Atlantis.

Kirjoittanut Emil Lindahl


Ah, autuas suku
ajan aallokon helmasta nousi,
tuhatmääräinen luku
yömyrskyjen keskellä sousi
päin Atlantista,
missä onnenmaa
satuloistossa silmiin väikkyi.
Veri taiottu suonissa läikkyi!
Sydän löi niin kätkössä poven,
kuin kuoleman valtaoven
olis pyrkinyt murskaamaan...
Se luottanut ei jumalaan,
ei Zeuksehen, ei Apolloon,
ei Moiraan – yön kohtaloon,
se innosta elämän syti –
halu ihantolaan siellä kyti!
Kävi kuohunta aallokon öisen...
Vesihiidet vaahtojen ratsuilla ravaten
ympäri piiritti joukon,
suitsuten suistansa silmille sumua.
Allansa pohjaton kohtalo, avaten
kitansa kauhean loukon,
kaiutti korviin kuoleman kumua.
Railoili taivas yön salamoista!
Kuin lieskaten helvetin onkaloista
ne käryävin kielekkein alas löivät
ja kuorossa kuolemanyön säkenöivät.
Ah, autuas suku,
sun hetkesi tullutko oisi?
Tuhatmääräinen luku,
yömyrskyt sun voittaako voisi?
Sun elämäsi jäikö
yön helmaan ikuiseen,
mi sankkana sun saartoi
kuolemankauhuineen,
kun onnenmaasi rantaa
yritit saavuttaa?...
Ah, ainiaanko kantaa
yön kärsimykset saa?
Ei, ei! Sun rintas tulta
yö sammuttaa ei saa!
Niin kirkkaana kuin kulta
silmiisi kangastaa
vihannat, vehmaat rannat
ihanan onnen maan. –
Kun taiston taakan kannat,
sa saavut onnelaan!


Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.