Anna Liisa: Toinen näytös
Ensimmäinen näytös | Toinen näytös. Anna Liisa Kirjoittanut Minna Canth |
Kolmas näytös |
(Sama tupa, samassa asussa. Luomapuut ovat jo kuitenkin poissa.
Riikka keittää perheelle ruokaa, Anna Liisa katselee ikkunasta ulos oikeaan. Kortesuo tulee sisään.)
KORTESUO. Terveisiä pappilasta! Nythän se Anna Liisa pantiin kuulutuksiin.
RIIKKA. Vai jo pantiin. Mitä tuosta tuumi rovasti-ukko?
KORTESUO. Eipähän juuri mitään. Toivotti vaan onnea. Herttainen ukko se meidän rovasti. Niitä ei löydy monta sellaista.
RIIKKA. Sanoiko kuulleensa näiden tuumista tätä ennen?
KORTESUO. Johan hän tuntui tietävän kaikki. Ja kovasti kiitteli Anna Liisaa. Sanoi, että se tyttö on kunniaksi koko paikkakunnalle. Ja hyvänä esimerkkinä muille. Rippikoulussakaan ei ole kukaan osannut niin hyvin kuin Anna Liisa, ei ennen eikä jälkeen. Niin oli lasketellut kuin vettä vaan, kysyi mistä paikasta katkismusta hyvänsä.
RIIKKA. Vai niin kiitteli. – Kuuletko sinä, Anna Liisa, mitä isä täällä kertoo?
ANNA LIISA (kääntymättä ikkunasta). Kuulen.
RIIKKA. Etkä siitä sen enempää iloitse? Kumma tyttö!
KORTESUO. Hän on niin tottunut siihen, että häntä aina ylistellään. Kyllä oli Johannes siihen sijaan mielissään.
RIIKKA. No, sen arvaa. Miksei hän muuten pistääntynyt tänne? Olisimme juoneet kirjaanpanemis-kahvit?
KORTESUO. Ei sanonut joutavansa. Sitten lupasi tulla illemmällä. Niin – rovastiahan minä sitten pyysin kuuliaisiin myöskin.
RIIKKA. Vai pyysit sinä? Mitä tuo vastasi?
KORTESUO. Kiitti hyvin nöyrästi ja uhkasi tulla. Ja arvatkaas, ketä muita kävin käskemässä.
RIIKKA. Ehkä vallesmannia?
KORTESUO. Vallesmannia ja tohtoria.
ANNA LIISA. Mitä varten niin paljon vieraita? Olisitte kutsunut sitten vasta häihin, isä.
KORTESUO. Häihin ne tietysti käsketään myöskin. Kaikki nämä, jotka kuuliaisiinkin, ja paljon muita lisäksi.
RIIKKA. Mitäs niille sitten tarjotaan? Kun ei vielä ole mitään hommattu.
KORTESUO. Vai ei ole hommattu! Kun juomatavaratkin olen jo toimittanut tulemaan kaupungista.
RIIKKA. Millä tavalla sinä ne –?
KORTESUO. Kauppiaan pyysin telehvoonaamaan, että laittaisivat postimiehen mukana Liknellistä.
RIIKKA. Hyvä on. Muut tarpeet kyllä saadaan täältäki n.
KORTESUO. Luullakseni hän ne jo on tuonutkin sinne kauppiaalle. Olisi sinulla nyt ruoka valmiina, niin söisin ensin ja läksisin sitten niitä hakemaan. Muut ostokset tekisin samalla.
RIIKKA. Kohta tämä tästä joutuukin. Mutta kiire meitä tapaa vielä tänä päivänä. Ala joutua, Anna Liisa, tupaa siistimään. Mitä sinä vahtaat siellä ikkunassa alituiseen?
ANNA LIISA. Enhän minä mitään.
RIIKKA. Koko päivän hän on seisonut siellä. Ja eilenkin jo. Ei joudu enää muuta tekemäänkään. Ja morsiuskiireet hänellä on olevinaan.
KORTESUO. Ei suinkaan hän siellä mitä vahtaa. Ilman vaan seisoo aatoksissaan.
RIIKKA. Mikä sinua nyt sitten niin aatteluttaa? Sanoisit häntä muillekin.
KORTESUO. Kysy sitä! Elämän muutos tietysti.
RIIKKA. Vast’ aika sitä nyt harkita, kun asia niin pitkällä on, että huomenna kuulutetaan.
KORTESUO. Eikä sinun tarvitse katua, Anna Liisa. Hyvän miehen saat Johanneksesta.
RIIKKA. No, se nyt on varma. Siitä ei mies enää parane. Saat vaan kiittää onneasi, tyttö.
ANNA LIISA. Hän on liiankin hyvä minulle.
KORTESUO. Sitä en tahdo sanoa. Mutta tyytyväisiä meidän sopii olla kaikessa tapauksessa. Ja sen vuoksi meille tuleekin huomenna ilojuhla.
