Antti ja Rusko

Antti ja Rusko. Kirjoittanut Max Oker-Blom

”No ruskoni, hepo,

jo loppuihe lepo,

työ tarmokas kutsuu nyt meitä.

Käy etehen auran,

me ja’amme kauran

ja olemme kumppaneita.”

Ja rusko se myöntää,

se päätänsä työntää

jo tuttujen länkien lomaan.

Ja Antti sen kaulaa

myös hyväillen laulaa:

”Mun Ruskoni, Ruskoni oma!”

Ja peltoa kohti

nyt askelet johti,

ja aurinko kenttiä kultaa.

Ja Rusko kun veti,

niin aura se heti

loi vakoja vankkoja multaan.

Nyt kukkuvi käki

ja metsolan väki

se viidakon liepeillä luikkii.

Pien’ kerttu se toukkaa

vaon pohjasta noukkaa

ja pupuset paulalla puikkii.

Käy siinä nyt jyske

ja riemuisa ryske

ja tuulessa tupruu multa.

Puun juuret ne rauskaa

ja kivet ne nauskaa

ja aura se iskee tulta.

Vaan aika ei karkaa

ja monta on sarkaa,

ja Antti hän Ruskolle maiskaa.

Sen voimat on hyvät

ja vaot on syvät,

ja Rusko se ei ole laiska.

”Niin, armahin Rusko,

se todeksi usko:

On kiviset meillä pellot!

Ei muu tässä auta

kuin tahtomme rauta.

Ei soi vielä iltakellot.”

”On tahto myös mulla

sun avukses tulla.”

Näin vastaa se viisas hepo.

”Ma äänestäs arvaan,

oot ystävä varmaan

ja silloin on työkin lepo.”

Vaan vihdoinpa sentään

kun iltakin entää,

jo nääntyy raataja vankka.

Ja Antti: ”ma takaan,

nyt vien sinut hakaan,

ja nurmi se siellä on sankka.

Sinä uuttera Rusko,

en, veikkonen, usko,

että maailmassa sulle on vertaa!

Kun kypsyvät jyvät,

niin appehet hyvät

saat seimehes monta kertaa.”

Lähde: Oker-Blom, Max 1915: Kotitanhuvilla. Lapsille omisti Tohtori-Eno. Suomeksi sovitti I. H. Otava, Helsinki.