Asetus koskeva muutosta erinäisten kohtain suhteen lain säännöksissä huomenlahjasta, naimaoikeudesta ja perintöoikeudesta
Me ALEKSANDER Toinen, Jumalan Armosta, koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas, y. m., y. m., y. m. Teemme tiettäväksi: Suomenmaan Valtiosäätyjen myönnytyksellä ja suostumuksella tahdomme Me, kumoamalla ei ainoastaan 2, 3, 4, 5, 6, ja 7 §§ 9 luvussa sekä 3, 4, 5 ja 6 §§ 10 luvussa Naimiskaarta, vaan myös mitä laki ja erityiset asetukset huomenlahjasta sisältävät, tämän kautta armossa säätää ja määrätä että alla nimitetyt lainpaikat tulevat muutettuina näin kuulumaan:
Miehellä ja vaimolla on, missä ei avio-ehtoa laillisesti tehty ole, naimaoikeus puoleksi kummallakin kaikkeen siihen irtaimeen tavaraan sekä siihen kiinteään omaisuuteen kaupungissa tahi kaupungin maalla, mitä heillä on taikka he saada voivat, niin myöskin siihen kiinteään omaisuuteen maalla, jonka avioliiton aikana yhdessä ansainneet ovat. Siihen kiinteään omaisuuteen maalla, jonka mies tahi vaimo ennen avioliittoa tahi sen aikana on perinyt taikka ennen ansainnut, ei toisella aviopuolisolla ole naima-oikeutta; kaikki niistä lähtevä vuotinen tulo ja tuote luettakoon kuitenkin irtaimeksi tavaraksi. Jos avioliiton aikana tavaraa, lahjan taikka testamentin kautta, annetaan toiselle aviopuolisolle sillä ehdolla, että se on oleva miehen tahi naisen yksityisenä omaisuutena, niin älköön myöskään toinen avio-puoliso siihen tavaraan naima-oikeutta nauttiko.
Sen velan, jonka mies tahi vaimo ennen avioliittoa tehnyt on, maksakoon kumpikin entisestä tavarastansa. Sellaisessa tilassa älköön miehen tavaralla maksettako vaimon velkaa, eikä vaimon tavaralla miehen velkaa. Jos velallisen tavara ei riitä maksoon, menköön hänen naima-osansa pesästä. Mutta älköön kummankaan erikoismaasta juoksevaa tuloa ja tuotetta otettako toisen puolison velan maksoksi enemmältä, kuin mitä jo on pesään tullut, tahi olisi tulla pitänyt siihen aikaan, jolloin velallinen tavarastansa luopuu, ja se vaan kerran, eikä useammin, ja ainoastaan sikäli kuin velallisella, naima-oikeutensa jälkeen, siihen on osaa.
Jos mies on myynyt vaimonsa tahi vaimo miehensä erikoismaan yksityiseksi hyödyksensä, antakoon saman verran palkkioksi omasta erikoisesta maastansa. Jos sellaista maata heidän molempain hyödyksensä myyty on, palkitkoon sen kumpikin maastansa puoleksi. Jos maata ei ole, palkitkoot irtaimesta tavarasta.
Isän tahi äidin kuoltua, menköön perintö vainajan lapsille, ja ottakoon poika ja tytär yhtä suuren osan siitä.
Jos lapset ovat kaikki, taikka joku heistä, kuolleet, ottakoon lastenlapset taikka heidän jälkeisensä, joko heitä on enemmin taikka vähemmin, niin suuren osan perinnöstä, kuin olisi heidän isällensä tahi äidillensä eläissään tullut.
Älköön kukaan muu perintöä ottako, kun rintaperillisiä on, joko etempänä tahi lähempänä suoraan alenevassa suvussa.
Jos vainajan jälkeen ei ole rintaperillisiä ja sen vanhemmat ovat elossa, menköön silloin perintö heille.
Jos toinen vanhemmista on kuollut, ja perittävältä jääpi eloon veljiä ja sisaria, yksi tahi useampia, niin perikööt he sen kanssa vanhemmista, joka elää, ja ottakoot sen osan, minkä isä tahi äiti vainaja olisi eläissään perinyt. Jos joku veljistä tahi sisarista on kuollut, astukoot silloin rintaperilliset hänen sijaansa ja oikeuteensa. Jos ei ole veljiä ja sisaria tahi jälkeisiä heistä, ottakoon se vanhemmista, joka elää, koko perinnön.
Jos ei kumpikaan vanhemmista elä, ja veljiä ja sisaria on elossa, ottakoot nämät kaiken perinnön. Jos joku veljistä ja sisarista on kuollut, nauttikoot hänen jälkeisensä sitä oikeutta, joka 2 §:ssä mainitaan.
Jos ei veljiä eikä sisaria eikä niitten jälkeisiä ole elossa, perikööt silloin esi-vanhemmat toisessa polvessa, jotka ovat isänisä ja isänäiti, äidinisä ja äidinäiti.
Jos ei niitä ole elossa, niin perivät vainajan vanhempien veljet ja sisaret.
Jos niitä ei ole, niin perivät vainajan esi-vanhemmat kolmannessa polvessa.
Jos niitä ei ole elossa, niin perivät isän ja äidin veljien ja sisarien lapset.
Jos niitä ei ole, niin perivät ne, jotka ovat veljeksiä ja sisaruksia esi-vanhempien kanssa toisessa polvessa.