ANNA LIISA. Kuka sen tietää edeltäpäin. Minua niin pelottaa tuo huomispäivä, kun isä käski Mikkoakin tänne. Hän jos vielä minkä tekee.
RIIKKA. Pelkäätkö että syntyy riitaa ja tappelua?
ANNA LIISA. Eihän sekään ole mahdotonta.
RIIKKA. Niin, ei siihen takeita ole. Kovin hän tuntui riidanhaluiselta eilenkin.
KORTESUO. On käynyt vähän raakaluontoiseksi siellä tukkimiehenä ollessaan. Mutta ei se mitään. Huomenna hän kyllä aisoissaan pysyy, kun rovastikin on saapuvilla ja vallesmanni. Eikä miehet sitä pait’ selvällä päällä tappele, ja juomia taas ei niin paljoa tarjota, että humalaan tulevat.
RIIKKA. Sehän, Mikko, muuten kävi eilen illalla taas täällä ja kysyi sinua, Anna Liisa, mutta et sattunut olemaan kotosalla. Istui täällä kotvan aikaa ja odottelikin. Läksi sitten viimein tiehensä, kun sinua ei kuulunut.
KORTESUO. Mitä hän Anna Liisasta?
RIIKKA. Sanoi olevan jotain puhuttavaa.
ANNA LIISA. Uhkasiko tulla uudestaan?
RIIKKA. Kyllä arveli, että tänäpäivänä.
ANNA LIISA. Tulisiko vielä tänäpäivänä?
RIIKKA. Niin minä olin kuulevinani. Mutta jos hän nyt tulee, niin silloin ne sattuvat yhteen Johanneksen kanssa ja syntyy ehkä taaskin kina.
KORTESUO. Entäs tätä sitten! Kun kinaavat, niin kinaavat. Eihän tuosta tuommoisesta pienestä sanasodasta kukaan pahene. – Eikö se keittos ole jo kiehunut tarpeeksi?
RIIKKA. Jo on. Ala vaan mennä toiseen tupaan, minä tuon padan sinne. (Kortesuo menee. Riikka seuraa häntä kantaen pataa.)
RIIKKA (mennessään). Lähde pois syömään sinäkin, Anna Liisa.
ANNA LIISA. Tulee vielä tänäpäivänä! Saattaa olla täällä tuossa paikassa. – Herra Jumala, mikä minut pelastaa hänen käsistään?
PIRKKO (avaa hiljaa oven, puhuu kuiskaamalla). Anna Liisa, Anna Liisa –!
ANNA LIISA (säikähtäen.) Mikä on?
PIRKKO. Hän on täällä.
ANNA LIISA. Kuka niin?
PIRKKO. Mikko on, ja Husso on hänellä matkassa. Kysyivät sinua, ja minä sanoin, että voivat lähteä matkaansa ja tulla toisen kerran, pyhän jälestä, ettet sinä nyt ole kotona. Mutta Husso katsoi minua silmiin ja sanoi: valehtelet. Uhkasi itse tulla katsomaan. Nyt, jos tahdot heitä välttää, niin pakene pian uunille tuonne.
ANNA LIISA. Ei, antaa heidän tulla. Täytyy kait heitä puhutella, ei he kumminkaan päästä minua vähemmällä.
PIRKKO. Käskenkö heidät sitten tupaan, tänne?
ANNA LIISA (vaipuu masentuneen penkille). Käske!
PIRKKO (tulee lähemmäksi). Mutta kuule – ellet sinä tahdo heitä nähdä, niin minä heidät lähetän täältä tiehensä, vaikka millä konstilla.
ANNA LIISA. Ei, ei. Ei se pitkälle auta. He olisivat takaisin samaa päätä. Tulkoot vaan heti, että ehtivät pois, siksi kuin Johannes on täällä.
PIRKKO. Minä pidän varalta siellä ulkona, enkä päästä Johannesta sisään, ennen kuin ovat menneet tiehensä.
ANNA LIISA. Tee se, hyvä Pirkko.
PIRKKO. Kyllä! (Aukaisee oven, lähteäkseen ulos.) Kas, täällähän se Mikko jo vahtiikin oven takana. Käy vaan sisään, kotona näkyy olevan Anna Liisa.
(Mikko tulee.)
MIKKO. Hyvää iltaa!
ANNA LIISA. Sinä olet käynyt minua hakemassa?
MIKKO. Kävinhän minä eilen iltapäivällä. Ja odottelin täällä hyvät aikaa, mutta sinua ei vaan kuulunut kotiin. Arvelin jo, että tahallasi minua välttelit.
ANNA LIISA. Mitä sinä minusta tahdot?
MIKKO. Kysymättäkin sen tiedät. Onhan äiti jo käynyt sinulle siitä puhumassa.
