Asumuksista ja huonekaluista Suomessa 16 sataluvun alkupuolella

Asumuksista ja huonekaluista Suomessa 16 sataluvun alkupuolella[1]. Kirjoittanut K. R. Melander

Kun siirrymme tutustumaan asumuksiin 16 sataluvun alkupuolella, emme voi arvostella niitä aikakautemme kaavan mukaan. Puolikolmatta vuosisataa osottaa tällä alalla tuntuvan erotuksen nykyisyyden ja entisyyden välillä. Aikakautemme mukavuudesta tiedettiin nimittäin silloin varsin vähän. Kaupungeissakin näki kapeitten katujen varsilla melkein yksin-omaan pieniä yksikerroksisia puuhökkeleitä. Niiden katot olivat useimmiten n. k. malkokattoja. Näillä tarkoitetaan varmaankin noita vieläkin paikoittain maassamme käytettyjä tuohikattoja, joiden päälle on asetettu katon harjan yli ristiin meneviä malkoja. Kaupungeissa olivat nämät katot kuitenkin tulen vaaran tähden kiellettyjä. Sen sijaan piti käyttää turvekattoja, joissa tuohiperustuksen päälle oli turpeita levitetty. Mutta näitäkin meidän mielestämme varsin yksinkertaisia kattoja oli tähän aikaan vaikea saada käytäntöön. Ei vaan pormestarin ja raadin, vaan myöskin itse maaherran käskyt jäivät tässä kohden kuolleeksi puustaaviksi. Pitkää ja ankaraa sotaa saivat viran-omaiset maamme kaupungeissa käydä, ennenkuin vanhat malkokatot rupesivat väistymään turvekattojen tieltä. Mutta oli kaupungeissamme talojakin, joilla oli kallis-arvoisemmat katot kuin turvekatot. Rikkaimmat porvarit ja ylimykset peittivät kattonsa enimmästä päästä Hollannista tuoduilla kattotiileillä, ja sama oli useimpain yleisten rakennusten laita.

Maalla pysyivät sen sijaan malkokatot ja kaiketi olkikatotkin miltei yksinään vallalla, joll’ei ota lukuun siellä täällä tavattavia mahtavain aatelisten ja rikkaitten virkamiesten kartanoja.

Sen-aikuisissa rakennuksissa osottavat savupiiput jo jonkunmoista varallisuutta. Tanskassakin olivat savupirtit 16 sataluvulla jotenkin tavallisia maaseudulla. Ruotsissa ja Norjassa tavataan niitä vielä paljon enemmän. Ei siis sovi sitä kummastella, että moni pappi Viipurin hippakunnassa vielä kuningatar Kristiinan aikana asui savupirtissä. Maamme kaupungeissakin käytettiin tämmöisiä rakennuksia hyvin yleisesti. Samaten kuin malkokattoja koettivat viranomaiset kaupungeissa hävittää savupirtit, mutta turhaan. Paljon sitkeämmin kuin malkokatoista an pitivät vähemmän varakkaat asukkaat kaupungeissa kiinni savupirteistä. Itse Turussakin kävi gubernaattori Niilo Bjelke koko virka-aikansa ankaraa sotaa näitä tulen-arkoja rakennuksia vastaan, mutta ilman erinäistä menestystä. Vielä vuosisadan keskivaiheilla oli suuri määrä savupirttejä jäljellä kaupungissa. Muuan tilastollinen tieto tästä asiasta vuodelta 163S lienee Turun oloille jotenkin valaiseva. Silloin löytyi nimittäin kaupungin neljässä kortteerissa yhteensä 434 savupirttiä. Tältä vuodelta ei ilmoiteta talojen lukumäärää, mutta vuonna 1624, viimeisenä, jolta saadaan tällaisia tietoja, oli Turussa 761 taloa. Jos talojen luku vielä vuonna 1638 oli sama, tuli enemmän kuin joka toisen talon osalle savupirtti. Paremmalla kannalla olivat olot Viipurissa. Jo vuosisadan alussa nimittäin vuonna 1602 laskettiin rakennusten lukumäärä 217 ja savupiippujen 156. Siis jäi ainakin neljäs osa rakennuksista savupirteiksi^[2].

Mitä ikkunoihin tulee, nähdään niissäkin paljon puutteellista, käsi-ikkunat eivät suinkaan olleet aivan yleisiä. Maalla varsinkin tuntuu niitä olleen harvassa, etupäässä aatelisten ja virkamiesten taloissa. Sen sijaan lienee puinen ikkunaluukku seinässä ollut talonpojan tuvassa se välikappale, jonka kautta valo levisi huoneeseen. Joka parempaa voi kustantaa, toimitti rakennukseensa kalvo-ikkunoita. Itse Turun linnassakin näkyy 15 sataluvun keskivaiheilla tällaisia ikkunoita olleen käytännössä. Vuonna 1541 luemme nimittäin eräässä tätä linnaa koskevassa asiakirjassa, että muutamista lampaannahoista valmistettiin pergamenttia linnan ikkunoiksi, pääasiallisesti linnan tupaan (borgeztugan). Kaupungeissa käytettiin vielä 17 vuosisadan keskivaiheilla paljon tällaisia kaivomaisia nahkoja ikkunaruutujen sijasta. Saman vuosisadan alussa oli kaupungeissakin monessa talossa ainoastaan ikkunaluukkuja seinissä. Kruunun linnoissa ja muissa yleisissä rakennuksissa näkyy taas 16 sataluvulla käytetyn yksin-omaisesti ikkunaruutuja. Kuitenkin huomaa Turun linnankin tileistä, että ikkunoissa moni lasi oli rikki tai puuttui tykkönään, koska lasin kalliin hinnan tähden ei ollut helppo saada uusia.

