Avioelämää: Rakkaus ja jyvät
| Hyveen palkka | Rakkaus ja jyvät. Avioelämää Kirjoittanut August Strindberg |
Päästä naimisiin |
Notario ei varmaankaan ollut tutkinut viljanhintoja, kun hän lähti majurin taloon kosimaan, mutta majuri oli.
– Rakastan häntä, – sanoi notario.
– Paljoko ansaitset? – kysyi vanhus.
– Tuhat kaksisataa tosin, mutta me rakastamme toisiamme, setä...
– Se ei kuulu minuun; palkka on liian pieni.
– Niin ja onhan minulla sivutuloja, mutta Louise tuntee sydämmeni...
– Älä lörpötä – paljoko sinulla on sivutuloja?
– Täällä maalla me tapasimme ensi kerran...
– Paljoko sivutuloja? – lyijykynä oli valmiina.
– Ja tunteitaan, tietääkö setä, niitä...
– Kuinka paljo sinulla on sivutuloja? – Hän piirusteli variksenvarpaita imupaperille.
– Ah, kyllä siitä selvitään, kunhan...
– Aijotko vastata, vai etkö! Paljoko sivutuloja? Numeroita! Tosiasioita!
– Minulla on käännöstyötä kymmenen kruunua arkilta, on ranskankielen tunteja, minulle on luvattu oikolukua...
– Lupaukset eivät ole tosiasioita! Numeroita, poika, numeroita! No, nyt kirjotan. Mitä saat käännöstyöstä?
– Mitäkö saan? Ei sitä voi näin vaan sanoa!
– Eikö voi sanoa? Sinulla on käännöstyötä, sanot, etkö voi sanoa mitä se on? Mitä lörpötystä tämä on.
– On Guizot, Sivistyshistoria, 25 arkkia.
– A 10 kruunua, tekee 250 kr. Mitä vielä?
– Vielä? Ei sitä edeltäpäin tiedä!
– Kas niin. Ei tiedä edeltäpäin! Mutta edeltäpäin se on tiedettävä! Sinä luulet, että avioliitto on sitä, että muutetaan yhteen ja hullutellaan! Ei, poikaseni, lapsi tulee yhdeksässä kuukaudessa ja se tarvitsee ruokaa ja vaatteita!
– Eihän tarvitse saada lapsia siinä samassa, kun rakastetaan niinkuin me setä, niinkuin me...
– Kuinka pirussa te sitten rakastatte?
– Kuinka me rakastamme toisiamme? – Hän asetti kätensä liivinsä rintamusta vasten.
– Eikö tule lapsia, kun rakastetaan niinkuin te? Hölmö! Olet perhananmoinen hölmö! Mutta taidat olla kunnon mies, ja saat mennä kihloihin; mutta käytä hyvin kihlausaikasi hankkiaksesi leipää, sillä kovat ajat ovat tulossa. Viljanhinnat nousevat!
Notario ihan punastui kuullessaan lopun, mutta ilo oli sentään niin suuri, että hän suuteli ukon kättä. Ja taivaan Jumala, kuinka onnellinen hän oli! Ja kuinka onnelliset he olivat! Kun he ensi kerran kulkivat käsi kädessä kadulla, niin säteilivät he onnesta, ja heistä tuntui kuin ihmiset pysähtyisivät avaten rivinsä ollakseen kunniavartioina heidän riemukulkuessaan, ja he kulkivat ylväin, ylevin katsein, pystyssä päin ja joustavin askelin.
Ja sitten tuli sulhanen morsiamen kotiin illoin; ja he istuivat keskellä salia yhdessä lukien oikolukua. Ja ukkokin tuumi, että tämä oli reima mies. Ja kun he lopettivat, sanoi sulhanen: ”nyt olemme ansainneet kolme kruunua!” Sitten suutelivat he. Ja seuraavana iltana olivat he teatterissa ja ajoivat kotiin, ja se maksoi kaksitoista kruunua.