ANNA LIISA. Sitten tiedät myöskin sinä, minkä vastauksen olen antanut. Saamme jättää ne asiat sikseen, turhaa niitä enää jauhaa, kun kerran olemme selvillä molemmin puolin.
MIKKO. Ja niinkö luulet pääseväsi minusta helpolla? Ohoh! Vähänpä sinä minua tunnet.
ANNA LIISA. Mitä vaadit minulta enempää? Mitä olen sinulle velassa?
MIKKO. Sen vaadin, että pysyt entisessä liitossasi siinä, jonka teit minun kanssani neljä, viis’ vuotta sitten.
ANNA LIISA. Ja siihen sinä julkeat vedota? Hävytön! Etkö itse rikkonut sitä liittoa, silloin kun läksit pois ja jätit minut yksinäni tänne onnettomuuteen.
MIKKO. Minä en lähtenyt ijäksi, minä lupasin tulla takaisin. Ja nyt olen täällä, niinkuin näet.
ANNA LIISA. Nytpä minä en sinusta enää välitä. Tiedät, että menen toisen kanssa naimisiin.
MIKKO. Mutta sinä lupasit minua odottaa. Lupasit olla minulle uskollinen.
ANNA LIISA. Lupasin kun olin houkkio.
MIKKO. Sanoit rakastavasi minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ja sen varmaan myöskin teit vaikka nyt olet kaikki unohtanut.
ANNA LIISA. Lapsellisuutta – pelkkää lapsellisuutta! Mitä tiesin minä silloin vielä rakkaudesta tai muusta. Helppo sinun oli saada minut ansoihisi ja vietellä minut.
MIKKO. Tarvittiinko siinä paljon viettelemistä? Muistelepas oikein!
ANNA LIISA. Sinä olit minua vanhempi, ymmärsit paremmin, mikä siitä kaikesta seuraisi. Mutta sinä vaan käytit hyväksesi nuoruuttani ja kokemattomuuttani.
MIKKO. Vai minun syykseni sinä sen nyt kaikki lykkäät? Kuka se oli, joka iltasilla aina karkasi kammaristaaan, kun muut jo nukkuivat, ja tuli luokseni tuonne niemen kärkeen? Ei tarvinnut minun kahdesti pyytää, kerran vaan suihkasin korvaasi, silloin sinä heti lupasit. Niin, voitko kieltää? Kyllä sinua oma halusi veti enemmän kuin minun houkutukseni, jos tarkemmin ajattelet.
ANNA LIISA. Paha henki minua lienee riivannut!
MIKKO. Rakkaus se oli, Anna Liisa, eikä mikään paha henki.
ANNA LIISA. Ei, ei! Ei se ollut rakkautta, mitä lieneekään ollut. Kun saisin elää uudelleen sen ajan, niin toisin menettelisin. Kun saisin sen pois pyyhityksi, pestyksi niinkuin lian, ettei näkyisi jälkeäkään enää. Mutta ei – minä en saa, en vaikka katuisin ja itkisin itseni sokeaksi. Elämäni tahrana se on ja pysyy aina, ijän kaiken.
MIKKO. Eläkä tuossa höpise turhia! Mitä tahraa siinä oli? Hauskoja aikoja ne olivat, ei niitä tarvitse katua. Sitten olimme typeriä jäljestäpäin, kun emme suoraan sanoneet isällesi, että niin on asiat, anna meidän mennä vihille, ei auta muu. Mutta sinäkin pelkäsit isääsi kuin kuolemaa.
ANNA LIISA. Niin, pelkäsinhän minä. Sekä isää että äitiä – isää eniten.
MIKKO. Eikä ollut minullakaan silloin tarpeeksi rohkeutta. Tiesin hyvin, mikä mellakka siitä syntyisi.
ANNA LIISA. Et olisi kumminkaan lähtenyt pois ja heittänyt minua yksin. Ehk’ei olisi käynyt, niinkuin kävi, jos olisi ollut jokukaan, jolle olisin voinut surujani valittaa. Mutta kun minulla ei ollut ketään – ei ketään koko maan päällä.
MIKKO. Saatoinko aavistaa, että sinä tulisit semmoista tekemään. Arvelin tulla takaisin sitten, kun kaikki oli ohitse, ja pyytää sinua isältäsi. Hän ehkä silloin olisi myöntynytkin ja siihen se juttu olisi loppunut. Mutta sinä kun turhanpäin niin hätäännyit, että otit lapsen hengiltä – niin minkä minä sitten enää voin.
ANNA LIISA. En minä ollut järjessäni silloin, voi, en minä ollut järjessäni. Huolesta ja surusta olin mennyt aivan sekaisin. Enkä minä ajatellut ottaa häntä hengiltä – Jumala tietää, etten sitä ajatellut. Oman elämäni kyllä olin tahtonut lopettaa. Monet kerrat seisoin jo Huuhkainkalliolla heittäytyäkseni alas järveen. Mutta vesi oli niin mustaa ja syvää, minä en hirvinnyt. Jätin aina tuonnemmaksi. Ja sitten se oli jo liian myöhäistä.
