Avioelämää: Korvaus
| Täytyy | Korvaus. Avioelämää Kirjoittanut August Strindberg |
Huono onni |
Aikanaan pidettiin häntä yliopistonerona, eikä ollut epäilystäkään siitä, ettei hänestä tulisi jotakin suurta. Mutta lakitieteen kandidatiksi päästyään täytyi hänen mennä Tukholmaan ansaitsemaan. Väitöskirjan teko täytyi siirtää tuonnemmaksi. Hän oli hyvin kunnianhimoinen, mutta varoja ei ollut. Siitä syystä oli hän päättänyt mennä rikkaisiin ja ylhäisiin naimisiin. Ja siksipä nähtiinkin hänen Upsalassa ja sittemmin Tukholmassa seurustelevan hienoimmissa piireissä mihin hän vaan saattoi päästä. Upsalassa joi hän vanhempana ylioppilaana aina veljenmaljan vastatulleitten aatelismiesten kanssa, ja nämä tunsivat itsensä hyvin mairitelluiksi vanhemman maanmiehen tuttavuudesta. Ja sitten tultiin ystävyyssuhteisiin, hänelle edullisiin, ja kesällä kutsuttiin hän vanhempien hoviin.
Ja siellä hän sitten vainueli. Hänellä oli seurustelutaitoa, soitti ja lauloi ja jutteli hyvin sujuvasti naisten kanssa, ja siksipä häntä suosittiinkin. Hänen pukunsa puhui suurempaa loistoa kuin minkä hänen varansa olisivat sallineet, mutta koskaan hän ei lainaillut rahoja aatelismiehiltä eikä ystäviltään. Olipa hän ostanut pari arvotonta osakettakin Kropp & Wäng o. y:ssä, eikä hän unohtanut sopivassa tilaisuudessa huomauttaa, että oli mentävä yhtiökokoukseen.
Toista kesää oli hän jo hakkaillut muuatta aatelisneitiä, jolla oli jonkinlainen maatila, ja jo puhuttiin hänen hyvästä menestyksestään, kun hän äkkiä hävisi hienoista piireistä ja meni kihloihin sellaisen köyhän tytön kanssa, jonka isä oli tynnyrintekijä ja vailla maatilaa.
Hänen ystävänsä eivät voineet ymmärtää sitä, että hän niin itsestään iski mäihään. Hän kun oli niin hyvässä vireessä, jo piti saalista ihan haarukan nokassa, ei muuta kuin hotkaista. Niin, ei hän sitä itsekään voinut käsittää kuinka hänen monivuotiset suunnitelmansa niin nopeasti saattoi sekottaa muuan tytöntypykkä, jonka oli nähnyt vaan kerran eräällä laivalla. Hän oli lumoissa, aivan varmaan. Hän kysyi ystäviltäänkin eikö tyttö ollut kaunis. Ei, sitä he eivät tosiaankaan voineet sanoa, suoraan puhuakseen.
Mutta älykäs se tyttö kuitenkin oli. Katsokaapas sen silmiin! Ne puhuvat. Ystävät eivät voineet mitään nähdä, vielä vähemmin kuulla, sillä tyttö ei koskaan puhunut.
Mutta hän kävi tynnyrintekijän kodissa joka ilta, ja kas se tynnyrintekijäpä vasta oli älykäs mies, saakeli soikoon! Tuomari oli polvillaan, ikäänkuin muistutellen kesäistä hovielämäänsä, ja piteli lankavyhtiä; hän lauloi tytölle, soitti, puhui teatterista ja uskonnosta, ja aina oli hän huomaavinaan myöntävän vastauksen tytön syvissä silmissä. Hän kirjotti tytölle runoja, ja laski hänen jalkoihinsa laakeriseppeleensä, kunnianhimoiset unelmansa, jopa väitöskirjansakin. Ja sitten meni hän naimisiin.
Tynnyrintekijä joi häissä itsensä hutikkaan ja piti tytöille ruokkoomattoman puheen; mutta varatuomari näki äijän esiintymisessä niin paljo tervettä luontoa, niin paljo rakastettavaisuutta, ettei hän ukkoa pidätellyt, pikemmin vaan yllytti häntä pahempaan. Hän viihtyi niin hyvin näitten yksinkertaisten ihmisten keskuudessa; siellä sai olla oma itsensä.