Ja väliin, kun sulhasella olisi ollut iltatunteja, niin – mitä ei tekisi rakkautensa tähden – niin jättikin hän tuntinsa ja tuli morsiamensa luo. Ja he lähtivät kävelylle.
Mutta häät lähenivät. Se oli toista. He ostelivat huonekaluja. Tärkeimpiä vain. Louise ei aikonut ensin olla mukana vuoteita ostettaessa, mutta, kuinka olikaan, hän tuli mukaan. Kaksi vuodetta tietysti, rinnakkain, ettei tulisi niin monta lasta, tietysti! Ja pähkinäpuuta kaikki, joka pala, pähkinäpuuta, sitten punaraitaiset alustat ja höyhenpatjat. Ja kummallakin peitteensä, mutta samallaiset, ja Louise tahtoi sinistä, sillä hän oli vaalea.
Ja sitten punaverhoinen lamppu ja Venuspatsas. Ja pöytäastiat; tusina laseja joka lajia hiotuin reunoin. Ja veitsiä ja kahveleita, hienoja kaikki ja nimikirjaimin merkityitä. Ja lopuksi keittokalusto. Mutta silloin täytyi äidin tulla mukaan.
Ja touhua oli! Tunnustaa vekseleitä, juosta pankeissa, käydä käsityöläisillä, hakea asunto, asettaa uutimia. Ja mies ennätti. Työ sai vähän myöhästyä, mutta odotappas, kun hän oli naimisissa, silloin sitä alettaisiin taas!
Kaksi huonetta vain aluksi, sillä järkevästi piti alkaa! Mutta koska nyt vain oli kaksi huonetta, niin voihan ne sisustaa hauskasti. Ja huoneusto maksoi kuusisataa kruunua toisessa kerroksessa Hallituskadun varrella. Ja kun Louise huomautti, että viidellä sadalla olisi saanut kolme huonetta ja keittiön neljännessä kerroksessa, niin nolostui hän vähän, mutta mitä se teki, kun vaan rakastettiin toisiaan. Niin kyllä Louisekin arveli, mutta rakkaudelle ei olisi ollut esteeksi, saada isompi huoneusto halvemmalla. Niin, tyhmä hän oli, mutta ei sekään mitään tehnyt, kun vaan rakastettiin.
Ja niin olivat huoneet kunnossa. Ja makuuhuone oli kuin pikku temppeli. Ja vuoteet olivat niin sievinä siinä ja aurinko paistoi sinisille peitteille ja valkeille raideille ja pienille päänaluksille joihin eräs naimaton täti oli ommellut nimet; suuria kukkaisia kirjaimia, jotka kietoutuivat toisiinsa kuin pitkään syleilyyn ja suutelivat siellä täällä yhteen sattuessaan. Ja rouvalla oli oma osastonsa ja sen edessä japanilainen suojus. Ja salissa joka oli ruokahuone, työ- ja vastaanottohuone, siellä oli piano (1200 kruununa), kirjotuspöytä, jossa kymmenen laatikkoa, ”pähkinäpuuta joka pala”, ja isot peilit ja istuimia ja kaappi ja ruokapöytä. ”Näkyi todellakin, että siinä asui hienoa väkeä” eivätkä he voineet käsittää mitä olisi tehnyt eri ruokahuoneella joka oli semmoinen ikävä huone rottinkituoleineen!
Ja häät pidettiin lauantai-iltana! Ja sitten sunnuntai-aamu! Hei, sitä elämää! Eikö olekin ihanaa olla naimisissa! Eikö olekin avioliitto ihana keksintö! Saa totisesti tehdä mitä tahansa, sitten vielä vanhemmat ja sisarukset onnittelevat lisäksi!