MIKKO. Luojan lykky! Vai jo sinä sitäkin ajattelit. Kaiken näköisiä –! Sehän nyt olisi ollut järin hullumpaa.
ANNA LIISA. En ymmärtänyt, että aika oli niin lähellä. Sen vuoksi se tuli niin äkkiarvaamatta. Hädissäni en tiennyt mitään neuvoa. Koetin päästä äitisi luokse, mökkiin tuolta metsän poikki. En ennättänyt sinne saakka, vielä oli jonkun verran matkaa, kun se syntyi – voi, Herra Jumala sitä hetkeä!
MIKKO. Ja se eli? Oletko varma, että se eli?
ANNA LIISA. Elihän se raukka. Liikutti käsiään ja jalkojaan ja huusi. Silloin minä, voi, Jumala, Jumala, Jumala –
MIKKO. Minä arvaan lopun. Elä kerro enää.
ANNA LIISA. Painoin kädelläni suuta – en tiedä kuinka kauvan. Olin puolipyörryksissä ja maailma musteni silmissäni, mutta yhä minä vaan pidin kättäni siinä. Silloin – voi, hyvä Jumala –
MIKKO. Herkiä jo. – Kiusaat itseäsi suotta.
ANNA LIISA. Niin, silloin tunsin, kuinka tuo pieni ruumis nytkähti käteni alla, ja sitten se oli hiljaa. Otin käteni pois, – ei se enää äännähtänyt, henki oli mennyt. En muista enempää, heräsin tajuntaan vasta siinä, kun putosin pitkälleni äitisi tuvan lattialle.
MIKKO. No, ja sitten sinulla ei enää ollut mitään hätää. Äitihän oli pitänyt sinusta hyvän huolen.
ANNA LIISA. Äitisi kaivoi haudan ja peitti kaikki jäljet. Sekin oli niin kauheata, ettei hän, raukka, tullut edes siunattuun multaan. Kastamatta kuoli ja metsään haudattiin.
MIKKO. Eikö tuo liene yhdentekevä. Moni makaa meren pohjassa, ja voi olla autuas siltä. Ja mitä kastamiseen tulee, niin siitäkään ei mahda olla kovin suurta taikaa, koskapa muutamat lakkolaiset jättävät lapsensa järkiään kastamatta. Pääasia oli, että sinä pelastuit. Ettei tullut mitään ilmi. Se se oli oikein Jumalan onni. Ei niin että epäilystäkään kellään. Pääsit kerrassa rauhaan.
ANNA LIISA. Rauhaan? Pääsinkö minä rauhaan? Voi, mitä puhut!
MIKKO. Niin, niin! Tarkoitan, ettet joutunut kiinni, ettei kukaan sinua hätyyttänyt. Ja se oli kaikki äidin ansiota se.
ANNA LIISA. Parempi kun olisin tullut linnaan yksin tein. Sillä se, mikä sitten seurasi, oli niin kamalata, etten ymmärrä kuinka sitä kestin. Etten tullut hulluksi tykkänään.
MIKKO. Hulluksi? Kuinka niin? Mitä se sitten oli?
ANNA LIISA. Minulla ei ollut yön lepoa, ei päivän rauhaa vuosikausiin sen jälkeen. Elin alituisessa pelossa ja vavistuksessa. Päivillä aina, kun kuulin askeleita, tai kun ovi kävi, säpsähdin niin, että veret seisahtuivat. Luulin aina vallesmannin tulevan minua kiinni ottamaan. Tai kun näin, että joku ihminen hiljaa puhui jotain toiselle, pelkäsin heti että hän oli saanut vihiä asiasta ja sitä kertoi. Semmoista se oli minun rauhani siihen aikaan.
MIKKO. No niin, – tuohon oli vaan oma arkuutesi syynä. Tarvitsiko sinun pelätä turhan takia.
ANNA LIISA. Yöt olivat vielä hirveämmät. Lapsi oli aina edessäni ja minä pidin kättäni hänen suullaan aivan niinkuin silloinkin. Jos unenhortoon menin, kaikui hänen huutonsa korviini ja minä vavahdin samaa päätä ylös. Välistä se huuto kuului niin selvään, että luulin hänen olevan vieressäni. Haroin kädelläni ympäri vuodetta, enkä uskonut että se oli tyhjä, ennenkuin sieppasin tulen ja katsoin. Voi, mitä olisinkaan antanut, jos olisin saanut hänet henkiin jälleen!
MIKKO. Olisin minä ollut täällä, kyllä piankin olisin saanut tuommoiset harhanäyt pakenemaan. Uskotko sen?
ANNA LIISA. Nyt ne eivät pitkään aikaan ole minua enää vaivanneetkaan. Ja pois minä olen karkoittanut kaikki nuo tukalat muistotkin. Mikä niitä taas lienee johdattanut mieleen. Ei puhuta niistä enää.
