Avioelämää: Fenix-lintu
| Luonnonesteitä | Fenix-lintu. Avioelämää Kirjoittanut August Strindberg |
Avioelämää |
Mansikka-aikana näki hän tytön ensikerran pappilassa. Paljo hän oli tyttöjä ennenkin nähnyt mutta tämän nähdessään tiesi hän että se oli hänen tyttönsä. Mutta ei hän uskaltanut mitään sanoa, ja tyttö hymyili, sillä poika oli vasta lyseolainen. Mutta hän palasi ylioppilaana. Ja silloin kietoi hän kätensä tytön vyötäisille ja suuteli häntä.
Tyttö oli neljäntoistavuotias nainen. Korkeina kohosivat hänen täyteläiset rintansa, aivan kuin varroten pieniä, ahneita turpasia ja pieniä kiinnitarraavia kätösiä, joustavaa oli hänen astuntansa, ja lanteitten soudanta sellainen kuin voisi hän kantaa paria pienokaista sydämmensä alla koska tahansa. Hänen hiuksensa olivat heleänkeltaiset kuin puhdistettu hunaja ja vesihuurun tavoin ne kaarehtivat hänen otsansa ympärillä. Silmistä säihkyi tuli, ja hipiä oli raikas, ja pehmeä kuin hansikkaan nahka. He olivat kihloissa ja suutelivat toisiaan kuin linnut puutarhassa lehmuksen alla, metsässä, ja elämä aukeni heidän eteensä kuin aurinkoinen, täysiheinäinen niitty. Mutta pojan täytyi ottaa tutkinto, vuoritutkinto, ja se kesti ulkomaanmatkoineen kymmenen vuotta! Kymmenen vuotta!
Ja sitten matkusti poika Upsalaan! Kesäksi palasi hän taas pappilaan, ja tyttö oli aina yhtä suloinen. Kolme kertaa tuli poika sillä tavalla, mutta neljännellä kertaa oli tyttö kalpea. Hänellä oli pieniä, punaisia juovia sieramissa ja povi oli laskeutunut. Kun kesä tuli kuudennen kerran, otti tyttö rautaa, seitsemäntenä kesänä matkusti hän kylpylaitokseen. Kahdeksantena oli hän hermostunut ja kärsi hammassärkyä. Tukka oli kadottanut loisteensa, ääni käynyt teräväksi, nenään ilmestynyt pieniä, mustia pilkkuja, povi poissa kokonaan, käynti laahustavaa ja posket lontossa. Talvella sai hän hermokuumeen ja tukka oli leikattava. Kun se uudelleen kasvoi, oli se tuhkan värinen. Poika oli rakastunut vaaleaveriseen, neljätoistavuotiaaseen tyttöön, hän ei voinut sietää tummia, ja hän nai kaksikymmentäneljävuotiaan tytön, jonka tukka oli tuhkanharmaa, ja joka ei tahtonut olla häissään avokauloin.
Mutta mies rakasti häntä siitä huolimatta. Hänen rakkautensa ei ollut niin myrskyistä kuin ennen, mutta se oli vakavaa ja tyyntä, ja pienessä vuoristokaupungissa ei mikään häirinnyt heidän onneansa. Vaimo sai kaksi poikaa perätysten, mutta mies tahtoi niin mielellään tyttöä. Ja tulikin sitten vaaleaverinen tyttö.
Ja siitä tuli isän silmäterä. Tyttö kasvoi ja tuli äitinsä näköiseksi. Hän tuli seitsemänvuotiaaksi, ja kahdeksanvuotiaana hän oli täydellisesti samannäköinen kuin äitinsä oli ollut siinä ijässä. Eikä isä muuta joutunut tekemäänkään kuin puuhailemaan tyttärensä kanssa, kun vaan vähänkin sai joutoaikaa. Äiti oli saanut talousaskareita suorittaessaan karkeat kädet. Nenä oli madonsyömä ja ohimot kuopallaan. Hänen vartalonsa kävi kumaraiseksi muurin luona seisomisesta. Ja isä ja äiti tapasivat toisensa vaan aterioidessa ja yöllä. Eivät he koskaan riidelleet, mutta ei se ollut sellaista kuin ennen.
Mutta tytär oli isän ilona. Olisipa melkein voinut sanoa, että isä oli rakastunut tyttäreensä. Hänestä tuntui siltä kuin olisi tyttäressä jälleen syntynyt äiti, ja kun hän jälleen saisi nähdä tyttäressään sen näyn, minkä niin pian oli menettänyt silmistään. Isä melkein kainosteli tytärtään, eikä koskaan mennyt huoneeseen tyttären pukeutuessa. Hän epäjumaloitsi tytärtään.