Lattiat rakennuksiin tehtiin ylipäätään laudoista. Tavallisia olivat kaiketi juuri näihin aikoihin nuo leveät vieläkin siellä täällä tavattavat epätasaiset lattialankut. Ne valmistettiin siten, että puun runko kiilattiin halki niin paksuiksi lankuiksi, kuin tarpeelliseksi katsottiin, ja lankut sitten veistettiin tasaisiksi. Myöskin sahattuja lautoja näkyy näihin aikoihin käytetyn tähän tarkoitukseen.

Mutta eivät lattiat aina olleet puusta. Linnoissa huomaamme usein varsinkin alakerrassa kivisiä lattioita. Sama tuntuu myöskin monen kirkon laita olleen. Yksityistenkin rakennuksissa taidettiin niitä käyttää ulkomaan esimerkin mukaan. Niin näemme vuonna 1633 lueteltuna erään Turun porvarin Tuomas Trällin kalustossa muiden tavarain joukossa varaston lattiakiviä, jotka kaiketi olivat myytävinä.

Rakennukset kaupungeissa olivat, niinkuin kerroimme, enimmästä päästä puusta. Kivirakennuksia löytyi kuitenkin muutamia, mutta ne olivat yleensä pieniä. Niinkuin myöhemmin tulemme näkemään, oli eräässä jo mainitun Tuomas Trällin kivisessä asuinrakennuksessa Turussa vaan kaksi tupaa. Viipurissa tuntuu kivirakennuksia olleen runsaammin, koska hallitus erityisesti suosi niiden rakentamista sinne. Vuonna 1614 lupasi nimittäin Kustaa Aadolf kaikille Viipurin porvareille, jotka kivirakennuksia rakensivat, 100 talaria anteeksi aksiisimaksuista ja tulevaisuudessa muita etuja lisäksi. Sellaisille Viipurilaisille, jotka eivät olleet kauppiaita, annettiin kivirakennusten rakentamiseen vastaava summa rahassa. Niin luvattiin vuonna 1627 100 talaria Viipurin koulumestarille Heikki Fateburille, joka lupasi rakentaa kivirakennuksen kaupungin kaunistukseksi.

Jos Viipurissa puuhattiin niin pienten kivirakennusten rakentamisesta kuin äsken mainittu Trällin, oli 100 talaria jo tuntuva apu. Talari laskettiin nimittäin siihen aikaan neljäksi markaksi, ja raha-arvoltaan oli Ruotsin silloinen markka vuonna 1618 98 nykyistä Suomen penniä. Jotenkin sama oli markan arvo vuonna 1614. Siis ei 100 sen-aikuista talaria vastannut täyteensä 400 nykyistä Suomen markkaa. Mutta jos laskemme silloisen Ruotsin talarin tavara-arvon nykyisessä Suomen rahassa, saamme summan nousemaan noin 15 kertaiseksi eli 1500 markkaan. Jos taas panemme laskumme perustukseksi vertailun päiväpalkkojen välillä nyt ja siihen aikaan Turussa, saamme summan nousemaan pian 2000 nykyiseen Suonien markkaan.

Jo mainitussa kuninkaan kirjeessä Fateburille vuodelta 1627 ei varmaankaan tarkoiteta hopeatalareja, joita käytettiin vuonna 1614, vaan kuparitalareja. Ne olivat nimittäin silloin tulleet käytäntöön hopeatalarein sijaan. Tällainen kuparitalari vastasi tuskin enempää kuin 2/3 edellisten arvosta^[3].

Kun tulipalo samana vuonna 1627 hävitti suuren osan Viipuria, lupasi Kustaa Aadolf niille, jotka aikoivat kivirakennuksia rakentaa, kuuden vuoden vapauden kaikista kaupungin veroista. Myöhemmin annettiin tällaisille henkilöille monta muutakin etua, vieläpä maatilojakin lahjaksi.

Me olemme jo maininneet, että moni pappi Viipurin hippakunnassa asui savupirtissä. Toinen esimerkki siitä, miten virkamiehet maassamme vielä Kristiina kuningattaren aikana tyytyivät yksinkertaisiin asumuksiin, on Viipurin tullikamarin tila vuonna 1646. Silloin valitetaan nimittäin, ett’ei tullinhoitaja tullihuone-rakennuksen ahtauden tähden voinut virkatehtäviään kunnollisesti toimittaa. Koko rakennuksessa ei nimittäin ollut muuta kuin tupa ja pienoinen kamari, ja tuvassa täytyi panna olutta, keittää ja leipoa. Paremmin varustettu oli Uuraan tullikamari, jossa oli tupa ja kaksi pientä kamaria.