MIKKO. Ei puhuta, ei. Ei ne puheesta kumminkaan parane. Me alotamme uudelleen, Anna Liisa, eikös niin? Unohdamme pois kaikki ikävät asiat, aivan kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan, ja vietämme iloisia päiviä yhdessä. Herran poika, ei sinulla ole hätäpäivää enää, minä sinua pidän niin hyvänä, niin hyvänä, ettet voi ajatellakaan. Pistän vaikka lasikaappiin, jos tahdot.
ANNA LIISA. Kuinka voit tuommoisia puhua? Tiedäthän sinä, että minua huomenna jo kuulutetaan toiseen.
MIKKO. Ei se mitään. Rahalla siitä päästään.
ANNA LIISA. Minäpä kun en tahdo siitä päästä. Heitä pois nuo tuumat, Mikko. En minä niihin kumminkaan ikinä suostu.
MIKKO. Ei sinun ensinkään tarvitse huolehtia Johanneksen eikä isäsi takia, minä kyllä heidän kanssaan asiat selvitän, kun vaan tiedän, että sinä olet puolellani.
ANNA LIISA. Hyvä Jumala – etkö sinä sitten lainkaan käsitä, että minä rakastan Johannesta, enkä sinua. Enkä minä ikinä tahdo purkaa hänen kanssaan, en sinun enkä kenenkään houkutuksista. Uskotko minua nyt viimeinkin?
MIKKO. Minäpä rakastan sinua, Anna Liisa, ja tahdon saada sinut takaisin, ja minä sinut otan neuvolla millä hyvänsä. Minä en anna sinua toiselle, en jumaliste annakaan!
ANNA LIISA. Tuoko rakkautta!? Kaikkea muuta vaan ei rakkautta.
MIKKO. Se on rakkautta, tulisinta rakkautta, mitä maailmassa löytyy. Kuule minua, Anna Liisa. Koko ajan sinä olet ollut mielessäni siellä Saarijärvellä, ja vahvasti olin päättänyt, että vielä kerran tulisin sinut perimään. Kun sitten kuulin, että Johannes täällä oli pistääntynyt väliin, ja että sinä olit aikeessa mennä hänelle, niin jouduin semmoiseen raivoon, etten tiennyt mitä tehdä. Jätin kaikki siihen paikkaan ja läksin suoraa päätä tänne. Enkä lähde täältä, ennenkuin asiat ovat selvillä. Sen toisen ajan tieltäni pois, vaikka surma minut nielköön.
ANNA LIISA. Siihen ei ole sinulla valtaa. Hän rakastaa minua eikä hän sinun tähtesi luovu minusta, ole siitä varma.
MIKKO. Rakastaa! Mokomakin maitosuu! Hänkö nyt osaisi rakastaa?
ANNA LIISA. Mitä se sinuun kuuluu, osaa tai ei. Minua se tyydyttää, ja sillä hyvä.
MIKKO. Tyydyttää, – kun et tiedä paremmasta. Ja kun et enää muista hauskoja puolia niistä entisistä ajoista.
ANNA LIISA. Sinä lupasit, ettet niistä enää puhuisi.
MIKKO. Ei, Anna Liisa, toista on, jos minulle tulet. Silloin sinä vasta saat nähdä, minkälaista se oikea miehen rakkaus on. (Lähenee häntä ja tavoittaa häntä kiinni.)
ANNA LIISA. Pysy erilläsi minusta! Pois, pois –!
MIKKO. Elä huuda! Kuulevat.
ANNA LIISA (viskaa hänet menemään). Peto! Luulitko sillä tavalla minut valtaavasi? Mene! Suoriu tiehesi heti! Minä vihaan ja inhoon sinua.
MIKKO. Hiljaa, hiljaa! Kyllä minä sinut vielä lannistan. Ei tämä leikki tähän lopu. Koska et hyvällä taivu, niin koetellaanpa toista keinoa.
ANNA LIISA. Koettele! Minä en sinua pelkää. Sinä et mahda minulle mitään.
MIKKO. Enkö minä mahda? Ajattelepas tarkemmin. Enkö minä mahda?
ANNA LIISA. Et. Sinä et mahda minulle mitään.
MIKKO. Entäs se lapsenmurha?
ANNA LIISA. Sillä minua nyt tahdot säikyttää, samoin kuin äitisikin. Turha vaiva! Se ei vaikuta mitään. Sinä et sitä ilmoita, tiedänhän minä, koska itse olet siihen osallinen.
MIKKO. Minäkö osallinen? Lapsenmurhaan?
ANNA LIISA. Ellet suorastaan siihen, niin –
MIKKO. Mutta siitähän juuri on kysymys. Ei lapsen synnyttämisestä kuritushuonetta anneta, tunnet kait sinä lakia sen verran?
(Anna Liisa vaikenee.)
