Aulanko. "Wai niin".

Aulanko. Otus saadaan..

Aulanko. "Wai niin". Kirjoittanut anonyymi

Aulanko. Kuwaansa katselia.

Aulanko.

"Wai niin".

Joka Hämeen linnan alapuolelta ottaa soutaaksensa sen soukan salmen yli, joksi Wanajan wesi sillä kohdalla on kawennut, ja sitte astuu mäen päälle, rannaltawähän matkaa koiliseen, saa ihannellanäkö-alaa mitää kauniiimpaa. Se on Aulanko. Tähän aikaan unohtaa harwat matkustajat, joiden aika myöntää ja mieli waatii luontoa katsella, käydä sillä mäellä. Pohjaiseen näkyy maakuntaa kauwas Hattulaa ja Tyrwäntöä kohden, pitkin kaitaa Wanaja wettä. Itäänpäin on katselian jalkain edessä laakso, jonka pohjassa on wähäinen, soma järwi. Sen pintaa ei tuuli suuresti liikuttele, paitsi myrskyllä, waan rannat kuwastawat sinne niittuja, puita ja laidunta, jossa muutamia lehmiä käy syömässä. Muutama askel järwen rannalta on wähäinen asunto sarkoinensa. Kaikki on täydellistä rauhan kuwaa. Katselia kuin tähän on kyllästynyt, luokoon silmänsä itään, niin hän näkee edessänsä wiheriän metsän, ikäänkuin lainehtiwan, sillä se on epätasaista aina näkö-piiriin saakka. Kaakon puolessa etäämpänä sinertää taas kaita ja mutkainen wesi; se on Katumaa.

Tällä mäellä seisoiwat nyt nämä kaksi, joista puhuimme. Silloin oli kaikki kutoistus peitettynä lumen alle. Itse ne wihannat männyt ja kuusetkin oliwat walkeassa puwussa.

"Sinä sanoit waaran uhkaawan Hämettäkin," lausui tyttö, "minä olen kyllä kuullut waaroja olewan Sawossa ja Karjalassa, josta luulen sinun tuloa tekewän, waan kuinka on laita, kostas tänne tuot peloittawaa sanomaa?"

"Sawonlinna on Wenäläisillä ja Hämeenlinnaa uhkaa sama, "wastasi joutsimies; "minä olen sieltä lähetetty tänne waroitus-fanomalla."

"No, riennä sitte pian waroituksellas," lausui neito, "Hämeenlinna on muutama kymmenen askelta tuonnepäin."

Hän näytti kädellänsä metsään länteä kohden, ja aikoi kääntyä suksillansa pois.

"Malta," sanoi nuori joutsimies astuen tytön suksille, "sinä olet minun saaliini, minä olen sinun ammunnut hitwen säeltä, enkä aiwo lastea niin wähällä, Minä tarjosin palkintoa ammutusta aljostas, waan et huolinut. Nyt neuwoit minulle tien, että pidä lukua kiitoksestani; minä en laske sinua ennen kuin sanot ken sä olet."

"Mina ölen Tapion tytär" wastasi neito hymyellen.

Talwi-aurinko walasi kirkkaasti, nuoren joutsimiehen onneksi, muuten olisi hän kenties' luullut neitosta mitä hywänsä, Suomalainen kuin hän oli ja taita-uskoinen, waan nyt hän näki sen selwästi edessänsä nuoruuden kauneudessa.

"En usko, sano toisteen!" waati hän.

"Mina ölen Hämeen haltian tytär, ja asun tässä wuoressa," koetti tyttö uskotella.

"Et pidä minua sen arwoisena" lausui nuorukainen, "ettas sanoisit kukas olet jää siis hywästi"

Ja närkästyneenä astui hän suksillensa ja kääntyi pois.

"Malta," wirkkoi nyt tyttö wuorostansa, "sina olet minut woittanut hiihtäessä, ja sinun nuoles on saawuttanut minun hirweni juoksussa; siis on kohtuullista, että sinä annat minulle ne wälikappaleet, jotka wastedes woiwat pelastaa minun joutumasta sinun waltaas, kosk'et sano sinulla olewan woimaa mieltäs hillitä,"

Neiton sanat näkywät tässä karkeilta, waan ne kuuluiwat ainakin toiselta, koska metsämies hywällä mielellä luopui suksistansa ja joutsestansa, ja jätti ne tytölle, elikkä meni hänen kanssansa suksien waihto-kauppaan.

