Arapialaisen kultarahat
| Arapialaisen kultarahat. (Mauri Jokai). Kirjoittanut Mór Jókai |
Moorien aikana eli Cordovassa rakastettava hurskas mies, joka oli hyvin tunnettu sekä spanialaisille että arabialaisille. Hänen nimensä oli Alabado Sea Dios (Jumalalle kiitos). Sitä nimeä hän usein kuuli sillä ei yhtään päivää kulunut, jona hän ei olisi jotakin hädänalaista auttanut.
Almuja jakaessaan hän käytti suurta viisautta. Hän ei syytänyt almuja akkunasta ulos. Se olisi ollut yhtä kun kaikkien merenkalojen ruokkiminen, sillä Cordovan 200,000 asukkaan joukossa oli 20,000 kerjäläistä. Hän kävi itse tarvitsevien luona, kun hänellä ei ollut omia varoja suurenmoiseen armeliaisuuteensa, niin hän kävi kaikkien maan pohattain luona. Hänellä oli suuri luettelo, jossa olivat rikasten ja mahtavien nimet ja sisääntulot merkittynä, joilta hän kantoi vuotuista veroa armeliaisuuden asiaan.
”Herra Esteban, te olette saaneet 10,000 realia. Ajatelkaa niitä, joilla ei mitään ole!”
”Mutta minä, olen menettänyt 2,000 realia härkätappelussa?”
”Kuka ne voitti?”
”Herra Godonio ja Christobal!”
”Jos olette menettäneet 2,000 realia härkätappelussa, niin voittehan antaa ainakin 200 realia köyhille”.
Herra Esteban maksaa rahat synkeän näköisenä.
Sitten tulee herrojen Godonion ja Christobal’in vuoro:
”Te voititte 2,000 realia härkätappelussa. Herra Esteban, joka menetti ne, maksoi ilolla 200 realia. Se on siis oikein ja kohtuullista, että maksatte kaksi sen vertaa”.
Herrat Godonio ja Christobal repivät tukkaansa ja maksoivat rahat.
Herra Ambrosio on saituri. Hän on juuri iltasella ja nielee sipulia ja leipää, kun Alabado Sea Dios astuu sisälle, almua pyytämään.
”Näettehän itse arvokas herra, että minulla on vaan sipulia ja leipää iltaseksi”.
”No koska sinä säästät, niin olet luonnollisesti paljon säästänyt. Itse voit parhaiden ymmärtää, kuinka karvasta on sipulin ja leivän syönti, vaikka olisi vara syödä parempaakin. Päälliseksi, se on omaksi eduksi, että annat minulle almua köyhille. Sillä jos annat, niistä tulee rehellisiä ihmisiä; jos et anna, niin niistä tulee varkaita ja ryöväreitä, jotka murtavat ensiksi sinun huoneesesi. Siis vedä nyt esille 50 pesoa ja syö sitten kuukausi leipää ja sipulia.”
Erään kerran hän kohtasi Madrid’in kadulla Lorenzo di Valentican.
”Kuuluisa herra, minä olen kuullut, että olette pitäneet sydäntä liikuttavan puheen armeliaisuudesta?”
”Niinkö, puhuvatko siitä Cordovassa?”
”Ei puhuta muusta koko Spaniassa. Minuakin on se puhe niin liikuttanut, etten voinut olla teitä kohdatessani pyytämättä –”
”Sitä lukeaksenne? Sen voitte saada. Minulla on vielä käsikirjoitus”.
”Voi ei, ei sitä, vaan pyytämättä teiltä 500 reaalia köyhille”.
Herra Lorenz veti kukkaronsa synkeällä muodolla ja maksoi huokaellen rahat.
Erään kerran oli taas Alabado Sea Dios semmoisella matkalla ja ratsastaessaan muulinsa selässä metsän läpi Guadalquirin rantaan, hän näki arabialaisen istuvan tiellä, pelaamassa shakkia itseksensä.
Kuten tiedetään ei löyty mitään niin syvämielistä, kuin shakin pelaus yksinänsä, Alabado oli hiljaa muulinsa seljässä ja tirkisteli ihmetellen arabialaista. Hän oli kovin peliinsä vaipuneena, Alabado menetti malttinsa ja kysyi:
”Kenen poika sinä olet, hyvä mies?”
Arabialainen vastasi:
”Minun isäni oli B en Maiusem ja minun nimeni on Abu-Rizlan, jos sitä tahdot tietää!”
”Mitäs täällä teet, Abu-Rizlan.”
”Minä pelaan shakkia, kuten näet”.
”Noin yksinäsi!”
”En minä yksin ole.”
”Kukas se toinen on?”
”Se on se, joka on kaikkialla, se korkea suuri Allah”.
”Sitten sinulla on voimallinen vastustaja”.
”Joka suhteessa suora vastustaja”.
”Kuka voittaa tuon pelin?”
”Minä tappaan nähtävästi. Niinpähän kävi! En voi tänään pelata enää”.
”Miksi et?”
”Siksi kun olen menettänyt kaikki rahani”.
”Sinä pelaat rahan edestä Allah’in kanssa?”
”Niin ja tällä kertaa minä olen tapannut 50 kultapiasteria”.
”Kuinka Allah saapi ne?”
”Kun minä tapaan, niin Allah lähettää jonkun hurskaan miehen, joka ottaa rahat minulta ja jakaa ne köyhille. Se on sama kuin olisi Allah ne saanut. Tänä päivänä on Allah sinun lähettänyt. Ota nämä 50 piasteria ja jakele ne apua tarvitsevaisille”.
Hyvin tyytyväisenä siihen suureen lahjaan, Alabado kiitteli siitä ja jatkoi matkaansa.
Retkeiltyänsä siellä täällä Spaniassa hän lähestyi taas Cordovaa ja tahtoi kohdata arabialaista. Hän löysi arabialaisen istumassa keskellä tietä, joka pelasi suurella hartaudella shakkia.
Alabado seisahti ja odotti kunnes peli loppuisi.
”Oletko nytkin tapannut Abu-Rizlan?”
”Ei nyt. Tänään hymyilee onni minulle”.
”Sinä olet siis voittanut 500 kultapiasteria Allah’ilta.”
”Kuka ne maksaa?”
”Kun minä voitan, niin Allah lähettää tavallisesti jonkun hurskaan miehen, joka maksaa voitetun summan. Tänä päivänä on Allah sinun tänne lähettänyt maksamaan minulle 500 piasteria.
Sen sanottuaan ojensi arabialainen pistoolin peljästyneen Alabadon rintaa kohti, joka ojensi hänelle vapisten kukkaronsa, huudahtaen:
”Allah ei enää ikinä lähetä minua luoksesi!”
Lähde: Työmies 2.8.1901.