MIKKO. Mutta murhasta annetaan.
ANNA LIISA. Sekö sitten on tarkoituksesi, että saatat minut kuritushuoneesen? Täytyy sanoa – sinä olet tosiaan hyvin jalomielinen.
MIKKO. Ehk’ei tarvitse mennä niin pitkälle. Kenties jo riittää, jos isäsi ja Johannes saavat tietää sinun salaiset asiasi.
(Anna Liisa vaikenee neuvottomana.)
MIKKO. Vai mitä luulet? Eiköhän tule teille silloin jo ero?
ANNA LIISA. Tulee. Kaiken varmaan meille silloin tulee ero.
MIKKO. Sitä minäkin. Johanneksen rakkaus sammuu sillä kertaa. Sillä ei ole sen syvempiä juuria.
ANNA LIISA. Enkö minä sitten koskaan maailmassa saa toivoa onnea? Onhan sitä kaikilla muilla ihmisillä, miksi ei milloinkaan minulla?
MIKKO. Siltä haaralta sitä et saa.
ANNA LIISA. Mikko, sääli minua, olenhan jo kärsinyt niin paljon.
MIKKO. Se on omassa vallassasi. Voit estää minua puhumasta, jos vaan tahdot.
ANNA LIISA. Elä tee minua uudelleen onnettomaksi juuri nyt, kun minulle parempi tulevaisuus olisi tarjonna. Mitäpä siitä kostut, jos säret minun elämäni vielä kerran. Nuoruuteni turmelit, eikö siinä jo kylliksi. Ei minulla ole ollut iloa, niinkuin muilla minun ikäisilläni, huolta vaan ja murhetta alituiseen. Minä en jaksa kantaa enempää – en varmaankaan.
MIKKO. Sinulla ei ole mitään hätää, kun vaan teet, niinkuin olen sanonut. Että eroot Johanneksesta ja yhdyt minuun.
ANNA LIISA. Minä en saata.
MIKKO. Sitten syytä itseäsi.
ANNA LIISA. Mitä pahaa olen sinulle tehnyt, että näin minua vainoot? Sinulla ei ole omaatuntoa vähän vähääkään, peto sinä olet, vaan et ihminen.
MIKKO. Kuule nyt, Anna Liisa, mitä sanon. Kuinka sinä voit ajatellakaan mennä miehelle, joka ei tunne, minkälainen salaisuus sinulla on peitettävänä? Minä hetkenä hyvänsä se voisi tulla ilmi – ja mitä seuraisi silloin? Meille se salaisuus on yhteinen ja se meitä sitoo toisiimme ikuisiksi ajoiksi – paljon varmemmin kuin mitä papin sanat sen tekevät.
ANNA LIISA. Sekö rikos? Ei, se meitä juuri eroittaa, jos mikään. Kirousta se meille tuottaisi, ei siunausta, etkö sitä ymmärrä? Ja minäkö voisin rakastaa sinua – sinua, jonka kanssa olen syntiä tehnyt ja jonka tähden olen näin onnettomaksi tullut? En ikinä! Mahdotonta se on. Sitoutua sinuun – hyvä Jumala – silloinhan sitoutuisin koko elämäkseni noihin kauhistaviin muistoihin samalla. Ei – ei – minä en voi, tulkoon vaikka mitä –
MIKKO. Ajattelehan vielä kerran pääsi ympäri, ennenkuin päätät.
ANNA LIISA. Jätä minut rauhaan, Mikko, anna minun mennä Johannekselle. Hänen kanssaan voisin unohtaa kaikki ja elää vielä onnellisena.
MIKKO. En! Minä en anna sinua Johannekselle enkä kenellekään. Hyvällä tai pahalla – mutta minulle sinun pitää tulla!
ANNA LIISA. Hiljaa –! Taivaan tähden, siellä on joku oven takana. Hiljaa –! (Pirkon ja Johanneksen äänet kuuluvat ulkoa.)
MIKKO. Niin, että nyt sen tiedät. Menettele sen mukaan. Jos tahdot välttää pahoja seurauksia, niin tee pikainen loppu Johanneksen kanssa. Ja tee se tällä hetkellä – muuten käy ohraisesti.
ANNA LIISA. Vaiti, kuulethan.
PIRKKO (vielä ulkona). Et saa mennä sisään, et saa, et saa, kun Anna Liisa kielsi, sinäpä vasta.
JOHANNES (samoin). Pirkko sinä, mitä tuo tuommoinen on? Päästä minut irti, menenhän minä kumminkin. Sinäkö muka minua estäisit, tuommoinen tytön tylleröinen. Tule, lähdetään yhdessä. (Molemmat tulevat sisään. Pirkko koettaa vieläkin vetää häntä takaisin käsivarresta.)
PIRKKO. Mokomakin, kun ei tottele. Ei se ollut minun syyni, Anna Liisa, hän pääsi huomaamattani pujahtamaan ohitse, kun minä valjastin hevosta isälle.
