Atlantis

Atlantis. Kirjoittanut Emil Lindahl

Ah, autuas suku

ajan aallokon helmasta nousi,

tuhatmääräinen luku

yömyrskyjen keskellä sousi

päin Atlantista,

missä onnenmaa

satuloistossa silmiin väikkyi.

Veri taiottu suonissa läikkyi!

Sydän löi niin kätkössä poven,

kuin kuoleman valtaoven

olis pyrkinyt murskaamaan...

Se luottanut ei jumalaan,

ei Zeuksehen, ei Apolloon,

ei Moiraan – yön kohtaloon,

se innosta elämän syti –

halu ihantolaan siellä kyti!

Kävi kuohunta aallokon öisen...

Vesihiidet vaahtojen ratsuilla ravaten

ympäri piiritti joukon,

suitsuten suistansa silmille sumua.

Allansa pohjaton kohtalo, avaten

kitansa kauhean loukon,

kaiutti korviin kuoleman kumua.

Railoili taivas yön salamoista!

Kuin lieskaten helvetin onkaloista

ne käryävin kielekkein alas löivät

ja kuorossa kuolemanyön säkenöivät.

Ah, autuas suku,

sun hetkesi tullutko oisi?

Tuhatmääräinen luku,

yömyrskyt sun voittaako voisi?

Sun elämäsi jäikö

yön helmaan ikuiseen,

mi sankkana sun saartoi

kuolemankauhuineen,

kun onnenmaasi rantaa

yritit saavuttaa?...

Ah, ainiaanko kantaa

yön kärsimykset saa?

Ei, ei! Sun rintas tulta

yö sammuttaa ei saa!

Niin kirkkaana kuin kulta

silmiisi kangastaa

vihannat, vehmaat rannat

ihanan onnen maan. –

Kun taiston taakan kannat,

sa saavut onnelaan!

Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.