– Kas siinä on rakkaus, – sanoivat ystävät. – On se rakkaus sentään jotain ihmeellistä!
Ja niin olivat he avioliitossa. Kului kuukausi, kaksikin kuukautta. Ja mies oli niin onnellinen. Iltasin istuivat he kahden ja mies lauloi Rosen i Nordanskog; se oli vaimon mielilaulu. Ja mies puhui teatterista ja uskonnosta, ja vaimo kuunteli niin hartaasti! Mutta ei vaimo koskaan mitään puhunut, hän oli vaan yhtä mieltä miehensä kanssa ja virkkasi sohvankoristeita.
Kolmantena kuukautena rupesi mies jo vanhaan tapaansa ottamaan päivällisunensa. Rouva tahtoi istua vieressä sillä ei hän voinut olla yksin. Tämä vaivasi miestä, sillä hän olisi mielellään halunnut olla omissa aatoksissaan.
Joskus tuli rouva miestään vastaan Norrbrolle, ja se hyvin hänen ylpeyttään kutkutti kun sai nähdä miehensä juoksevan toverien luota hänen tykönsä. Ja sitten vei hän miehensä kotiin kuin voittokulussa; mies oli yksin hänen!
Neljäntenä kuukautena ei mies enää jaksanut laulaa Rosen i Nordanskog. Se oli niin kulunut! Ja sitten otti hän käteensä kirjan, ja niin istuivat he vaiti.
Eräänä iltana piti miehen mennä muuatta kuolinpesää selittävään kokoukseen, jonka jälkeen syötäisiin illallinen. Silloin oli hän ensimmäistä iltaa poissa kotoa. Rouvan piti kutsua joku ystävätär iltaa viettämään ja panna sitten aikaisin maata, sillä mies viipyisi kauvan.
Ja ystävätär tuli, ja sitten lähti hän kello yhdeksän. Rouva istui saliin odottamaan, sillä hän ei menisi maata ennenkuin mies tulisi kotiin. Ei hän kuitenkaan voisi nukkua.
Ja niin istui hän huoneistossa aivan yksin. Mitäpä hän olisi tehnyt! Tyttö oli jo mennyt levolle, ja kaikki oli hiljaa. Seinäkello naksutti yksikantaan. Mutta kello ei ollut vasta kuin kymmenen, kun hän väsyneenä pani pois virkkuunsa. Hän meni sinne ja tänne, puhdistelikin vähän paikkoja ja oli hermostunut. Tämä se oli avioelämää. Temmataan irti ympäristöstään ja pannaan kolmeen tyhjään huoneeseen, kunnes mies tuli kotiin humalaisena ja raakana. Mutta rakastihan mies häntä, ja olihan nyt pakko olla liikeasioissa. Hassuahan oli sitä ihmetellä. Mutta rakastiko mies häntä vielä? Eikö hän tässä hiljankin kieltäytynyt pitelemästä lankavyhtiä, jota tointa ennen niin himoitsi – ennen naimisiinmenoa. Eikö hän eilen näyttänyt vähän tyytymättömältä kun Norrbrolla tavattiin ennen päivällistä! Ja vaikkapa hän olisikin kokouksessa illalla, niin tarvitsiko siltä olla illallisella.
Kello oli vasta puoliyksitoista kun hän oli nämä seikat miettinyt. Oikein häntä ihmetytti se, etteivät nämä ajatukset jo ennen olleet hänen mieleensä juolahtaneet. Ja sitten ne synkät mietteet taas virisivät ja sielun silmissä ohitse vilistivät. Mutta nyt ne olivat jo saaneet vahvistusta. Mies ei hänelle enää juuri paljo puhunutkaan. Ei koskaan enää laulanut, ja piano oli sulettuna. Ja valehdellut oli siinäkin, että nukkui päivällisen päälle, makasihan se vaan ja luki ranskalaista romania.
Hän oli siis valehdellut vaimolleen!
Kello oli vasta puoli kaksitoista. Hiljaisuus oli kauheata. Hän avasi ikkunan ja katseli kadulle. Siellä pari herraa teki kauppoja kahden naisen kanssa. Niin, sellaisia ne miehet ovat! Jospa vaan hänenkin miehensä! Silloin menisi hän järveen!