Eräänä aamuna jäi tytär vuoteeseen eikä tahtonut nousta ylös. Äiti luuli tytärtä vaan koulukipeäksi, mutta isä lähetti noutamaan lääkäriä. Kuolonenkeli oli tullut tervehtimään; sairaus oli kurkkumätää. Toisen vanhemmista täytyi paeta toisten lasten kanssa. Isä ei tahtonut paeta. Äidin täytyi muuttaa kaupunkiin toisten lasten kanssa, ja isä jäi kotiin sairaan luo. Ja siellä hänen tyttärensä nyt makasi! Tulikiveä poltettiin niin että kultaukset taulunkehyksissä mustenivat ja samoin hopeakalut ruokakaapissa! Isä oli epätoivoissaan, kulkiessaan yksin tyhjissä huoneissa, ja kun hän yöllä makasi yksin suuressa vuoteessa, tuntui hänestä siltä kuin olisi hän leski. Isä osti leikkikaluja pienokaiselle, ja tyttö hymyili leikkiessään Kasperia vuoteen reunalla, ja hän kysyi äitiään ja sisariaan.
Ja isä meni äidin asunnon luo, nyökäytti päätään ylös ikkunaan äidille ja heitti lentosuukkosia lapsille. Ja äiti sähkötti punasilla ja sinisillä paperipalasilla ikkunaruudulla.
Mutta eräänä päivänä ei pikkutyttö enää tahtonut leikkiä Kasperia, eikä hän enää hymyillytkään. Ei voinut e nää puhuakaan. Kuolema tuli, tuli pitkine rystöisine käsineen ja tukahutti hänet. Mutta taistelu oli kova.
Silloin tuli äiti sinne! Ja omatunto nuhteli siitä, että hän oli jättänyt lapsensa. Talossa oli suuri valitus ja suuri hätä.
Ja kun lääkäri tahtoi avata pienen ruumiin, niin ei isä olisi sitä sallinut. He eivät saisi tehdä veitsellään pahaa hänen tyttärelleen; sillä ei hän isälle ollut vielä kuollut. Mutta ruumiinavauksen täytyi tapahtua. Ja silloin tahtoi isä lyödä ja purra lääkäriä.
Mutta pienokaisen haudalle rakennutti isä patsaan ja kävi haudalla joka päivä koko vuoden. Toisena vuonna harvemmin. Työ oli raskas ja aikaa vähän. Vuodet alkoivat painostaa, askeleet kävivät raskaammiksi ja surun haava kasvoi umpeen. Joskus hävetti häntä se, ettei hän katkerammin surrut, mutta sitten hän sen unohti. Hän sai vielä kaksi tytärtä, mutta se ei ollut sama; ei sitä ensimmäistä voinut mikään korvata.
Elämä oli ankaraa, kultaus oli huomaamatta kulunut siitä nuoresta naisesta, joka kerran oli sellainen – ettei maanpäällä toista. Kultaus oli myöskin kulunut kerran niin loistavasta pesästäkin. Lapset olivat tehneet lommoja rouvan hopeaiseen kihlajaislahjakalustoon, kolhineet vuoteen ja potkineet tuolinjalkoja. Täyte pistihe näkyviin sohvan rikkiöimistä, eikä pianoa oltu avattu moniin vuosiin. Laulu oli vaiennut lasten kirkunan tieltä, ja äänet olivat tulleet koviksi. Hyväilysanat oli pantu pois kuin lastenvaatteet, ja hyväilyjen siassa oli nyt hierontaa. Alettiin vanheta ja väsyä. Isä ei ollut enää polvillaan äidin edessä, vaan istui kuluneessa nojatuolissaan ja antoi äidin hakea tulitikkuja kun tarvitsi piippuunsa valkeata. Oltiin vanhoja!
Sitten kuoli äiti, isän ollessa viidenkymmenvuotiaana. Mutta silloin virisi eloon kaikki se vanha. Kun vaimon murtunut ja kuolinkamppailujen rumentama ruumis kätkettiin maan poveen, silloin heräsi eloon nuoren neljäntoistavuotiaan tytön muisto. Silloin suri mies sitä minkä hän oli menettänyt jo niin kauvan sitten, ja kaipauksen mukana seurasi katumus. Mutta ei isä ollut koskaan ollut paha vanhallekaan äidille, ja sille samallehan hän oli ollut uskollinen, sitä samaa holhonnut ja hänen eteensä polvistunut kun äiti oli neljäntoistavuotiaana pappilassa. Ja rehellisesti sanoakseen kaipasikin hän juuri etupäässä sitä nuorta tyttöä, vaikka kaipauksessa oli myöskin osansa vanhan äidin hyvää ruokaa ja ehtymätöntä huolenpitoa, mutta se oli kuitenkin toista.