Ja makuuhuone on pimeä vielä klo 9 aamulla. Ei tahdota avata verhoja vielä, vaan sytytetään punaverhoinen lamppu, joka heittää hurmaavan valon siniselle peitteelle ja valkeille raideille, jotka ovat vähän rypistyneet, ja Venus seisoo ruusunpunaisena ja alastomana; ja tuossa makaa pikku rouva, niin autuaan raukeana, mutta niin kylliksi nukkuneena, kuin olisi ensi yön elämässään oikein hyvin maannut. Eikä kaduillakaan ajeta, sillä on sunnuntai, ja kellot soivat, niin riemuisasti, kuin kutsuisivat ne koko maailman kokoon kiittämään ja ylistämään sitä, joka loi miehen ja naisen. Ja mies kuiskasi pikku rouvan korvaan, että tämä kääntyisi poispäin; sillä hän tahtoi mennä antamaan määräyksiä aamiaisesta. Ja pää katosi päänaluksiin. Hän saa yönutun hartioilleen ja menee verhon taa vetääkseen vähän vaatteita ylleen.
Ja niin tulee hän saliin, ja aurinko on levittänyt suuren loistavan tien yli lattian; eikä hän tiedä, onko kevät, kesä, syksy vai talvi; hän tietää vain että on pyhä! Ja hän tuntee nuorenmiehen-elämänsä kuin ilkeän pimennon väistyvän, ja kodissaan tuntee hän tuulahduksen vanhasta kodista ja tulevain lastensa kodista!
Hei, kuinka voimakas hän on! Hän tuntee tulevaisuuden tulevan kuin vuoren vastaan. Hän puhaltaa siihen ja se sortuu hiedaksi hänen jalkoihinsa, ja hän lentää yli kattojen pikku vaimonsa käsivarrellaan.
Ja hän kokoaa vaatteensa, jotka on heitellyt pitkin huonetta; ja valkea kaulaliina on asettunut taulun kehykselle kuin perhonen.
Hän menee keittiöön. Ah, kuinka uusi vaski välkkyy, ja äsken tinatut kattilat! Tämä on heidän kotinsa! Palvelustyttö tulee alushameisillaan. Ihme kyllä ei hän huomaa tämän alastomuutta. Tämä on suvuton hänelle! Sillä häntä varten on vain yksi nainen olemassa! Hän tuntee olevansa siveä kuin isä lapsensa edessä ja hän käskee tytön menemään lähiravintolaan hakemaan aamiaista, heti, mutta hienoa sen on oltava. Portteria ja Bourgogne-viiniä! Kellarimestari kyllä tietää. Sanoo terveisiä minulta!
Ja hän menee sisään, naputtaa makuuhuoneen ovelle.
– Saanko tulla?
Pikku huuto: – Et, ystäväni, odota hiukan!
Hän kattaa itse pöydän. Ja kun aamiainen tulee, asettaa hän sen heidän omille pikkulautasilleen. Ja hän asettaa servietit ja pyyhkii viinilasit. Ja morsiuskukkavihon panee hän lasiin rouvan lautasen luo. Ja kun tämä sitten tulee kudotussa aamunutussaan, ja aurinko häikäisee häntä, pyörryttää häntä hiukan, hiukan vain, ja miehensä auttaa hänet mukavalle istuimelle ruokapöydän ääreen. Ja nyt täytyy rouvan ottaa pieni kuminaryyppy likörilasista, ja sitten kaviarivoileipä. ”Ah, kuinka hauskaa! Saa tehdä, mitä ikänä tahtoo, kun on naimisissa! Ajatteles, mitä mamma sanoisi, jos näkisi Louisensa juovan.” Ja mies tarjoo hänelle ja juoksee ja hoitaa häntä kuin olisi hän morsian vielä. Millainen aamiainen sellaisen yön jälkeen! Eikä kellään ole oikeutta ”sanoa mitään.”
Ja se on oikein, ja huvitella saa parhaalla omallatunnolla, ja se juuri hauskinta onkin. Onhan sitä nuorena miehenä ollut mukana samallaisilla aamiaisilla, mutta mikä erotus! Haluttomuutta, levottomuutta, ei, sitä ei nyt ajatella! Ja kun hän ostereiden päälle juo lasin oikeaa Göteborgin portteria, ei hän kyllin voi halveksia naimattomia.