Rouva sulki ikkunan ja sytytti kynttiläruunun makuuhuoneessa. ”Täytyy nähdä mitä tekee”, oli mies sanonut eräänä tuttavallisena hetkenä. Vielä oli siellä kaikki niin kirkasta ja hienoa. Viheriäinen sijapeite oli kuin niitty josta heinä on hiljan tehty, ja pienet valkoiset poskipatjat kuin kissanpoikaset kedolla; hänen pukunsa oli silkoisenloistava; peilissä ei ollut vielä vesipirskeitten rumia jälkiä, ja hopeaiset pinnat hiusharjassa, ihojauhorasiassa ja hammasharjassa olivat vielä niin kirkkaat. Heidän tohvelinsa vuoteen alla olivat vielä niin uudet ja kankeat, kuin eivät koskaan joutuisikaan ajelehtimaan. Kaikki oli vielä niin nuorteansiroa, mutta sittenkin oli se jo niin vanhaa. Hän tunsi kaikki miehensä laulut, kaikki hänen salonkikappaleensa, kaikki hänen sanansa, kaikki hänen ajatuksensa. Hän tiesi tarkkaan mitä mies sanoisi päivällispöytään istuessaan, kaikki mitä hän sanoisi kun he olivat kahdenkesken illalla.
Hän oli kyllästynyt, hän oli väsynyt kaikkeen. Oliko hän rakastanut miestään? Oli kyllä! Oli tosiaankin! Mutta tässäkö ne nyt sitten olivat kaikki hänen nuoruutensa unelmat! Tulisiko koko elämä tällaiseksi! Niinpä kai! Mutta ... hehän saisivat lapsia! Niin, mutta vielä ei näkynyt merkkiä siitä! Hei! Silloinpa ei hän enää olisikaan yksin; silloin saisi mies olla poissa niin paljo kuin tahtoisi, sillä olisihan kotona silloin joku jota hän, vaimo, saisi hoitaa ja hyssytellä, jolle puhella. Ehkä tästä puuttuikin vaan lapsi. Ehkä olikin avioelämän tarkotus toista kuin se, että herra sai pitää kotonaan naiseläjän, ja pitää sitä lain turvissa yksin, rauhassa! Niin kyllä! Mutta pitäisihän miehen sentään häntä rakastaa; ja sitä hän ei tehnyt! Ja sitten itki rouva!
Kun mies tuli kotiin kello yksi, oli hän vallan selvä. Mutta hän oli vähältä suuttua nähdessään vaimon vielä ylhäällä.
– Mikset ole pannut maata? – oli hänen ensimmäinen tervehdyksensä.
– Kuinka minä olisin voinut nukkua kun odotin sinua?
– No mutta tämähän nyt vasta on merkillistä. Sittenhän en minä koskaan uskalla lähteä ulos! Luulenpa että olet itkenytkin!
– Niin, minä olen itkenyt, ja itkeä kai minun täytyy, kun et sinä – rakasta – minua – enää.
– Enkö minä rakasta sinua kun minun täytyy kulkea liikeasioissa?
– Eihän illallinen ole mikään liikeasia.
– Kas niin! Nyt ei enää uskalla uloskaan mennä! Sehän nyt vasta on pirua kuinka naisten pitää olla kintereillä aina!
– Kintereilläkö! Niin, sen kyllä näin eilen päivällä kohdatessani sinut Norrbrolla. Mutta en enää koskaan tule sinua ottamaan vastaan kotimatkalla.
– Mutta, pikku ystäväni, kun minä kuljin päällikköni kanssa...
– Huhuhu! Nyt pääsi rouvalta itku ja hän sai väristyksiä. Täytyi mennä herättämään Lina ja saada hauteita.
Mies itki, hänkin! Sydämmen kyyneleitä! Omaa kohtaloaan, kovuuttaan, kelvottomuuttaan, toiveitaan, kaikkia! Mutta tässähän oli enemmän kuin toiveet! Mieshän rakasti häntä! Eikö ollut niin? Sanoihan vaimokin rakastavansa häntä, nyt, kun mies oli polvillaan sohvan vieressä ja suuteli vaimonsa silmiä. Niin, he rakastivat toisiaan! Pilvi vaan oli kulkenut ohitse! Pahoja aatoksia yksinäisyydessä. Vaimon ei tarvitsisi enää koskaan, ei koskaan olla yksinään. Ja niin nukkuivat he toistensa syliin, ja vaimo hymyili jälleen.