Mutta tämän tapauksen jälkeen oli isä hellempi lapsilleen. Muutamat olivat jo lentäneet ulos pesästä, toiset olivat vielä siellä. Kokonaisen vuoden vaivattuaan ystäviään vaimonsa elämän yksityisseikoilla, tapahtui äkkiä jotain merkillistä. Hän sai äkkiä nähdä erään nuoren kultakiharaisen tytön, joka oli vallan samannäköinen kuin hänen vaimonsa neljäntoistavuotiaana. Hän piti sitä kuin jonkinlaisena merkkinä lempeältä taivaalta, joka vihdoinkin tahtoi hänelle antaa sen ensimmäisen. Mies rakastui tyttöön kun tämä oli niin sen ensimmäisen näköinen. Ja niin meni hän uusiin naimisiin. Nyt oli hän siis saanut sen. Mutta lapset, varsinkin tytöt, osottivat nuorelle äitipuolelleen nurjaa mieltä, heitä hävetti katsoa häntä, heidän mielestään oli suhteessa jotakin likaista, että isä oli uskoton heidän äidilleen. Ja sitten joutuivat he pois kodista, ulos avaraan maailmaan!
Mies oli onnellinen! Ja oli ylpeä siitä, että nuori tyttö suostui häneen.
– Jälkiniittoa vaan! – sanoivat hänen vanhat ystävänsä.
Vuoden päästä sai rouva pikkuisen. Isä oli tottumaton lapsenporuun ja halusi nukkua yönsä. Hän muutti huoneisiinsa kokonaan, mutta rouva itki. Isän mielestä olivat naiset niin aina kintereillä. Nuori rouva oli mustasukkainen edelliselle rouvalle. Mies oli nimittäin, heidän kihloissa ollessaan, ajattelemattomasti kyllä sanonut, että rouva muistutti muodoltaan suuresti hänen ensimmäistä rouvaansa. Ja sitten oli rouva saanut lukea heidän rakkaudenkirjeensä. Nyt enemmän yksin ollessaan muistui rouvan mieleen kaikki. Niinpä hän muisteli perineensä kaikki hyväilynimensäkin vaan siltä edelliseltä ja olevansa siten vaan jonkinlaisena sijaisena. Se kiusasi häntä, ja hän teki kaikki, kaikki mahdolliset tyhmyydetkin, voittaakseen miehen itselleen vaan oman itsensä tähden. Tämä väsytti miestä. Ja kun hän yksinäisyydessä teki vertailuja, joutui uusi rouva koko paljon häviölle. Tämä ei ollut niin lempeä kuin se edellinen, ja tämä kiihotti hänen hermojaan. Sitäpaitsi alkoi hän kaivata lapsiakin, jotka hän oli ajanut ulos pesästä. Tuli sitten vielä pahoja uniakin, ja mies luuli olleensa uskoton edelliselle vaimolleen.
Ei ollut kotona enää hauskaa. Se oli tyhmää mikä oli tehty, ja se olisi voitu jättää tekemättä.
Sitten alkoi mies kulkea ravintoloissa. Mutta silloin raivostui rouva. Mies oli pettänyt hänet. Hän oli vanha haikara, mutta varokoon itseään. Sellaisen vanhan toverin ei ollut hyvä jättää nuorta rouvaansa yksin, se saattoi olla vaarallista!
– Vanha? Oliko hän vanha? Sepä saatiin nähdä!
Ja sitten muuttivat he taas yhdessä asumaan. Mutta elämä tuli silloin seitsemän kertaa pahemmaksi. Mies ei tahtonut auttaa yöllä lapsen kiikuttamisessa, ja pienokaisen täytyi olla lapsihuoneessa! Ei, sillä lailla ei mies ollut menetellyt sen ensimmäisen lasten kanssa.
Mies väsyi ja kiusaantui kokonaan. Kahdesti oli hän luullut näkevänsä fenix-linnun kohoavan sen neljäntoistavuotiaan tuhasta, ensin tyttäressä, sitten toisessa vaimossa, mutta hänen sielussaan eli nyt vaan se ensimmäinen, se pappilan pikkutyttö, mansikka-ajalla, lehmuksen alla, metsässä, se jota hän ei koskaan saanut; mutta nyt, hänen aurinkonsa laskiessa mailleen ja päivien lyhetessä, nyt näki hän synkkinä hetkinään vaan kuvan ”vanhasta äidistä”, joka oli hyvä häntä ja lapsia kohtaan, joka ei koskaan riidellyt, joka oli ruma, joka seisoi keittiössä, joka korjasi poikien nahkahousut ja tyttöjen hameet; ja kun hänen voitonhuumauksensa oli haihtunut, ja hän näki kirkkaasti, niin ihmetellen ajatteli hän, että eikö vanha äiti sentään ollutkin se oikea fenix-lintu, joka nousi niin kauniina ja tyynenä sen neljäntoistavuotiaan tuhkasta, munittuaan munansa ja nypittyään untuvat rinnastaan poikasilleen ja elätettyään niitä verellään kuolemaansa saakka!
Kauvan hän sitä ihmetteli, ja kun hän vihdoin laski väsyneen päänsä patjoille ei enää koskaan noustakseen, silloin oli hän varma siitä.