Automaatteja

Automaatteja. Kirjoittanut Andrzej Niemojewski

Öisin on valssilaitos mustan laivan näköinen, aita muodostaa laivaa syrjät, piippu maston ja savu liehuavan mustan lipun. Jo kolmekymmentä vuotta on tämä alus purjehtinut teollisuuden myrskyävällä merellä. Kajuutassa valvoo isännöitsijä. Hänen edessään on kompassin asemesta joukko tilauksia, barometrin asemesta pörssi-ilmoitukset, merikortin asemesta kauppakalenteri, lokkikirjan asemesta joukko konttorikirjoja.

Astuessaan ensi kerran jalallaan tähän laivaan oli hän nuori mies. Nyt hän on väsynyt, pieni, harmaapäinen mies, joka ei enää unelmoi koukuttelevista kultakaivoksista – kokenut purjehtija, joka ohjaa laivansa tyynille, varmoille vesille.

Ovensa akkunaruudusta hiin näkee koko valssilaitoksen sisäpuolen. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei ole mitään muuttunut. Vieläpä työmiehetkin ovat samoja.

Uunin luona, jossa on joukko sinkkilevyjä, seisoo vanha sulattaja nahkahousuissaan ja lakki saappaissaan. Hän aukaisee rautakoukulla uunin oven, ottaa – yhä hitaammin – kaksi sinkkilevyä kerrallaan ja heittää ne uuniin. Sulava sinkki vaikuttaa samoin kuin ennenkin häneen. Näinä kuluneina vuosina on se polttanut hänen silmänsä ja saattanut arpia hänen kasvoihinsa.

Uunin toisella puolen seison entinen valaja, sekoittaen sinkkimassaa, kaataa sen vormuihin, kuorii vaahdon ja asettaa kannen vormuun.

Sama mies rautakäsineineen on jo kolmekymmentä vuotta vetänyt levyt vormuista, heittänyt ne rattaille ja valssien luo. Näiden luona seisoo kummallakin puolella valssarit, nojaten sauvoihinsa. Juuri tulee uusia levyjä. Vanhin valssari tarttuu niihin pihdeillään, valssi tarttuu niihin, ne katoavat. Silmänräpäyksen kuluttua kohoovat ne valssin toiselle puolen pitkinä, litistyneinä. Vanha valssari ja kaksi nuorempaa apulaista tarttuvat niihin pihdeillään. Tahdikkain askelin perääntyvät he neljä askelta, vetäen levyä mukanaan. Sitten he astuvat hitaasti neljä askelta eteenpäin, levy katoaa valssiin, vanha valssi kiertää sitä, levy ilmenee uudestaan toisella puolen, jälleen neljä askelta taaksepäin, neljä eteenpäin. Täten kulkevat he vuosittain viisisataa penikulmaa ja kahdessakymmenessä vuodessa puolitoista kertaa maapallon ympäri...

Valssarien takana on joku kymmen vuotta seissut sama punnitsijamestari. Hiin ottaa vielä lämpimän levyn ja asettaa sen automaattiselle vaajalle. Tuskin on levy sille pudonnut ennen kuin viisari pyörii, pysähtyy jollekin numerolle, hän heittää levyn syrjään, ottaa toisen, viisari pyörii, hän heittää entisen pois, ottaa kolmannen... Täten hän on punninnut koko menneisyytensä, kaikki toiveensa ja elämänsä...

Saksien luona seisoo entinen leikkaaja, upottaa leikkurinsa keskelle levyä. Leiman luona on sama leimaaja. – Jo vuosikymmeniä ovat he kaikki seisseet, toimineet, kuten automatit, vanhentuneet, köyristyneet, kalventuneet ja kuihtuneet automaattisesti...

Himmein silmin katselee isännöitsijä tätä lasiruutunsa läpi nojaten päänsä käsien varaan. Koneet jyskivät, levyt ratisevat valsseissa, ulkona vinkuu syystuuli, kumisee, kuten saarnaten maailman saarnastuolista, huutaa moraalisaarnaajan kuivalla äänellä ihmisen uudestaan-syntymisestä työn avulla, työn jalostavasta vaikutuksesta... väsymättömästä työstä...

Vieno, ivallinen hymyily loisti isännöitsijän kasvoilla.

Lähde: Työmies 26.6.1902.