Aurinko ja kuu

Aurinko ja kuu. Kirjoittanut Kustaa Killinen

Kun Luoja laati luomansa,

Taivaan ja kaiken elon loi;

Ne lemmestä sai alkunsa,

Hän luoduilleen myös lemmen soi:

Kaikillen, mitkä luotihin

Loi Herra kullan, kumppanin.

Niin Aatami sai Eevansa,

Niin kaikki luotiin kaksittain;

Maa merestä sai kultansa

Ja tähdet loisti rinnakkain,

Kuu kullakseen sai auringon,

Joll’ ompi loisto verraton.

Ne hetken aikaa eleli

Niin armaast’, onnellisesti;

Aurinko kuulle hymyili

Sulosti, uskollisesti.

Vaan – kenpä tyytyy onneensa

Vaikk’ ois se suurin mailmassa?

Aurinko erään’ iltana

Kun laskeusi levolle,

Ja tähtijoukko ihana

Nyt astui sinitaivaalle,

Niin kuu jo jätti kultansa,

Yön vietti tähtein tanssissa.

Kun aurinko taas aamulla

Kohotti kauniit kasvonsa,

Hän huomasi nyt kauhulla

Petoksen kurjan kultansa.

Hän tuosta tuiki murehtui

Ja kasvonsa noin punestui.

Ja usein aina vieläkin

Aurinko kasvons’ armahat

Kätkeepi pilvi-liepeisin

Ja kyyneleensä vuotavat.

Mutt’ elons’ ei oo onneton

Kun sydän puhdas, lämmin on.

Vaan kuu nyt öillä yksinään

Ja kalveana kasvoiltaan

Murehtii, katuu töitähän

Ja muille muistuttaapi vaan:

”Näin yksin jääköön, vaaletkoon

Ken rakkaallens’ on uskoton.”

K[ustaa]. K[i]–ll[ine]–n.

Lähde: Suomen Kuvalehti 1.5.1874.