Myöskin eräs vähävaraisten rälssimiesten asuntoja kuvaava kertomus sopii meidän liittää tähän. Tapaus on Kemiöstä 16 sataluvun alkupuoliskolta ja koskee leski Kristiina Eerikintytärtä, jonka kansleri Akseli Oxenstjernan vouti oli häätänyt hänen talostaan. Mies-vainajaansa nimittää Kristiina Eerikintytär Paavali Juusténiksi, joka kaiketi oli korpraali Paavali Hannunpoika, piispa Juusténin pojanpoika. Tuo jo mainittu häätäminen tapahtui miehen vielä eläessä sillä aikaa, kun hän oli sotaretkellä. Mutta vasta hänen kuoltuaan kääntyi vaimo kanslerin puoleen valituksellaan. Tässä valituksessa löytyvässä kertomuksessa, miten vouti ilkeydessään antoi hajottaa Kristiina Eerikintyttären oman asuinrakennuksen, näemme, millainen tällaisen perheen asunto oli. Siinä ei näy olleen muuta kuin yksi ainoa tupa, joissa koko perhe asui. Mutta paljo paremmin rakennettu oli se kuin tavallisen talonpojan huoneus. Siinä oli nimittäin ikkunoissa lasiruudut ja savupiipulla varustettu uuni.

Miten varakas kaupungin porvari näihin aikoihin asui, näemme vuonna 1633 Turun porvarin Tuomas Trällin jälkeen tapahtuneesta pesän kirjoituksesta. Trällin asuntoon kuului kaksi pientä kivirakennusta ja yksi puurakennus. Toisessa kivirakennuksessa oli iso ja pieni tupa ja näiden välissä nähtävästi porstua, toisessa taas pakari, tupa ja kiviaitta. Ensinmainitussa kivirakennuksessa löytyvä suuri tupa taisi olla vieraita varten, joku vastaan-ottohuone. Siinä tavataankin melkein kaikki talon parhaimmat huonekalut. Pieni tupa oli nähtävästi perheen arki huone, se olikin aivan yksinkertaisesti sisustettu. Aikakauden oloille kuvaavata on, että pakari ja kyökki olivat aivan toisessa rakennuksessa. Mutta tämän ajan ihmisillä ei ollut aavistustakaan aikakautemme monista mukavuuksista asuntojen suhteen, ja sen lisäksi olivat he karaistunut sukupolvi, joka tämmöisistä vaikeuksista ei mitään välittänyt. Puurakennuksessa oli kaksi tupaa ja niiden välissä kamari. Tuvista oli tässäkin niinkuin suuressa kivirakennuksessa toinen iso, toinen pieni. Niistä tuntuu perhe käyttäneen ainoastaan pientä tupaa. Päättäen siinä tavattavista monista sängyistä oli se useimpain perheenjäsenten makuuhuone. Kamarissa ei taas mainita mitään huonekaluja, ja suuressa tuvassa ainoastaan yksi sänky, josta voi päättää, että niitä harvoin, tuskin koskaan käytettiin.

Sentapaiset rakennukset kuin Tuomas Trällin suuri kivirakennus ja hänen puurakennuksensa eivät 16 sataluvun ensi vuosina tainneet olla tavattomia ylhäisenkään aateliston kartanoissa maassamme. Esimerkkinä voimme mainita sen rakennuksen Liuksialan kartanossa, jossa taru kertoo Katariina Maununtyttären asuneen kuolemaansa saakka 1612. Tässä rakennuksessa oli erään piirustuksen mukaan vuodelta 1798 toisella puolella porstuata tupa ja toisella puolella kaksi kamaria, jotka aikaisemmin lienevät yhdessä muodostaneet rakennuksen toisen tuvan. Kuitenkin rakensivat useat ylhäiset aatelismiehet jo näihinkin aikoihin paljon suurempia ja upeampia rakennuksia kuin nyt mainittu. Tämän huomaa esim. aivan selvään sen rakennuksen entisestä alasta, jonka Katariinan vävy Henrikki Tott rakennutti itselleen Liuksialaan ja jonka perustuksen rauniot vielä 1798 olivat jäljillä.

Vuosisadan myöhemmällä puoliskolla, jolloin ylhäis-aateliston valta maassamme kohosi korkeimmilleen, rakennettiin useitakin tällaisia komeita rakennuksia mahtavain herrain suuriin kartanoihin.

Valtion linnoissa, joissa maaherrat pitivät asuntoa, oli myöskin runsaasti ja hyvin varustettuja huoneita. Juuri näistä linnain huoneista saammekin paljon tietoja huoneitten sisustuksesta näihin aikoihin. Lämmitystä varten käytettiin suurta avonaista pesää, jota sopisi nimittää takaksi, koska se sitä paljonkin muistutti. Lämmön pysyttämistä varten huoneessa oli sen savupiipussa rautapelti. Kun pesää lämmitettiin, levisi sen leveästä aukosta valo huoneeseen, joka pienten ikkunain tähden oli jotenkin pimeä. Meidän ei sen tähden sovi kummastella, että sen aikuiset ihmiset niin mielellään asettivat penkkejä ja tuoleja takan ympäri nauttiakseen siinä leimuavasta valkeasta. Siihen aikaan ei viehätyksenä ollut tuo runollinen hämärä, joka meidän päivinä illalla houkuttelee monta uunin ääressä vajoomaan mietteisiinsä. 16 sataluvulla haettiin sieltä päin vastoin valon puutteessa valoa^[4].