Mutta seuraavana päivänä ei vaimo mennyt miestään vastaan. Mies ei kysynyt mitään päivällispöydässä. Mies puhui paljo, mutta vaan puhuakseen, ja tuntui siltä kuin hän puhuisi vaan itselleen. Illalla kertoi hän vaimolleen pitkiä juttuja elämästä Sjöstaholmilla, ja mitä neidit sanoivat paroonille ja mitä nimiä kreivin hevosilla oli. Ja seuraavana päivänä puhui hän väitöskirjastaan.
Eräänä päivällisaikana tuli mies kotiin hyvin väsyneenä. Vaimo istui salissa ja odotti Hänen lankakeränsä oli pudonnut lattialle. Mies kulkee ohitse, ja lanka sekaantuu hänen jalkoihinsa; pitsi heltiää vaimon käsistä ja laahaantuu lattialle. Mies suuttuu ja potkaisee langan jaloistaan; hän oli liian väsynyt kumartuakseen ja ottaakseen kerän lattialta.
Vaimo sanoo jotakin kiivasta miehen epäkohteliaisuudesta.
Mies vastaa ettei hänellä ole aikaa ajatella vaimon askaruksia, ja saattaisipa vaimo muuten ryhtyä tekemään jotakin hyödyllistäkin. Miehen täytyi ajatella väitöskirjaansa jos tahtoi pitää huolta tulevaisuudestaan. Ja siitä syystä täytyi heidän koettaa supistaa menoja
Ja siinä sitä oltiin.
Seuraavana päivänä istui vaimo kutomassa sukkaa miehelleen, kyyneleet silmissä. Mies selitti, että tuli halvemmaksi ostaa koneella kudottuja sukkia. Silloin purskahti rouva taas itkuun. Mitäpä hän tekisi? Lina piti huolta taloudesta, eikä keittiössä ollut työtä muuta kuin kahdelle. Rouva siisti itse huoneet. Tahtoiko mies, että Lina piti erottaa.
– No eihän nyt sitä!
– No kuinka sitten!
– Sitä ei mieskään voinut sanoa, mutta jotakin täytyi olla hullusti. Talous tuli liian kalliiksi. Siinä oli kaikki! Se ei käynyt päinsä pidemmältä, eikä mies voinut koskaan kirjottaa väitöskirjaansa. Ja sitten kyyneleitä ja suuteloita ja suuri sovinto!
Mutta mies alkoi nyt olla poissa pari iltaa viikossa. Liikeasioita! Miehen täytyi luonnollisesti näyttäytyä ulkosalla. Niin täytyi tehdä, muuten hänet unohdettiin.
Voi niitä pitkiä iltoja! Mutta nyt meni rouva aina maata ja oli nukkuvinaan kun mies tuli kotiin
Jo oli vuosi kulunut, eikä vieläkään näkynyt mitään merkkiä lapsesta. Varatuomarista alkoi tämä kovasti muistuttaa erästä suhdetta mikä hänellä ennen oli erääseen tyttöön, sillä erotuksella vaan, että tämä oli paljoa ikävämpi ja kalliimpi. Keskustelusta ei tullut enää mitään, tyhjänpäiväisistä talousasioista vaan joskus sananen vaihdettiin. Vaimohan oli miehen mielestä liian yksinkertainen. Itseäänhän mies vaan oli kuunnellut, ja vaimon silmien syvyyshän johtui vaan siitä, että hänellä oli niin suuret silmäterät, niin tavattoman suuret silmäterät. Mies puhui nyt jo suoraan entisestä rakkaudestaan mikä jo alkoi sammua. Ei, se riipasi sydämmeen niin kipeästi, niin armottomasti. Se ei voinut kuolla. Mutta niin puheli hän itselleen joskus. Kaikki tässä maailmassa kuluu. Mikseipä sitten kuluisi myöskin Rosen i Nordanskog. Kun oli sitä saanut kuulla kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa, niin kuluihan se, ei siinä auttanut pirukaan. No! Oliko vaimo oikeassa tehdessään siitä sen johtopäätöksen, että rakkauskin oli kulunut. Ei, ja kuitenkin hiljainen oli! Mutta jos tämä olikin vaan lihallisten himojen tyydyttämistä? Sitäpä kai se oli, kun ei kerran lapsia tullut.
Eräänä päivänä päätti mies kysyä neuvoa eräältä naineelta toverilta; hehän olivat molemmat jäseniä naineitten vapaamuurariliitossa.
– Kuinka kauvan olet ollut naimisissa, veli?