JOHANNES. Ja sitten, kun hän näki minut, karjasi hän niin, että luulin puukon jo olevan hänen kurkussaan, ja hyppäsi käsivarteeni kiinni kuin takkiainen. Eikö liene mustelmina kyntesi jäljet.
PIRKKO. Kunpa edes olisi! Ei se muuta kuin parahiksi, mitäs tulit tänne väkisten.
ANNA LIISA. Pirkko – sinua vasta hupakko!
PIRKKO. Minäkö hupakko? Vai niin. Vai olen minä hupakko! Hyvä on. Mutta enpä rupeakaan enää vast’edes sinun asioitasi toimittamaan. Vähättelen, koska semmoiset kiitokset saan palkakseni.
ANNA LIISA. Ole nyt jo vaiti!
PIRKKO (äkkiä muuttuneena mielellä). Tiedätkös, mihin minä nyt lähden? Etpäs arvaa.
JOHANNES. Isäsi kanssa kauppapuotiin ostamaan kuuliaistarpeita.
PIRKKO. Enhän minä sinulta kysynytkään, kun Anna Liisalta. Mitä sinä menet sekaantumaan? Mitä jo vaan?
JOHANNES. Eikö sitä saanut sanoa, joka ensin arvasi?
PIRKKO. Arvasitko sinä? Kun kuulit tuolla ulkona. – Ei, nyt pitää lähteä. Hyvästi siksi aikaa.
JOHANNES. Saatko sinä ohjaksetkin käteesi?
PIRKKO. Tietysti!
JOHANNES. Silloin sinä ajat nurin.
PIRKKO. Häpiä!
ANNA LIISA. Pirkko, sinä! Kuka tuolla tavalla puhuu.
PIRKKO. Mitäs hän vöhnii joutavia. Sanoo että minä ajan nurin. Mokomakin! (Paiskaa oven kiinni ja poistuu.)
MIKKO (naurahtaen). Siinä sait!
JOHANNES. Ei se mitään meidän välillä. Hyvää pataa me silti olemme, Pirkko ja minä.
MIKKO. Olisitkin sitten jäänyt sinne ulos leikkimään hänen kanssaan. – Tulit tänne vähän pahaan aikaan.
JOHANNES. Onko niin, Anna Liisa?
ANNA LIISA. Voi, ei! Mikko vaan suotta –
JOHANNES. Luulin että Pirkko ilman aikojaan kujeili, kun ei tahtonut päästää minua sisään. Mutta ymmärsin syyn, kun näin Mikon täällä.
MIKKO. Vai ymmärsit sinä? Mahtaa sinulla sitten ollakin hiukan parempi järki, kuin voisi uskoa – noin naamastasi päättäen.
JOHANNES. Elä huoli olla levoton, Anna Liisa, hän saa pieksää suutaan niin paljon kuin haluaa, minä en ole siitä millänikään.
ANNA LIISA. Etkö? Sepä hyvä! Elä ole kuulevinasikaan, vaikka hän mitä puhuisi. Ethän?
JOHANNES (istuutuu selin Mikkoon). Saat olla ihan rauhassa. Minä en häntä näe enkä kuule.
MIKKO. Sittenhän meidän sopii jatkaa tässä entistä keskustelua, Anna Liisa. Ehkäpä hän sinunkin suhteesi herkiäisi kuuroksi ja sokeaksi.
ANNA LIISA. Mikko – lopeta! Minä pyydän sinua, lopeta!
JOHANNES. Eläkä häntä rukoile, ei siitä kumminkaan apua lähde.
MIKKO. Kyllä Anna Liisa tietää, mistä apu lähtee. Jahka hän vaan tahtoo siihen keinoon tarttua! Hänestä se riippuu.
ANNA LIISA. Tänne on käsketty paljon vieraita, Johannes, huomiseksi.
JOHANNES. Niin kertoi isäsi äsken tuolla pihalla.
ANNA LIISA. Aikovat laittaa oikein hauskat pidot. Juomia on isä antanut tuoda kaupungista.
JOHANNES. Senkin jo kuulin.
ANNA LIISA. Isä on niin hyväntahtoinen. Hän soisi kaikille iloa.
MIKKO. Soisikohan tuo minullekin?
ANNA LIISA. Tietysti sinullekin. Ottihan hän sinua eilen niin ystävällisesti vastaan kuin suinkin voi.
MIKKO. Minäpä en tyydy niin vähään. Suurempaa iloa minä vaadin.
ANNA LIISA. Ja pyysi sinua kuuliaisiin heti samassa.
MIKKO. Sinä arvatenkin toivoisit, etten tulisi? Vai kuinka?
ANNA LIISA. Voi, kun vaan olisit ihmisiksi, et kiusottelisi alituiseen, etkä tuottaisi minkäänlaista häiriötä, niin näkisin sinut mielelläni täällä muiden joukossa.