”Ajatteles kuinka tyhmiä ihmisiä, kun eivät mene naimisiin! Itsekkäitä ovat; pitäisi verottaa niitä kuin koiria!” Mutta rouva uskaltaa väittää, niin ystävällisesti ja hiljaisesti kuin mahdollista, että ”hän kyllä säälii niitä raukkoja, joilla ei ole varoja mennä naimisiin, sillä muuten he kyllä menisivät kaikki!” Ja notario tuntee piston sydämessään, ja pelästyy hetkeksi, kuin oltuaan ylimielinen. Koko hänen onnensa riippuu taloudellisesta kysymyksestä, ja jos, jos. Ah! Lasi tähän! – Hän sanoo onneksi: meillä!
– Oh! Kerta ei ole vielä mitään! Sitten syömme silliä ja perunoita!
– Syötkö sinä silliä ja perunoita?
– Luulenpa kyllä.
– Niin kun olet ollut pienellä rymyllä, ja saat lihalaitteita päälle.
– Vai semmoista sinä puhut! Ei, terve! Teiri on mainio! Ja sitten kruunuarsakoita!
– Ei, mutta oletko ihan mieletön, Ludvig! Kruunuarsakoita tähän vuoden aikaan! Mitä mahtavatkaan maksaa!
– Maksaa? Eivätkö ole hyviä? No! Sehän on pääasia. Ja sitten viiniä! Enemmän viiniä! Eikö elämä ole ihana? Ah! Ihana!
Kello kuusi iltapäivällä olivat hienot ajopelit portilla. Rouva oli suuttua. Mutta kuinka suloista oli noin puolimakaavassa asennossa rinnatusten keinua edelleen Eläintarhaa kohti. Oli kuin makaisi samassa vuoteessa, kuiskasi Ludvig, ja sai näpsäyksen käsilleen päivänvarjostimella. Ja tuttavat seisoivat tiepuolessa tervehtien ja toverit viittasivat kädellään kuin sanoakseen: ahaa, poikaveitikka, olet saanut rahoja! Ja kuinka nuo ihmiset olivat pienet, ja kuinka tasainen oli tie, kuinka kevyt kulku vietereillä ja nahkapatjoilla. Niin piti aina olla!
Sitä kesti kokonaisen kuukauden! Tanssiaisia, vierailuja, päivällisiä, illallisia, teatteri. Ja välillä kotona. Se oli sentään parasta! Kuinka ihanaa pitojen jälkeen ottaa vaimonsa isältä ja äidiltä, heidän nenänsä edestä pistää hänet vaunuun, lyödä ovi kiini, nyykäyttää vanhemmille: nyt menemme kotiimme! Ja siellä teemme, mitä tahdomme. Ja sitten kotona pieni yöateria ja sitten istua ja lörpötellä aamupuolille!
Ja kotona oli Ludvig aina järkevä! Periaatteessa! Kerran yritti rouva koetella, miltä suolalohi ja perunat ja kaurakeitto maistuisivat. Mainiolta! Ludvig oli kyllästynyt siunattuun ruokalistaan. Ensi perjantaina, kun piti taas tulla lohta, toi Ludvig kotiin kaksi metsäkanaa! Hän pysähtyi ovelle ja huusi:
– Voitko ajatellakaan, Liisu, voitko ajatella niin kuulumatonta?
– Mitä niin?
– Niin, uskotko, kun sanon, että ostin, itse ostin metsäkanaparin, niin arvaas mistä hinnasta?
Rouva oli enemmän tyytymättömän kuin arvaamishaluisen näköinen.
– Ajatteles, kruunu parilta!
Rouva oli ostanut metsäkanoja 80 äyrillä parin, mutta, lisäsi hän sovittaen, ettei aivan häpäisisi miestään, sinä talvena oli paljo lunta.
– Niin mutta sinun täytyy myöntää, että tämä on huokeaa!
