Antti ja hänen Ystävänsä
| Antti ja hänen Ystävänsä. Kirjoittanut Emma Krohn |
Jos olisit nähnyt Antin, hän kun Ystävänsä kanssa ajoi kirkolle tai kylään, niin olisit seisahtunut ja toivottanut itselleskin samanlaista Ystävää. Ystävä oli Antin hevonen; hän oli sille pannut nimeksi Ystävä, sillä parempaa ystävää hänellä ei ollut koko maailmassa. Hän oli sen saanut isältänsä, silloin kun Ystävä vielä oli varsana ja Antti itse pienenä nulikkana, ja nyt he rakastivat toisiansa enemmän kuin mitään muuta. Joka päivä nousi Antti niin aikaiseen, että kerkesi Ystävää syöttää ja juottaa, ennenkuin kouluun meni. Itse hän sitä harjasikin ja opetti, ja Ystävä oli niin sileä, kaunis ja taitava hevonen, ett’ei toista semmoista koko pitäjässäkään löytynyt. Antin mielestä oli kuitenkin se ikävä, että samassa tallissa, missä Ystävä seisoi, myös asui muita hevosia ja vielä pari porsastakin. Kun, näet, Antti koulusta tuli ja tahtoi Ystävällensä kaikki ilonsa ja surunsa kertoella, niin kuulivat sen muutkin, jotka tallissa olivat. Varsinkin olivat porsaat nenäkkäät ja tulivat niin likelle kuultelemaan. Sentähden päätti Antti opettaa Ystävällensä vallan uuden kielen, joka häneltä onnistuikin niin hyvin, ett’ei kukaan muu voinut heitä ymmärtää. Kerran, esimerkiksi, oli isot kilpa-ajot kylässä. Kaikki, joilla hevonen oli, kokoontuivat jäälle. Niin Anttikin; mutta nyt arveltiin että Antti ja Ystävä vielä olivat liian nuoret kilpa-ajoon, ja isä sanoi ett’ei siellä nyt ollut lasten leikkiä. Antti seisahtui siis rannalle katsomaan kuinka muut ajoivat jäälle. Nyt kilpa alkoi; hevoset karkasivat juoksuun, katselijat rannalla riensivät likemmäksi, kaikki katselivat jäälle päin, eikä isäkään enää muistanut Anttia. Mutta nyt juuri muisti Antti itse, että oli paras aika hypätä rekeen, ajaa perästä ja koetella muita kiinni saavuttaa. Ja päästyänsä niin likelle että tiesi heidän kuulevan hänen ääntänsä, nousi Antti pystyyn reessä, heitti ohjakset valloilleen ja huusi kovalla äänellä: «Ystävä! Ptruu! ptruu!» – Ystävä laski turpansa rintaansa vasten ja juoksi kahta kiireemmältä, mutta kaikki muut hevoset seisahtuivat. Ystävä pääsi siis ohitse ja Antti voittoon. Kyllä moni suuttui Anttiin, mutta moni nauroikin ja Antti sekä Ystävä olivat ylpeät kuin kuninkaat.
Kerran kun Antti taas talliin meni Ystävää syöttämään, oli kyllä porsaat ja isän hevoset tavallisessa paikassaan, mutta Ystävä? – se oli poissa. Ei kauan kestänyt ennen kuin hän ymmärsi, että varas oli tallissa käynyt. Anttiko kiireesti matkalle Ystävää etsimään. Noin peninkulman matkan ajettuaan, näki hän miehen ratsastamassa hevosen selässä. Hevonen oli kyllä loimella peitetty, mutta Antti paikalla tunsi, että se oli Ystävä. Nyt kiireesti perään vaan, eikä aikaakaan, niin oli Antti niin likellä, että Ystävä hyvin voi häntä kuulla. Hän piiskasi omaa hevostansa ja huusi: «Hei-vaan! Ystävä, hei!» – Ystävä kääntyi kummastuneena ja seisahtui paikalla. Waras kyllä läiskytti piiskaansa ja huusi myöskin: «Hei, hei!» – mutta Ystävä, joka käsitti kaikki sanat, niinkuin Antti oli opettanut, seisoi liikkumatta, siksi kuin Antti oli vieressä, sai varkaan kiinni ja vei oman Ystävänsä kotiin taas.
Kerran kuitenkin sai Antti erota Ystävästänsä; oli näet kova vuosi, isä oli jo monta lehmää myönyt; nyt piti Ystäväkin myödä. Antti sai itse viedä sen kaupunkiin ja «alla päin, pahoilla mielin», kävi mies matkalle. Rikas talon isäntä osti Ystävän; mutta arvaapas mitä Antti teki? Tietysti vei hän ensiksi rahat kotiin, mutta sitten meni hän saman tien takaisin kaupunkiin ja meni palvelukseen. Hän tuli rikkaan herran rengiksi ja sai ison palkan. Hyvin uskollinen ja hyvä palvelija hän oli, mutta moni moitti häntä saidaksi, sillä kaikki rahansa pani hän säästöön eikä ostanut niin paljon kuin papirossiakaan niillä. Mutta parin vuoden perästä otti hän säästö-rahansa ulos, sanoi herrallensa hyvästi ja läksi pois. Hän meni nyt siihen taloon, mihin oli Ystävänsä myönyt ja pyysi saada ostaa sen takaisin. «Ei suinkaan», vastasi talon-isäntä, «se on hyvä hevonen». Antti pyysi että saisi edes sitä katsella. Sen saikin. Ystävä seisoi tallin edessä par-aikaa vettä juomassa ja Antti meni sitä taputtamaan. Ystävä katsahti ylös, hirnui, raapi jalalla, kumarsi ja oli niin iloinen, että Antti olisi ilosta tahtonut itkeä, jos ei olisi arvellut itseänsä liian vanhaksi siksi. Kauvan seisoi hän tässä, silittäen, taputtaen Ystäväänsä, ja talon-isäntä seisoi vieressä nauraen tätä ystävyyttä. Lopuksi sanoi Antti hyvästi, kääntyi sitten vielä hevosen puoleen ja sanoi: «hyväst’, Ystävä, mene nyt talliin!» – Ystävä hypähti, hirnahti ja juoksi Antin perästä. «Mitä se on», sanoi isäntä ja tahtoi Ystävää talliin ajaa. Anttikin vielä kerran sanoi: «mene talliin, Ystävä, mene talliin;» mutta hevonen vaan Antin perään, siksi kun isäntä näki että turha oli sitä pois saada. Lopuksi antoi hän sentähden myöten, otti vastaan Antin rahat ja antoi Ystävän mennä.
Nyt hyppäsi Antti kiireesti hevosensa selkään, taputti ja kiitti Ystävää, joka niin hyvin muisti, mitä oli oppinut. Ja Antti oli onnellinen.
Kenties näet hänen joskus, niin saat itse nähdä kuinka iloinen hän on, ja kuinka Ystävä taas on tullut sileäksi ja kauniiksi. Aina vielä tahtoo Antti mielellään kilpaa ajaa, ja pyytää kenties sinuakin ajamaan. Mutta muista vaan kuinka viisas hevonen hänellä on, tai opeta omalle hevosellesi vielä parempaa kieltä, niin ett’ei se seisahdu, vaikka Antti huutaa Ptruu!
Lähde: Pääskysen Liverryksiä Lapsille. 1883. Helsinki.