– Kuusi vuotta!
– Onko mielestäsi ikävää olla naimisissa?
– Alussa se vähän tuntui siltä, mutta kun lapset tulivat, sai taas hengittää.
– Mutta kuules, miksenhän minä saa lapsia?
– Se ei ole sinun vikasi, mutta se on helposti autettavissa. Lähetä vaimosi lääkäriin!
Mies puhui hienoisesti vaimolle, ja tämä meni lääkäriin. Hei! Kuusi viikkoa senjälkeen oli asia oikealla laidallaan.
Ja nytpä tuli häärinää taloon! Kas sellaista puuhaa! Ja sitten oli pikkuvaatteita salin pöydällä, ja niitä pistettiin piiloon valokuva-albumien ja runokirjojen alle kun joku tuli ovelle. – Ja uudestaan ne taas puikahtivat esille kun se olikin vaan mies joka tuli huoneeseen. Ja sitten piti nimeä mietittämän pojalle. Sillä pojan sen piti olla. Ja sitten neuvoteltiin ”rouvan” kanssa, ja siinä piti ostettaman lääkärinkirjoja, kehtoja ja sijavaatteita.
Ja sitten se tulikin! Ja se oli poika!
Ja kun mies näki ”pienen, punaisen, voiltahaisevan babianin” lepäävän niillä rinnoilla, joita hän ennen oli pitänyt leikkikaluinaan, ja kun hän näki pienen naisen olevan todella naisen, ja suuret silmäterät, jotka katsoivat pienokaista niin syvästi kuin olisivat tulevaisuuteen katselleet, silloin käsitti hän näissä silmissä kuitenkin olevan jotakin syvää, syvempää kuin mitä hänen teatterinsa ja uskontonsa saattoi käsittää. Ja nyt leimahti jälleen liekkiin se ensimmäinen, vanha rakkaus, ja muassaan se toi jotakin uutta, jotakin sellaista minkä hän oli kyllä aavistanut, mutta ei ymmärtänyt.
Ja kuinka kaunis olikaan vaimo päästessään jälleen jalkeille. Ja niin älykäs kaikessa siinä mikä koski pienokaista.
Ja mies tunsi itsensä mieheksi. Sensijaan että hän ennen puhui kreivin hevosista ja paronin krikettipelistä, puhui hän nyt melkein liiaksi pojastaan.
Ja ollessaan illalla ulkona halusi hän kotiin, ei siitä syystä, että vaimo olisi istunut odottamassa kotona kuin paha omatunto, vaan senvuoksi, että mies tiesi vaimolla olevan seuraa. Ja miehen palatessa kotiin makasivat he, sekä vaimo että pikkuinen. Mies oli oikein kuin mustasukkainen pikkuisen vuoksi. Ja tunsi itsensä syrjäytetysi, sillä olihan se kuin jonkinlainen viehätys, kun tiesi jonkun kaipaavan.
Nyt sai mies ottaa päivällisunenkin; ja kun Harald jo voi olla ihmistenkin seurassa, silloin avattiin pianokin uudelleen, ja silloin laulettiin Rosen i Nordanskog, sillä se oli ihan uusi Haraldille, ja se tuli uudeksi Laura-raukallekin, joka ei ollut saanut kuulla sitä niin pitkiin aikoihin.
Eikä äidillä ollut enää koskaan aikaa virkata, mutta talopa olikin täynnä pitsikoruja. Mutta eipä tullut mitään väitöskirjaakaan.
– Sen saa Harald kirjottaa, – sanoi varatuomari, sillä nyt tunsi hän, ettei elämä ollut lopussa kun se loppui.
Ja sitten istuivat he monena iltana kuin ennenkin, ja puhelivat, mutta nyt puhuivat he molemmat, sillä nyt ymmärsi vaimokin jo mitä he puhuivat. Hän tunnusti olevansa yksinkertainen kuin kana, joka ei mitään ymmärtänyt teatterista eikä uskonnosta, mutta vaimohan olikin sen sanonut miehelleen, vaikkei tämä ollut sitä uskonut. Mutta nyt ei mies uskonut sitä laisinkaan.
Ja he lauloivat Rosen in Noranskog, ja Harald kirkui joukkoon, ja he tanssivat Rosen i Nordanskogin sävelten mukaan, ja he tuutivat sen mukaan, eikä se koskaan kulunut, eipä!