Jos niitä ei ole, niin perivät vainajan esi-vanhemmat neljännessä polvessa.
Jos ei ole perillisiä missäkään niissä polvissa, jotka nyt mainitut ovat, ottakoon se perinnön, joka sen jälkeen on lähimmässä polvessa, joko hän on selkäperillinen taikka sivuperillinen.
Jos selkäperillinen ja sivuperillinen ovat tasapolvessa, niin periköön sivuperillinen ennen selkäperillistä.
Jos sivuperilliset ovat tasapolvessa, mutta eri haarassa, ottakoon se perinnön, joka vainajan kanssa on lähemmästä kanta-isästä tahi kanta-äidistä; jos he molemmat ovat tasapolviset, niin olkoot kanssaperilliset.
Jos selkäperilliset isän ja äidin puolelta ovat kanssaperilliset, ottakoon kumpikin puoli puolen perinnön, vaikkapa toisella puolella onkin useampia perillisiä kuin toisella: jos jommallakummalla puolella kaikki ovat kuolleet, menköön kaikki tyyni perillisille toisella puolella.
Jos sivuperilliset isän ja äidin puolelta ovat kanssaperilliset taikka jos jommallakummalla puolella ei ketään semmoista ole, olkoon laki niinkuin selkäperillisistä sanottu on. Jos perillinen sekä isän että äidin puolelta on sukua vainajan kanssa, niin nauttikoon sekä isän että äidin puolisen osan.
Puolisuvulla olkoon yhtäläinen oikeus perintöön kuin kokosuvulla; ei kuitenkaan, jos molemmat ovat kanssaperilliset, muuhun osaan kuin siihen, joka isän tahi äidin, jonka kautta he toinen toisensa kanssa sukua ovat, sukulaskun mukaan eläissään olisi pitänyt ottaa.
Jos perintö on jaettava useampien haarain välillä suvussa, ottakoon kukin haara yhtä suuren osan. Jos yhdessä päähaarassa on useampia haaroja, jakakoot nekin keskenänsä yhtäläisen perustuksen mukaan, ja ottakoot sitte ne, jotka yhdessä haarassa ovat, kukin osansa pääluvun mukaan.
Jos rintaperintöä, sivuperintöä tahi selkäperintöä on yhtynyt perittävälle, käyköön perinnön niinkuin sanottu on, ilman eroitusta, mistä kannasta omaisuus on tullut.
Perinnöstä ottakoon mies ja nainen yhtä suuren osan, älköönkä olko mitään eroitusta, mistä kannasta perittävä omaisuus on tullut.
Kun kuolema tapahtuu, ilmi-antakoon eloon jäänyt mies tahi vaimo, vaikka mitkä ehdot tehdyt olisivat, oikein kaiken tavaran pesässä, ja kirjoituttakoon tarkasti sekä irtaimen että kiinteän, sellaisena kuin se kuolemahetkellä oli, kaikkine asiakirjoineen ja paperineen, saamisineen ja velkoineen, perillisten taikka heidän holhumiesten tahi asiamiesten läsnä ollessa. Pankoon myös, saattaksensa tälle perukirjalle laillisen voiman, siihen nimensä ja valallisen vakuutuksen, ett'ei mitään tieten taiten ole salattu eikä pois jätetty, vaan kaikki vilpittömästi annettu ilma; ja olkoon kuitenkin, jos vaaditaan, velvollinen suullisella valallansa sen vahvistamaan. Jos ei mies eikä vaimo ole elossa, ilmi-antakoot perilliset, taikka ne, joiden hallussa tavara kuoleman tapahtuessa oli, tavaran kirjoitettavaksi, ja pankoot nimensä perukirjan alle, niinkuin tässä sanottu on. Jos perintö on kaupunkituomioistuimen alainen taikka jos omaisuus on kiinteimistö kaupungissa, niin määrätkööt, jos ei muulla tavoin erittäin säädetty ole, pormestari ja raati kaksi tahi useampaa rehellistä miestä, jotka omaisuuden kirjaan panevat ja arvaavat; mutta jos pesä on kihlakunnan-oikeuden alainen taikka omaisuus on kiinteimistö maalla, kutsukoot kuolinpesänosakkaat uskottavat miehet, jotka parhaan ymmärryksensä jälkeen toimittavat kirjaanpanon ja arvauksen. Pappissäätyisten perunkirjoitusta toimittamaan saavat perilliset ottaa, kenen itse haluavat.
Jos useammille tulee osa päätaloon taikka muuhun maahan, ja sitä ei käy sopivasti jakaminen eli lohkominen, olkoon suurempi-osaisella valta, arvion mukaan, lunastaa toiset irti, joko rahalla tahi samanarvoisella tulolla, kumman lunastuksen ottaja tahtoo. Jos osat ovat yhtä suuret, olkoon veljillä taikka sillä, joka perii veljen osan, oikeus sisarensa osan itselleen lunastaa.
Tämä asetus on noudatettavana 1 p:stä Tammikuuta 1879, vaikuttamatta kuitenkaan hämmennystä aviopuolisojen oikeuksissa ja velvollisuuksissa pesän suhteen niissä avioliitoissa, jotka sitä ennen ovat rakennetut, taikka muutosta niissä perintösuhteissa, jotka perustuvat ennen sattuneisin kuolemantapauksiin.
Jota kaikki asianomaiset alamaisuudessa noudattakoot. Helsingissä, 27 p:nä Kesäkuuta 1878.