"Jos korkiasti kunnioitettu pispa Mauno tietäisi, mitä minä nyt teen," aatteli metsästäjä, "niin hän warmaanki lähettäisi minun wiikoksi musta-weljesten luostariin wedelle ja leiwälle. — Waan," lausui hän neitolle, "en mina wieläkään tiedä, ken sinä olet?"

"Enkä minä, ken sinä."

"Siitä ei oletkaan suurta kysymistä," wastasi mies, "sillä minun sukuni on tässä," hän näytti kalpaansa, joka riippui hänen kupeellansa — "Mutta sinä neito, Hämeen pakkasesta, sinulla on tietysti nimi ja suku kuuluisa."

Tyttö kästi hänen katsahtamaan pohjoista kohden: "Tuolla," sanoi hän, "on ensimäinen kirkko, jossa kristin-oppia julistettiin Hämeen kansalle. Sen rakennutti Birger Jarle, sarna mies, jonka teettämä Hämeen linna on. Minun sukuni on yhtä wanha kuin se kirkko, ja tuolla" — hän ojensi kätensä Katumaa-järweä kohden, jossa komea kartanon rakennus hohti — "tuolla on minun totini."

Norukaisen muoto käwi wakaiselsi.

"Meidän puheemme on ollut leikki-puhetta ja meidän työmme leikki työtä," sanoi hän; "mutta pian owat Wenäläiset täällä, eikä ne säästä mitään, ei kotoja ei henkiä. Jos Hämeen linna on wahwa ja warustettu, niin se on tällä aikaa paras koto kaikille.

Tähän tuli nyt paikalle kolmas mies.

Se oli oikea metsästäjä, sillä hänellä oli otuksia, joita hän tänä aamuna oli pyytänyt, niintuin jäniksiä ja lintuja. Hän terwehti nöyrästi nuorta neitoa, eikä näyttänyt suurin kummeksiwan, löytäessään hänen täältä. Waan sitä ällistyneemmällä muodolla hän katseli outoa nuorukaista.

"No Matti." lausui tyttö. "siinä nyt näet miehen, joka on minulle suuret pahat tehnyt, waikka me olemme tulleet jonkimoiseen rauhaan keskenämme, ja meidän täytyy koettaa pysyä edeskinpäin sowinnossa hanen kanssansa, sillä hän on nopeampi suksilla ja tarkempi joutsella kuin muinainen metsän kuningas Tapio eli itse Mäskelän Matti."

Matti nyökkäsi päätänsä, ikäänkuin hän olis tahtonut sanoa:

"Wai niin."

--------

Meidän tulee tässä selittää kestomuksemme alkupohjaa.

Se tapahtui Suomen historiassa ikäwänä ja kamalana aikana, — 14 sataluwun loppupuolella, jona Wenäläiset hirmuisesti ahdistiwat maatamme. He oliwat syksyä ennen tässä kerrottuja tapauksia käyneet Wiipuria piirittämässä ja koettaneet sitä wäki-rynnäköllä ottaa, waan se urhollinen sodanpäämies Knuutti Posse oli heidän sieltä kartoittanut pois mainiolla Wiipurin pamauksella. Se tapaus saatti hetkeksi kauhun Wenäläisiin ja eli kauwan aikaa Suomalaistenkin muistossa. Molemmat kansat pitiwät Possea noitana, waikka pamaus tuli siitä etta kruutia oli kaiwettu wallien alle, ja sytytettiin juuri sinä hetkenä kun Wenäläiset oliwat kiiwenneet niiden päälle, tullaksensa kaupunkiin. Heistä lensi moni mies ilmaan muurien kanssa; loput pakeniwat riennolla kotimaallensa. Waan jo seuraawan wuoden alussa he tuliwat takasin, jättäen Wiipurin siwullensa, polttaen, tappaen ja ryöstäen. Siitä ajasta on tämä kertomus.

Jota on sen ajan historiaa lukenut, tietää myös että apu-wehkeet Ruotsin puolelta oliwat lähes mitättömiä. Sen aikainen waltiohoitaja Sten Sture ei kerinnyt Suomesta huolta pitämään, hänellä kun oli paljo tekemistä Juuttein kanssa ja myös omain wastustajainsa kanssa itse Ruotsissa.

Paraan awun sai Suomi omalta pispaltansa, Mauno Särkilahdelta, jota ei laiminlyönyt mitään, jota wähäkin woi hyödyttää onnetointa isänmaatansa.

(Jatketaan).

Lähde: Hämäläinen 6.11.1863