Ikkunain pienuus riippui etupäässä lasin kalliista hinnasta ja siitä vaivasta, jolla ruudut asetettiin ikkunoihin. Tapana oli nimittäin lyijyllä valaa ruudut kiinni, ja tämä työ vaati paljon aikaa vielä siitäkin syystä, että ruudut olivat kovin vähäiset.

Ovissa oli rautaiset saranat ja useinkin vieterilukot, joita nimitettiin paukkuviksi lukoiksi (ruotsiksi »smällelås»). Tämä nimitys oli nähtävästi tullut siitä paukkeesta, jolla teräksinen vieteri monessa lukossa sulkee sen. Aikaisemmin oli käytetty säppilukkoja (klinklås) ja kommolukkoja (stocklås). Mutta nämät olivat näihin aikoihin saaneet väistyä suuressa määrin vieterilukkojen tieltä. Etenkin kommolukkoja käytettiin linnoissa melkein yksinään ulkohuoneitten ovissa.

Huoneitten kattojen ja seinien maalaamisesta voi näihin aikoihin tuskin puhuakaan. Useimmiten olivat ne maalaamattomia. Kirkoissa, linnoissa ja toisinaan yksityistenkin asunnoissa sivellettiin seinät ja katot usein valkealla liimavärillä.

Tähän saakka olemme kertoneet, millaiset tämän ajan rakennukset olivat rakennukseltaan ja sisustukseltaan. Koettakaamme nyt seuraavassa tehdä selkoa siitä, millaisia huonekaluja niissä käytettiin.

Huonekalujen joukkoon luemme tässä myöskin tapetit, vaikka lukija ehkä ennemmin katsoisi niitä huoneen sisustukseen kuuluviksi. Mutta senaikuiset tapetit erosivat tuntuvasti nykyaikaisista. Samaten kuin ikkunaverhot ja matot olivat ne irtonaisia ja voitiin siirtää huoneesta toiseen.

Ylipäätään olivat tapetit näihin aikoihin vielä harvinaisia. Aikaisemmin oli käytetty seinäverhoja, joihin aatelisnaiset ompelivat koristuksia. Mutta 15 vuosisadan keskivaiheilla keksittiin Hollannissa tapettein kutominen. Näissä tapeteissa eli n. k. flaamilaisissa seinäverhoissa näkee usein mitä komeimpia kuvia. Niiden loistavat kuosit herättivät kohta ansaittua huomiota, ja korkeasta hinnastaan huolimatta syrjäyttivät ne vähitellen entiset neulotut seinäverhot.

Jotenkin samaan aikaan kuin nämät tapetit, keksittiin toinen tapetti laji n. k. kultanahkatapetit. Ne ovat Espanjasta kotosin, jossa maurilaiset 15 vuosisadalla olivat ruvenneet niitä valmistamaan. Niissä nähdään joko suuria kukkasia tarkoittavia kuvia kultaisella pohjalla tai kultakoristeita punaisella ja ruskealla pohjalla.

Selvää on, että äsken mainitut tapetit tulivat hyvin kalliiksi samaten kuin seinäverhot. Ainoastaan hallitsijat ja rikkaimmat ylimykset voivat niitä hankkia useampia. Ei edes Ruotsin hovissa ollut niitä riittävässä määrin. Sen osottaa selvästi kaksi tapausta Kustaa Aadolfin hallitus-ajalta. Kun vuonna 1615 Tukholman linnassa vietettiin Kustaa Aadolfin sisarpuolen Katariinan ja pfalzkreivin Juhana Kasimirin häitä, lainattiin usealta taholta tapetteja linnan huoneitten koristamiseksi. Kun sitten Kustaa Aadolf viisi vuotta myöhemmin toi nuoren morsiamensa Etelä-Ruotsin kautta Tukholmaan, kuletettiin irtonaisia tapetteja muassa, jotka ripustettiin seiniin niissä huoneissa, joissa kuninkaallinen seurue matkallansa majaili.

Maassamme taisivat sekä flaamilaiset seinäverhot että kultanahkatapetit olla 16 sataluvun alkupuoliskolla hyvin harvinaisia. Suomen linnoissa niitä tapaa ainoastaan silloin, kun kuninkaalliset henkilöt kävivät maassamme. Nämät toivat nimittäin huoneitten koristamiseksi tapetteja muassaan. Muutama rikas ylimys oli kyllä hankkinut niitä jonkun verran. Mutta vasta saman vuosisadan keskivaiheilla voi otaksua niitä löytyneen enemmän, sillä silloin elelivät jo maamme mahtavimmat aateliset melkein ruhtinaallisessa komeudessa.

Myöskin liinakankaalle maalattuja tapetteja käytettiin 15 ja 16 sataluvulla. Ne eivät olleet niinkuin flaamilaiset verhot joitakin taideteosten jäljennyksiä; näissä voi taiteilija itse siirtää kankaalle mielikuvituksensa tuotteet. Ne tulivatkin suhteellisesti huokeammiksi kuin edelliset, ja saivat sen tähden paljon suuremman menekin. Siitä runsaasta varastosta kuvia esittävistä seinä verhoista, jotka tavataan Turun linnassa Juhana herttuan aikana, olivat nähtävästi useimmat tällaisia. Toiset olivat taas noita usein mainittuja flaamilaisia seinäverhoja.

