Aurinko ja kuu.

Kirjoittanut Kustaa Killinen


Kun Luoja laati luomansa,
Taivaan ja kaiken elon loi;
Ne lemmestä sai alkunsa,
Hän luoduilleen myös lemmen soi:
Kaikillen, mitkä luotihin
Loi Herra kullan, kumppanin.
Niin Aatami sai Eevansa,
Niin kaikki luotiin kaksittain;
Maa merestä sai kultansa
Ja tähdet loisti rinnakkain,
Kuu kullakseen sai auringon,
Joll’ ompi loisto verraton.
Ne hetken aikaa eleli
Niin armaast’, onnellisesti;
Aurinko kuulle hymyili
Sulosti, uskollisesti.
Vaan – kenpä tyytyy onneensa
Vaikk’ ois se suurin mailmassa?
Aurinko erään’ iltana
Kun laskeusi levolle,
Ja tähtijoukko ihana
Nyt astui sinitaivaalle,
Niin kuu jo jätti kultansa,
Yön vietti tähtein tanssissa.
Kun aurinko taas aamulla
Kohotti kauniit kasvonsa,
Hän huomasi nyt kauhulla
Petoksen kurjan kultansa.
Hän tuosta tuiki murehtui
Ja kasvonsa noin punestui.
Ja usein aina vieläkin
Aurinko kasvons’ armahat
Kätkeepi pilvi-liepeisin
Ja kyyneleensä vuotavat.
Mutt’ elons’ ei oo onneton
Kun sydän puhdas, lämmin on.
Vaan kuu nyt öillä yksinään
Ja kalveana kasvoiltaan
Murehtii, katuu töitähän
Ja muille muistuttaapi vaan:
”Näin yksin jääköön, vaaletkoon
Ken rakkaallens’ on uskoton.”

K[ustaa]. K[i]–ll[ine]–n.


Lähde: Suomen Kuvalehti 1.5.1874.