Mitäpä ei hän olisi myöntänyt, kun sai nähdä miehensä iloisena. Illalla oli määrä syödä puuroa, koetteeksi. Mutta kun Ludvig oli syönyt metsäkanan, oli hän ihan pahoillaan, ettei jaksanut syödä niin paljo puuroa kuin olisi tahtonut näyttääkseen että hän todella tahtoi syödä puuroa. Ja puuroa söi hän kernaasti, mutta maito oli tehnyt hänelle pahaa vilutaudista saakka. Hän ei voinut nauttia maitoa, mutta puuroa hän syö joka ilta, joka ilta, kun hänen pikku vaimonsa ei vaan ole vihainen. Eikä puuroa enää tullut!
Kuuden viikon kuluttua sairastui rouva. Päätä kivisti ja annatti ylen. Vain pieni vilustus. Mutta ylenannatus ei loppunut. Hm! Olisikohan hän syönyt jotain myrkyllistä. Vaskiastiat olivat äsken tinatut. Lääkäri kutsuttiin. Hän hymyili ja sanoi, että oli niinkuin pitikin. Kuinka piti olla? Hullusti? Lörpötystä! Ei ollut mahdollista. Kuinka se voisi olla mahdollista? Ei, seinäpapereissa oli syy, niissä on kai arsenikkia! Lähetetään apteekkiin! Myrkytöntä, kirjotti apteekari. Sepä ihmeellistä? Ei myrkkyä seinäpapereissa. Rouva oli yhä kipeä. Herra luki terveysoppia, ja sitten kuiskasi hän jotain rouvan korvaan! Kas, siinähän se olikin! Lämmin jalkakylpy vain!
Neljä viikkoa myöhemmin selitti kätilö, että kaikki oli ”niin kuin pitikin!”
– Niinkuin pitikin! Niin, tietysti, mutta kovin pianpa se tuli!
No, koska nyt kerta oli niin, niin – kuinka hauskaa! Aatteles, pienokainen! Hurraa! Isä ja äiti! Mikä nimi pojalle? Sillä poika se oli. Tietysti!
Mutta nyt puhui rouva vakavasti miehensä kanssa! Ei ollut näkynyt käännöstyötä eikä oikolukua häitten jälkeen. Ja palkka ei yksin riittänyt.
– Niin, niin, humussa oli eletty. Herrajumala, kerran vaan oli ihminen nuori, mutta nyt tuli toista.
Seuraavana päivänä meni notario vanhan ystävänsä, aktuarion luo pyytämään tätä takuuseen. – Kun on isäksi tulemassa, rakas veli, niin on menoja edessä!
– Aivan niin, veliseni, – vastasi aktuario, ja siksi ei minulla ole ollutkaan varoja mennä naimisiin, mutta sinä olet onnellinen, kun on varoja.
Notario ei ilennyt pyytää. Olisiko hänellä otsaa pyytää tämän vanhan nuorenmiehen auttamaan hänen lastansa, miehen, jolla ei itsellään ollut varoja hankkia lapsia. Ei, sitä ei hän sentään voinut.
Kun hän tuli kotiin päivälliselle kertoi rouva, että kaksi herraa oli ollut häntä kysymässä.
– Miltä ne näyttivät? Olivatko nuoria! Oliko niillä nenäkakkulat? Varmaankin kaksi luutnanttia, hyviä ystäviä.
– Ei, luutnantteja ne eivät olleet, näyttivät vanhemmilta!
– Ahaa, vanhoja Upsalatovereita, jotka tulivat katsomaan, miten vanha Ludde eli perheen isänä.
– Ei, ne olivat tukholmalaisia!
Tyttö kutsuttiin sisään. Hänestä ne olivat vähän rojuisen näköisiä ja niillä oli kepit.
– Kepit! Hm! – Mitäs ne olivat! No, ne olivat luvanneet tulla takaisin. Muuten oli hän ostanut kannun hyötymansikoita ihan pilkkahinnasta!