Jo 16 vuosisadan lopussa ja 17:n alkupuolella olivat kankaasta tehdyt koristamattomat seinäverhot maassamme jotenkin tavallisia. Niitä käytettiin varsinkin juhlallisissa tilaisuuksissa, ja seinien ohessa verhottiin silloin kattokin kankaalla. Eri kaistojen väliin asetettiin erityisiä kapeampia kaistoja peittämään edellisten liitteitä. Näitä kapeampia välikaistoja nimitettiin ruotsalaisella nimellä »språnglister», ja erosivat ne tavallisesti väriltäänkin suuremmista kaistoista. Joskus olivat suuretkin kaistat keskenään eri väriä. Seiniin ja kattoon kiinnitettiin verhot, ainakin muutamista tiedoista päättäen, tinanauloilla (tennglinckor).

Ikkunain edessä käytettiin jo näihin aikoihin verhoja. Ne olivat kuitenkin maassamme harvinaisia, vaikka niitä oli tavattu Ruotsissa jo 15 sataluvun keskivaiheilla. Niin kerrotaan esimerkiksi, että vuonna 1548 Gripsholman linnassa oli ikkunaverhoja, joita ennen oli käytetty kirkon koristeena. Tämä tapaus kuvaa sattuvasti Kustaa Waasan käytännöllistä luonnetta.

Talonpojan ja työväen huonekaluista ei paljon mitään tiedetä näiltä ajoilta. Arvattavasti oli rahvaan miehen koti vielä varsin yksinkertaisesti sisustettu. Puisiin raheihin ja pöytiin ynnä pitkiin seinäpenkkeihin supistuivat kai sen pääasialliset huonekalut Mahdollista on että sänkyjäkin käytettiin. Siinä tapauksessa olivat ne yksinkertaisia seinään kiinnitettyjä sänkyjä. Linnain kalustoluettelot antavat sen sijaan jotenkin tarkan kuvan niiden huonekaluista ja samassa aatelistomme ja varakkaimpain aatelittomain asuntojen mukavuuksista 16 sataluvun alkupuolella.

Varsinaisista huonekaluista tahdon tässä ensiksi ottaa puheeksi sängyt. Keskiaikana ja 15 sataluvulla käyttivät varakkaammat säätyluokat yleisesti suuria, useimmiten seinään kiinnitettyjä, sänkyjä, joita ruotsiksi nimitettiin »himlasängar.» Nämät muodostivat monasti ikäänkuin pienen huoneen, jonka katto oli verhottu hienolla vaateverholla. Tästä oli kaiketi niiden nimityskin johtunut. 16 sataluvun alussa eivät tällaiset sängyt tainneet olla maassamme enää yhtä tavallisia. Linnojen tileissä emme nimittäin ole tavanneet niistä mitään jälkiä. Mutta ylimysten kartanoissa näkyvät ne kumminkin vielä säilyneen. Esimerkiksi Liuksialan kartanon kalustoluettelossa vuodelta 1633 luetellaan tällaisiin sänkyihin kuuluvia kattoverhoja viisi kappaletta.

Muistakin sängyistä olivat useat vielä tähän aikaan seinään kiinnitetyt. Mutta oli jo keksitty uusi laji sänkyjä, jotka seisoivat irrallaan seinästä ja joita siitä syystä nimitettiin ruotsiksi »ståndssängar». Näitä voitiin nyt mukavasti siirtää tarpeen vaatiessa paikasta paikkaan.

Sänkyjen peitteinä käytettiin kauniskuosisia täkkejä, hienokutoisia ryijyjä ja monenvärisiä vaippoja (vepar), jotka valmistettiin erilaisista kankaista.

Vielä tähän aikaan niinkuin aikaisemmin käytettiin makuusijoina usein penkkejä. Penkkejä oli monta lajia. Niin tavataan sekä raheja ja karmilla varustettuja penkkejä, että pitkiä seinäpenkkejä ja penkkejä akkunaloukoissa. Seinäpenkit olivat vielä näihin aikoihin joskus lattiaan kiinnitetyt. Usein peitettiin penkit patjoilla ja penkki tyynyillä. Toisinaan kiinnitettiin vielä erityinen tyyny karmiin selkänojaksi. Nämät tyynyt olivat monasti hyvin komeasti päällystetyt. Päällyksiin käytettiin muun muassa flaamilaisia korukankaita, samanlaisia kuin seinäverhoiksi, ja kultanahkatapetteja. Ruotsissa oli tuo peräti käytännöllinen Kustaa Waasa keksinyt hovilleen aivan oudonlaisia päällyksiä penkkityynyihin. Hän käytti nimittäin tähän tarkoitukseen kruunulle joutuneita katoolisia messukasukkoja, jotka oltuaan ennen mahtavan keskiaikaisen papiston koristeena nyt joutuivat maallisten herrain istuttaviksi. Suomessa tähän aikaan tapaamamme penkki tyynyt olivat usein erivärisellä nahalla tai kankaalla päällystetyt. Monasti peitettiin penkit myöskin komeilla ryijyillä ja vaipoilla niinkuin sängyt.

Patjojen ja penkki tyynyjen ohessa sopii meidän vielä mainita n. k. matkapolstarit, jotka otettiin mukaan matkalle, ja olivat huonosti varustetuissa taloissa mukavana makuusijana. Niitä käyttivät paitse maamme ylhäiset myöskin varakkaat porvarit matkoillaan.

