Aurinkoa

Aurinkoa. Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen

Ja tummista tuskistansa

mun sieluni sukelsi pois.

Ja äkkiä elää ja hehkuu

kuin juopunut riemusta ois.

Ja loistavat kirjokuvat

mun eessäni kimmeltää.

Ja säihkyy ja soipi ilmat

ja elämän aukeevan nään.

Ja on kuin öisin ma ollut

laps lemmen vain ainiaan.

Ja valojen aaltoja uinut

ja kukkia kylvänyt vaan.

Ja polvilta polville noussut

kuin tapa on keijujen.

Ja sylistä siirtynyt syliin

ja riemunnut keväimen.

Ja on kuin oisi nyt mulla

suur’ päiväkin valjaissa vaan.

Me kiidämme kukkakenttää

ja heinästä ruoskankin saan.

Me ilkamoiden mennään

ja pyhimmin peuhataan.

On nuoret ratketa riemuun,

mut vanhoissa kuiskaillaan.

Joku suuri sammakko loikkaa,

hui! häijyä hätkähdän.

Mut taas lyön päivää päähän,

saan hyppimään oitis tän.

Monet leikkivät tuulen henget

ne huulia koskettaa.

Mut huulet yhä vain hymyy

kosteina puol’aukeaa.

Kun kyynärpäälle perho

taas lentää leikkimään,

niin nauraen häntä katson –

kujeensa pohjaan nään.

Ja voimakkaasti hengin –

puhallan perhon pois!

Oi, oi! Sa elämä kumma!

Enään tuskat kuin tulla vois!

Lähde: Pennanen, Ain’Eliisabeth 1907: Tschandalan vanki. Otava, Helsinki.