– Ajatteles, ulkomaan mansikoita puoli toista kannulta, tähän vuoden aikaan.
– Ludvig, Ludvig, miten tässä käy?
– Mainiosti. Olen tänään saanut uuden käännöstyön!
– Mutta sinulla on velkoja, Ludvig!
– Joutavia! Odotas, kun saan suuren lainani!
– Lainasi! Sehän on uusi velka!
– Niin, mutta sellaisilla ehdoilla! Ei puhuta nyt raha-asioista! Eivätkö mansikat ole hyviä? Mitä? Maistuisiko lasi sherryä. Liina! Juoksepas tuomaan pullo sherryä, hyvää!
Hänen nukuttuaan päivällisunensa salin sohvalla pyysi rouva sanoa pari sanaa. Mutta hän ei saanut suuttua!
– Suuttua? Hän! Herranen aika! Talousrahoja kai?
– Niin. Puotitili oli maksamatta! Teurastaja karhusi, ajuri ”juoksi”, oli vaikeata!
– Ei muuta! Ne saavat joka killingin huomispäivänä! Hävytöntä, karhuta tuommoisia rippeitä. Ne saavat joka killingin ja menettävät ostajan! Mutta ei nyt puhuta siitä. Lähdetään liikkeelle! Ei vaunuja nyt! Mennään raitiotievaunussa Eläintarhaan vähän tuulettumaan.
Ja niin mentiin eläintarhaan; kun tultiin ravintolaan ja pistäydyttiin yksityishuoneeseen, kuiskailivat salissa istuvat nuoret herrat. Luulivat seikkailijoiksi! Niin hassua! Mutta rouva ei oikein pitänyt siitä.
– Ja lasku sitten. Ajatteles, jos olisi oltu kotona, mitä kaikkea olisi saatu niillä rahoilla!
Kuukaudet kuluvat. Aika lähenee! Tarvitaan kehto ja pikkuvaatteita. Ja tarvitaan paljo. Herra Ludvig on päiväkaudet liikkeessä raha-asioissa. Mutta viljanhinnat ovat kohonneet. Kovat ajat lähenevät! Ei käännöstyötä, ei oikolukua. Ihmisistä on tullut materialisteja. He eivät enää lue kirjoja, vaan ostavat rahoillaan leipää. Kuinka karkea, prosallinen aika. Ihanteet katoavat maailmasta eikä metsäkanoja saa alle kahden kruunun paria. Ajurit eivät tahdo kuljettaa notarioita ilmaiseksi Eläintarhaan, sillä heilläkin on vaimo ja lapset, ja kauppias tahtoo maksuakin tavaroistaan. Oi, kuinka realistista!
Päivä tulee ja yö on läsnä! Herra saa pukea ylleen ja juosta hakemaan kätilöä! Sairasvuoteen äärestä saa hän juosta eteiseen ottamaan vastaan karhuja. Ja niin on hänellä tyttärensä käsivarsillaan! Silloin itki hän, sillä hän tunsi vastuunalaisuuden olevan voimiaan painavamman ja hän tekee lupauksia. Mutta hänen hermonsa ovat pilalla. Hänellä on käännöstyötä, mutta hän ei voi istua sen ääressä, sillä hänen täytyy alinomaa juosta hoitamaan asioitaan.
Hän töytää appiukon luo, joka on tullut kaupunkiin, viemään iloista sanomaa.
– Olen isä!
– Hyvä, sanoo appi, – onko sinulla leipää lapselle?
– Ei, ei tällä kertaa. Sedän täytyy auttaa!
– Kyllä, tällä kertaa. Mutta ei enempää. Ei ole enempää kuin mitä lapset tarvitsevat!
Ja rouvan pitää saada kananpaistia ja kuuden markan viiniä. Oikeata!
Ja kätilölle sata kruunua. – Miksi vähemmän kuin muut. Antoihan kapteenikin sata?
Rouva on pian jalkeilla. Ah, hän on kuin tyttönen taas, solakka kuin puun vesa, hieman kalpea, mutta se sopii hänelle.