Ennenkuin jätämme penkit, tulee meidän mainita se laji penkkejä, joka enimmin läheni sänkyjä ja jota ruotsiksi nimitettiin »fållbänk». Ne tuntuvat olleen penkkejä, joissa karmin takaosasta ja sivuosista yläpuoli oli liikkuva ja käännettiin saranoilla yöksi etupuoliseksi sänkylaudaksi. Joskus näkee vieläkin meidän päivinämme tällaisia sängyksi kelpaavia penkkejä eli sohvia, vaikka nimityksellä »fållbänk» tavallisesti tarkoitetaan ulos vedettäviä sänkyjä, jotka ovat useana osana ja kokoonlykättyinä näyttävät matalilta piirongeilta.

Penkkien jälkeen sopii meidän mainita kistut, joita tähän aikaan suuressa määrin käytettiin. Usein olivat ne muodoltaan sellaisia, että kelpasivat istumapenkeiksi. Niitä voi tavata hyvinkin koristettuina, toisinaan varustettuina leikkauksilla, toisinaan eri puulajeista kokoonpannuilla mosaikeilla. Suuruudeltaan vaihtelivat ne paljon aina pieniin matka- ja lautapeli-arkkuihin saakka.

Kaappeja käytettiin myöskin tähän aikaan jokseenkin paljon, vaikka niistä ei niin usein puhuta sen-aikuisissa asiakirjoissa kuin kistuista. Niinkuin sängyistä mainitaan monasti myöskin kaapeista, että ne olivat irrallaan seisovia (ståndsskåp) eroitukseksi seinään kiinnitetyistä kaapeista. Joskus tavataan kivirakennuksissa, etenkin linnoissa seinään muurattuja kaappeja. Kaappeja käytettiin jo eri tarkoituksiin. Niin puhutaan ruoka-, vaate- ja kirjakaapeista. Myöhempiä nimitetään joskus ovilla varustetuiksi rekisteri- eli kirjahyllyiksi. Nähtävästi oli tämä nimitys syntynyt siitä, että kirjahyllyjä oli ruvettu muuttamaan kaapeiksi varustamalla ne ovilla. Muuten säilytettiin kirjat siihen aikaan tavallisemmin hyllyillä kuin kaapeissa. Vaatekaapit olivat samaten kuin kistut usein talon korukaluja; ja on meidänkin maassamme säilynyt näihin päiviin monta semmoista, jotka kauniin rakennuslaatunsa kautta herättävät huomiota. Piirongit taas, jotka meidän aikanamme ovat voittaneet vaatekaapeilta paljon alaa, olivat silloin vielä tuntemattomia. Sen sijaan näkyy jo käytetyn jonkunlaisia senkkejä. Muuksi huonekaluksi emme nimittäin voi käsittää sitä »Skååp med skenckeskifwa oppå», joka tavataan Tuomas Trällin kalustoluettelossa.

Mitä pöytiin tulee, käytettiin niitä monenlaisia, niinkuin ruoka-, kirjoitus- y. m. pöytiä. Toisinaan olivat ne varsin sirosti ja kauniisti tehtyjä. Pöytä-nimityksen ohessa tavataan toinenkin pöydän nimi, ja se on pöytälauta (skifva). Nimitystä pöytä käytettiin useimmiten merkitsemään suurta pöytää varsinkin ruokapöytää, kun sen sijaan pöytälauta tavallisesti tarkoitti pientä pöytää. Ja kun katselemme maamme linnojen kalustoluetteloja, niin huomaammekin, että pöytälautoja löytyi paljon runsaammin kuin pöytiä. Niin ilmoitetaan Turun linnan kalustoluettelossa vuodelta 1616, että linnassa oli koko 24 pöytälautaa, mutta ainoastaan 4 pöytää. Pöydillä tarkoitetaan tässäkin kaiketi vain noita suuria melkein huoneen pituisia ruokapöytiä, muut olivat joutuneet pöytälautojen joukkoon. Nämät pienet pöydät eli pöytälaudat näyttävät tähän aikaan monasti olleen varsin hienoa työtä ja koristetut samalla tapaa kuin kistut ja kaapit, joista aikaisemmin olemme puhuneet.

Tapana oli kattaa pienet pöydät pöytäliinoilla (ruotsiksi: skifvedukar). Näitä käytettiin kaksi ja kolmekin päällekkäin. Myöhemmässä tapauksessa oli alin liina suurin ja yksinkertaisempi päällä olevata, joka useimmiten oli hyvin koristettu ja kaunis. Nämät alle asetetut liinat tehtiin tavallisesti verasta tai muusta kallis-arvoisesta kankaasta, mutta päällimmäinen taas valkeasta liinavaatteesta. Se oli aina aliansa olevata paljon pienempi, niin että tämän kallis-arvoisuus ja rikkaat koristeet voivat selvään astua näkyviin.

Tuolit olivat 15 sataluvulla vielä hyvin harvinaisia, sillä penkit ja kistut olivat tavalliset istumapaikat. Mutta 16 sataluvulla muodostuivat olot jo toisin. Tuoleja käytettiin silloin koko paljon, mutta meidän aikaisesta tuolien runsaudesta ei ollut aavistustakaan. Vuonna 1616 oli esimerkiksi Turun linnassa 24 tuolia, kun sen sijaan oli 4 pöytää ja 22 pikku pöytää sekä 25 sänkyä ja 3 sänkypenkkiä (fållbänkar). Siis oli vielä silloinkin meidän käsityksemme mukaan jotenkin vähän tuoleja.

