Annabel Lee

Kirjoittanut Edgar Allan Poe
Suomentanut Matti Järvinen.


Monen monituista vuotta sitten,
  Kuningaskunnassa meren äärellä,
Asui neito, jonka saatat tuntea
  Nimellä Annabel Lee;
Eikä tämä neito muuta ajatellutkaan
  Kuin olla rakastettuni ja rakastaa.
Minä olin lapsi ja hän oli lapsi,
  Tässä kuningaskunnassa meren äärellä:
Mutta meidän rakkautemme oli enemmän kuin rakkautta –
  Minun ja Annabel Leeni;
Rakkautta, jonka vuoksi taivaan siivekkäät serafit
  Kadehtivat häntä ja minua.
Ja siksi, kauan sitten,
  Tässä kuningaskunnassa meren äärellä,
Tuuli puhalsi pilvestä kylmettäen
  Kauniin Annabel Leeni;
Joten hänen jalosukuiset heimolaisensa saapuivat
  Ja kantoivat hänet pois luotani,
Sulkeakseen hänet hautakammioon
  Tässä kuningaskunnassa meren äärellä.
Enkelit, jotka eivät olleet puoliksikaan yhtä iloisia taivaassa,
  Alkoivat kadehtia häntä ja minua –
Kyllä! – se oli syynä (kuten kaikki tietävät,
  Tässä kuningaskunnassa meren äärellä)
Siihen, että öinen tuuli kävi pilvestä
  Kylmettäen ja tappaen Annabel Leeni.
Mutta rakkautemme oli vielä voimakkaampi kuin
  Niiden rakkaus, jotka olivat meitä vanhempia –
  Niiden rakkaus, jotka olivat meitä paljon viisaampia –
Eivätkä ylisen taivaan enkelit
  Eivätkä merenalaiset demonit,
Voi koskaan erottaa sieluani
  Kauniin Annabel Leen sielusta.
Sillä kuu ei koskaan säteile tuomatta minulle unia
  Kauniista Annabel Leestä;
Eivätkä tähdet koskaan nouse minun näkemättä
  Kauniin Annabel Leen kirkkaita silmiä;
Ja niinpä makaan kaikki yöni
Rakastettuni rinnalla, rakastettuni, elämäni ja morsiameni,
  Hänen hautakammiossaan meren äärellä –
  Hänen hautaholvissaan pauhaavan meren äärellä.