Antinous

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Antinous patjoilta kaleerin,
jota purppurapukuiset orjat sousi,
pojansilmin tutkimattomin,
pojanhuulilla sfinksin hymy nousi.
Kuvapatsasten vartio äärellä kaiteen
hänet sulki piiriinsä vertaisenaan.
Jumal tulesta, ahjosta korkean taiteen
lie lähtenyt hän, ei tomusta maan!
Hänen allansa keinui heräävä Niili,
emo taiteen ja vallan mahtavin –
tuo virta, mi luonut ol’ Egyptin,
koin roihussa päilyi kuin veri ja hiili.
Oi häntä, min arpa on jumaluus!
Mitä kaipas, kun eilinen päivä kuoli,
mitä janos, kun singahti aamun nuoli,
kenen jo oli maa ja sen ihanuus?
Mitä odotti tänään rahdun verran
hän turhaan kädestä Elämän?
Ken valtias oli maailman herran,
min saada voi, oli saanut hän.
Hänen vuoksensa vain heräs tuoksu, valo,
kalat merta ja linnut ilmaa ui.
Hänen tähtensä kaikkeus avartui
ja säteili kauneuden palo.
Mitä uneksi aamussa Egyptin,
kun takaa liekehtivän pilven
näki välkkyvän päivän kultaisen kilven,
Antinous, luoduista ihanin?
Nojas laivansa kaiteen seetrilautaan
hän huumeessa kuningasunien:
Maan huipuilta, juhlista kauneuden
jumalsyntyiset astuvat suoraan hautaan
unen tuoksuva seppel kulmillaan.
ovi nuoruuden ennenkuin painuu umpeen.
Kun soihtuina palavat kruunut lumpeen,
he nukkuvat laineitten purppuraan...
Ja hän viittansa kultakuteisen,
joka ihanaa ruumista puoliksi peitti,
alabasterilaatoille kannen heitti
kuvapatsaista kauneimman paljastaen
Maa kumartui Kauneuden eteen.
Oli lieska auringon hulmuavin.
Hymy huulilla selittämättömin
Antinous solui Niilin veteen...


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1931: Velka elämälle: runoja. WSOY, Porvoo.