Tuoleja tapaa jo tältä ajalta monenlaisia. Niitä näkee sekä karmittomia että karmillisia tuoleja ja nojatuoleja. Vielä puhutaan sen ajan asiakirjoissa kääntötuoleista (wendhstool) ja kahden miehen tuoleista. Usein olivat tuolit varsin sirotekoiset. Karmeissa näkee somia leikkauksia niinkuin monesti jaloissakin. Toisissa tuoleissa olivat taas jalat ja karmi sorvatut. Muutamissa päällystettiin istuimen ohessa osa karmiakin. Tämä päällys tehtiin enimmästä päästä nahasta, joka tavataan monenvärisenä, mutta tavallisimmin mustana. Varsinkin rikkaissa taloissa käytettiin tällaiseen päällystämiseen joskus kullattua nahkaa, samanlaista kuin tapetteihin. Kangasta näkee myös sen-aikuisten tuolien päällyksenä, ja silloin tavallisesti sarkaa tai verkaa. Toisinaan käytettiin hienompiakin kangaslajeja. Sohvia ei tähän aikaan tunnettu, mutta askel sinne päin olivat varmaankin nuo kahden miehen tuolit. Toiselta puolelta lähenivät karmilliset penkit jo suuressa määrin sohvia. Jotenkin sohvaa vastaavia huonekaluja oli siis käytännössä, mutta itse sohvanimitys oli yhä tuntematon.

Vielä tahdomme mainita pari huonekalua lisäksi, jotka nekin osottavat, että kuudennentoista sataluvun alkupuolella muutamissa suhteissa kyllä voitiin pitää mukavuudesta huolta. Niin puhutaan sen-aikuisissa asiakirjoissa erilaisista jalkajakkaroista ja vieläpä tulen varjostimistakin.

Puusta valmistetut huonekalut tavataan joko maalattuina tai petsattuina. Maalaukseen käytettiin toisinaan meidän aikana vähemmän tavallisia värejä niinkuin viheriäistä. Petsatut kalut olivat milloin keltaset, milloin mustat. Keltanen soveltui erittäin hyvin hienompiin puulajeihin niinkuin tammeen, koska se ei estänyt itse puuainetta näkymästä. Musta petsaus oli taas kiiltävän tumma, ebenholtsin värinen.

Omituista on, että useat hienot ja somatekoiset puuhuonekalut ilmoitetaan Tanskasta tuoduiksi. Tanskan puusepillä oli siis jo siihen aikaan hyvä maineensa sievästä ja hienoaistisesta työstä ja ehkä suuremmassakin määrin kuin meidän päivinämme.

Huoneitten seinät koristettiin toisinaan linnoissa ja rikkaitten kartanoissa tauluilla, joita kuitenkaan ei tavata varsin lukuisasti. Nämät taulut olivat enimmästä päästä muotokuvia, linnoissa hallitsijani ja korkeampain virkamiesten, yksityisten asunnoissa suvun jäsenten. Muotokuvain-maalareja eli niinkuin niitä silloin ruotsiksi nimitettiin »konterfejare» rupeekin jo näihin aikoihin tapaamaan maamme suuremmissa kaupungeissa niinkuin Turussa ja Wiipurissa.

Valaistukseen käyttivät varakkaammat melkein yksin omaan talikynttilöitä. Ne olivat kotitekoisia, niinkuin vielä vuosisatamme alkupuolella oli tavallista. Joskus käytettiin juhlallisissa tilaisuuksissa vahakynttilöitä. Kynttilät asetettiin tavallisesti kynttiläjalkoihin, sillä kruunuja käytettiin vähän. Kynttiläjalat olivat sekä yksihaaraisia eli -piippuisia, niinkuin siihen aikaan lausuttiin, että monihaaraisia. Näitä monihaaraisia kynttiläjalkoja eli kandelabreja olemme tavanneet sen-aikuisissa asiakirjoissa lueteltuna useanlaisia aina 16 haaraisiin saakka. Yksinkertaiset kynttiläjalat valmistettiin raudasta tai tinasta, kallis-arvoisemmat taas kuparista ja messingistä. Kruunut olivat messingistä tehtyjä; niiden rakennetta emme muuten tarkemmin tunne. Monasti nähdään renessanssi-aikakauden kruunuissa runsaasti lasikoristuksia, toisinaan niinkin paljon, että kruunun kehää on vaikea nähdä. Mutta tämän-aikaisista Suomessa käytetyistä kruunuista ei semmoista mainita.

On selvää, etteivät talonpojat maalla kynttilöitä paljon käyttäneet, vaan valaisivat tupansa noilla vielä vuosisatamme alussa jotenkin yleisillä päresoihduilla. Ehkä moni köyhä kaupunkilainenkin huolimatta siitä tulenvaarasta, jonka nämät soihdut tuottavat, käytti samaa valaistuskeinoa.

