen ja toisti kerran toisensa jälkeen, että Jumala oli luonut avioliiton lasten tähden, vanhempain ilo oli vain sivuseikka.
Aku vakuutti, ettei hän koskaan ajattele sitä, ettei rouvansa ansaitse mitään! Eikö hänellä ollut kyllin työtä hoitaessaan miehensä lasta, eikö sekin ollut rahan arvoista! Eikö raha ole vain työtä! Hän siis maksoi sillä lailla osansa. Mutta rouvan mieltä apeutti kauvan se, että hänen oli syötävä miehensä leipää; mutta kun pienoinen tuli, unohti hän kaikki. Ja hänestä tuli miehensä vaimo ja toveri kuin ennenkin, mutta hänestä tuli sitä paitsi miehensä lapsen äiti, ja sitä piti mies kaikista paraimpana.