Autiosaarella

Autiosaarella. Kirjoittanut Hilja Pärssinen

1. Linna.

On valtameren kuohuissa pien saari autio,

kivinen linna yksin vain sen ainut asunto.

Ja komeroissa linnan sen on rautakahleissaan

maan parhaimmat, he uhreja on hirmuvaltiaan.

He nosti kalvan tulisen, kun kansaa painoi ies

ja vannoi: ”maassa sortajaa ei salli vapaa mies”.

Mut kurjat palkkasoturit ja mahti tyrannin

sai voiton. Sankarien tie vei synkkiin tyrmihin.

Siks valtameren saarella komeroluolissaan

nyt kituu joukon johtajat. Ja kauhu täyttää maan.

Lyö hyrskyt rannan paasihin, soi tuulet ulvoen,

ja merikotkat lentelee ylitse laineiden.

Ja karjuu karu kallio ja laine lakkapää,

maan orjuutusta katalaa ja konnain häpeää.

Mut linna harmaa, äänetön on tylppötorneineen

kuin hautapatsas surmatun ja suuren ihanteen.

2. Tornin vanki.

– On laulaja kalvas tornissa

ypö yksin, vanki hän myös.

– ”Et vuodattanut ole hurmetta,

mikä sun oli syysi ja työs?”

– ”Minä lauloin puolesta sorretun

ja heikon ja nääntyneen.

Minä kutsuin orjat otteluhun,

valon taistohon yhteiseen.

Kun öykkärit vallan huipuillaan

oli, häätäen rotkoihin

maan pienet, vaiti en ollut, vaan

pahat parjasin laulelmin.”

– ”Mitä sait? On palkkasi kahleet vain

ja sa unhoon ainiaks jäät.

Kuvat kaunihit loit satumaailmain,

ne pirstana kaikki jo näät.

Iki mahtaja, pöyhkeä mammona taas

jumal-istuimellensa saa.

Ilo, hyppy sen ympäri käy. – Unelmaas

kuka tohtivi puolustaa?

Ei tohtine, tahtone liioinkaan.

Vale-arvojen aika nyt lie,

korut joutavat, päivän pyytehet vaan

mataluuksihin mieliä vie.

Edun onkijat, ahtahat laskijapäät

ovat mittana ihmisten.

Typeryyden, raukkuuden oli häät,

tekohurskaus heelmänä sen.

Suur’ aika, mi purppuraruskollaan

lumon hartaan mielihin loi,

on laskenut. Kääpiö-ihminen maan-

kamaraisella kompuroi.

Mitä sait? Olet vanki ja laillas muut

kapinoitsijat voitetut ne.

Tien varsilla kammona ristinpuut, –

käy korpit jo haaskoille.”

– ”Mitä sain, pyhän rauhan sieluuni,

tein sen, mitä laulaja voi.

Ei kuole se usko, mi nostatti

ylös ihmisen. – Vielä se soi.

– Yhä soi sävel kaikkien oikeuden,

tykit ei sitä vaijenna.

Se on nouseva huulilta joukkojen

taas päivänä huomisna.

Mut konsa on lyötynä parhaat maan,

olen ylpeä tyrmästäin,

vapautta ken kurjaa huoliskaan,

kun aika on ahdas näin.

Te tietkää, harppu ei helkähdä

ylistykseksi mahtavain,

kamasaksojen ei pitopöydissä

ole paikka se laulajain,”

Näin virkkoi, katsehen kumman loi

yli aaltojen vihreäin.

Merikotkat lenteli, tuulet soi,

vesi pauhasi vaahtopäin.

Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.