Jos luomme silmäyksen varakkaitten asuntoihin 16 sataluvun alkupuolelta, hämmästyttää meitä suuresti niissä vallitseva huonekalujen vähälukuisuus. Etenkin linnojemme kalustoluettelot antavat meille siitä selviä todistuksia. Muutamissa linnan huoneissa ei nimittäin ollut enempää kuin pari kolme huonekalua, ja parhaiten varustetuistakaan ei ollut kehumista. Turun linnassa oli esimerkiksi kuvernöörin ruokasalissa erään ilmoituksen mukaan vuosien 1632–35 kalustoluetteloissa: kynttiläkruunu, pitkä pöytä, kaksi pientä pöytää, 4 pitkää penkkiä, 10 nojatuolia, yksi makuupenkki (fålbänck), kaksi jalkajakkaraa ja tulilevy. Tämä oli nyt parhaiten varustettu huone. Mutta vierimmäisessä huoneessa, »herran (kuvernöörin) omassa kamarissa», oli vaan kaksi pientä pöytää. Viipurin linnassa oli taas vuonna 1646 tehdyn kalustoluettelon mukaan parhaiten kalustetussa huoneessa eli maaherran ruokasalissa: seinäverho punaisesta verasta, kaksi seinään muurattua kaappia, kaksi pöytää, kaksi nojatuolia, 12 karmi tuolia, yksi kääntötuoli, 2 kistuntapaista penkkiä ja 9 piipulla varustettu kynttiläkruunu.

Samaan johtopäätökseen kuin maamme linnoista tulee myöskin varakkaiden porvarienkin kodeista. Niin ilmoitetaan esimerkiksi, että usein mainitun Tuomas Trällin suuressa kivituvassa oli yksi senkki, yksi tamminen kaappi ja yksi hongasta tehty ruokakaappi. Sen lisäksi löytyi tamminen pieni pöytä, yksi nojatuoli sorvatuilla jaloilla ynnä kolme pientä tuolia. Tämä tupa oli kuitenkin vierashuone ja sen tähden parhaiten sisustettu. Muissa tuvissa, joita käytettiin arkihuoneina, oli vielä vähemmän ja huonompia huonekaluja.

Niinkuin tästä tutkimuksesta käy selville, olivat sekä huoneukset että huonekalut 16 sataluvun alkupuolella jotenkin yksinkertaisia. Itse rakennukset muistuttivat suuressa määrin rahvaan asuntoja meidän aikoina. Ei edes maamme ylimyskunnan asunnoissa mainittavaa ylellisyyttä huomata, sillä tämän säädyn mahtavuuden aikoja ei tämä aikakausi ollut. Katoomaisillaan olivat jo muistot Juhana herttuan ruhtinaallisesta hovi-elämästä Turun linnassa ja kukistunut 15 sataluvun loppuvuosina niin mahtavaksi paisunut Suomen aatelisto. Eikä vielä ollut koittanut tälle säädylle maassamme se ylimyskunnan loistoaika, joka alkoi noin 1650 tienoilla ja suuren reduktioonin kautta hävisi melkein tietämättömiin.

Lähteitä: Useat linnain tilit Suomen valtioarkistossa; Troels Lund, Danmarks og Norges Historie i Slutningen af det 16:de Aarhundrede; Bonsdorff, Åbo stads historia under sjuttonde seklet; Lagus, Ur Wiborgs stads historia; Snellman, Turun linna; Ignatius, Förteckning och taxa oppå föliande Wijborgs Slöts Wåningar och Saaker för Åhr 1646 (Historiallisen Arkiston XIII osa, 259–281 s:lla); Hausen, Ett högadligt bo vid medlet af 1600 talet ja Rancken, Anteckningar till C. A. Asps planritning öfver byggnaderna på Liuksiala 1798 (edellinen s:lla 200–215 ja jälkimmäinen s:lla 216 ja 217 Ruotsalaisen kirjallisuuden Seuran Förhandlingar och Uppsatser 3); Hartman, Åbo stads dombok 1636; y. m.

K. R. M[elander].

1. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on luoda hiukan valoa rakennusten ja huonekalujen historiaan yllä mainitulla aikakaudella. Kumminkin on lähteiden vaillinaisuus vaikuttanut, että se on tullut monessa kohdin puutteelliseksi. Tekijä.
2. Toinen laji tulen-arkoja rakennuksia olivat piiputtomat saunat. Näitäkin vastaan käytiin samanlaista hävitys-sotaa kuin savupirttejä vastaan, mutta ylitä huonolla menestyksellä.
3. Vuonna 1614 laskettiin viljatynnyrin hinta useimmiten noin 6 markaksi tai 1 1/2 talariksi. Voileiviskän hinta laskettiin taas talariksi, joskus vähän korkeammaksi. Jotenkin tässä suhteessa olivat näitten tavarain hinnat toisiinsa maassamme ennen viljan hinnan äkkinäistä halventumista toista kymmentä vuotta sitten. – Hyvälle työmiehelle maksettiin vuoden 1614 tienoilla Turussa 1 markka päivältä, joskus tämän lisäksi vielä ruoka tai sen arvoa vastaava rahamäärä.
4. Vielä meidänkin päivinä asetetaan Englannissa kaksi nojatuolia uunin eteen, jossa melkein aamusta iltaan palaa valkea. Tänne pyydetään tavallisesti joku suosittu vieras istumaan.

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. V. 1897. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.