Appi tulee heille ja puhuu yksityisesti Ludvigille.
– Nyt olet hyvä etkä hanki lisää lapsia vähään aikaan, – sanoo hän, sillä silloin olet hukassa.
– Mitä isä puhuu! Eikö olla naimisissa! Eikö rakasteta toisiaan! Eikö pidä saada lapsia?
– Kyllä, mutta pitää saada leipää lapsille! Rakastaa kyllä kaikki nuoret tahtovat, leikkiä, pistäytyä sänkyyn, huvitella, mutta edesvastuu!
– Appikin on tullut materialistiksi! Oi, kuinka kurja aika. Ei ihanteita enää!
Talo oli turmiolla. Rakkaus eli, sillä se oli voimakas, ja nuorten mieli oli pehmeä. Mutta ulosottolaitos ei ollut pehmeä. Ulosmittaus oli edessä ja konkurssi uhkasi. Ennen sitten ulosmittaus. Appiukko tuli suurine matkavaunuineen ja vei tyttärensä ja tyttärensä tyttären ja kielsi vävyn näyttäytymästä ennenkuin hänellä oli leipää ja velat maksetut. Tyttärelle ei hän sanonut mitään, mutta mentäessä kotiin, tuntui hänestä kuin toisi vieteltyä. Hän oli lainannut viattoman lapsensa nuorelle herralle vuodeksi, ja sai hänet takaisin ”turmeltuna.” Tämä tahtoi kyllä jäädä miehensä luo, mutta eihän hän lapsineen voinut kadullakaan asua!
Ja niin sai herra Ludvig nähdä kotinsa hävitettävän. Mutta eihän se ollut hänen, kun hän ei ollut sitä maksanut. Huu! Nuo kaksi herraa ottivat vuoteet ja vaatteet; ottivat vaskikattilat ja peltiastiat; pöytäastiat ja kruunut ja kynttilä jalat, kaikki, kaikki! Ja kun hän seisoi yksin huoneessaan, kuinka tyhjää, kurjaa. Olisipa Louise täällä! Mutta mitä tekisi tämä tyhjissä huoneissa! Ei, parempi näin. Hänen oli hyvä!
Ja niin alkoi julman elämän vakavuus! Hän sai oikolukua eräässä aamulehdessä. Puoliyöstä kello kolmeen kesti työ. Hän sai jäädä toimeensa, koska ei ollut tullut konkurssia, mutta virkaylennyksestä ei ollut toivoa!
Lopuksi sai hän luvan käydä katsomassa vaimoaan ja tytärtään kerran viikossa, mutta aina vartiomisen alaisena. Lauantaiyön nukkui hän appiukon viereisessä kamarissa. Sunnuntai-iltana täytyi hänen lähteä takasin kaupunkiin, sillä sanomalehti ilmestyi maanantaiaamuna.
Ja kun hän ottaa jäähyväiset vaimoltaan ja tyttäreltään, jotka saattavat häntä portille, ja heiluttaa lakkiaan mäeltä, silloin tuntee hän olevansa niin kurja, niin onneton, niin nöyryytetty. Entäs vaimonsa sitten?
Ludvig on laskenut, että hän tarvitsee kaksikymmentä vuotta maksaakseen velkansa! Ja sitten! Sitten ei hän vieläkään voi elättää vaimoa ja lasta. Mutta hänen toivonsa? Ei ole mitään! Jos appiukko kuolee, ovat hänen vaimonsa ja lapsensa puilla paljailla, eikä hän uskalla toivoa heidän ainoan tukensa kuolevan!
Oi kuinka elämä on julmaa, se kun ei voi hankkia ruokaa ihmislapsille, kun se kumminkin voi antaa sitä kaikille muille luoduille olennoille!
Oi niin julmaa, niin julmaa! Kun ei elämä voi antaa metsäkanoja eikä hyötymansikoita kaikille ihmislapsille! Niin julmaa, julmaa!