MIKKO. Mutta et rinnallasi?
JOHANNES. Ohoh? Vai rinnalle pyrkisit?
MIKKO. Kah! Johan sinä sait kuulosi jälleen. Pianpa!
ANNA LIISA. Tuolla tavalla kun jatkat, turmelet ilon sekä itseltäsi että muilta.
MIKKO. Minä kysyin, jos sallit minun olla rinnallasi huomenna.
JOHANNES. Se paikka on minulla, niinkuin tiedät.
MIKKO. Niin tätä nykyä. Mutta on se ollut aikoinaan muillakin.
JOHANNES. Mitä sanoit?
ANNA LIISA. Johannes, sinä lupasit olla välittämättä hänen puheistaan.
JOHANNES. Niinhän minä lupasin, mutta –
MIKKO. Se on vähän vaikeata, niinkö?
JOHANNES. Ei, puhu sinä vaan, kyllä minä kestän.
ANNA LIISA. Ei se ole sinulta kauniisti tehty, Mikko, että laitat ikävyyksiä semmoiseen taloon, jossa sinua aina on kohdeltu hyvyydellä. Täytyy sinun itsesikin se myöntää, jos tarkemmin ajattelet.
MIKKO. Sinäpä kun et kohtele minua samalla hyvyydellä kuin ennen. Siinähän se on.
ANNA LIISA. Minä annan sinulle rauhan, tee sinä samoin minun suhteeni.
MIKKO. Viis’ rauhasta! Rakkautta minä vaadin sinulta.
JOHANNES. Hävytön! – Jo minä sen arvasin. Sinne hän tähtää.
ANNA LIISA. Johannes!
JOHANNES. No, no, minä en suutu. – Niin, puhu sinä päälle vaan, minä en uhallakaan suutu.
MIKKO. Suutut tai et. Se on minulle se ja sama. Mutta Anna Liisasta sinä saat luopua. Ja parasta kun teet sen ajoissa.
JOHANNES. Sinunko käskystäsi? – Odotahan, vaan elä pitkästy.
ANNA LIISA (istuutuu hänen luokseen ja ottaa häntä kädestä). Johannes, hän tahtoo särkeä meidän välimme.
JOHANNES. Mutta siinä hän ei onnistu. Ei kuuna kullan valkeana.
ANNA LIISA. Kun vaan sinä pysyisit lujana, Johannes. Ettet hylkää minua, tuli mitä tuli.
JOHANNES. Minäkö hylkäisin sinut? Ja Mikon juonien tähden? Jopa jo!
ANNA LIISA. Voi, jos uskaltaisin luottaa siihen, ettet sinä tee minusta eroa! Ettet sinä missään tapauksessa tee minusta eroa!
JOHANNES. Mutta, herran nimessä, kuinka voit semmoista kysymykseenkään panna. Tiedäthän, että minä rakastan sinua todenperään. Kuinka sitten tekisin sinusta eroa.
ANNA LIISA. Johannes – oletko minulle tukena, – jos jotain oudon outoa sattuisi?
JOHANNES. Luota siihen. Mutta mitäpä meille semmoista oudon outoa sattuisikaan.
ANNA LIISA. Näes, minulla ei ole ketään muuta koko maailmassa, johon voisin turvaantua.
JOHANNES. Rakas kulta! Niinhän sinä olet kuin pieni säikähtynyt kananpoika.
MIKKO. Kuherrelkaahan siinä nyt hetkinen. Se onkin teidän loppukuherruksenne.
JOHANNES. Sinä yhä vaan pelkäät häntä tuolla?
ANNA LIISA. Pelkään.
JOHANNES. Suotta vallan. Jos tahdot, minä hyvin pian hänet täältä kuittaan.
ANNA LIISA. Ei, ei, elä nosta riitaa. Silloin olemme hukassa.
JOHANNES. En käsitä tuota arkuutta. Eikä se mihinkään auta. Hän siitä vaan yltyy kahta pahemmin.
ANNA LIISA. Koetetaan saada hänet hyvällä talttumaan, Usko minuun, se on ainoa keino.
MIKKO. Riittää jo.
JOHANNES. Mikä riittää?
MIKKO. Tuo jäähyväisten otto.
JOHANNES. Sinä erehdyt. Ei tässä jäähyväisiä oteta.
MIKKO. Sitten ne saavat jäädä ottamatta, sillä nyt sinun on lähdettävä täältä tiehesi.
JOHANNES. Kuinka sanoit?
MIKKO. Että sinun nyt on lähdettävä täältä tiehesi.
JOHANNES. Minun? Sinäkö käsket minua lähtemään tieheni? Kuinka se on ymmärrettävä?
MIKKO. Meillä on kahdenkeskistä puhuttavaa Anna Liisan kanssa. Sinä äsken tulit meitä keskeyttämään.
JOHANNES. Tyhjää vouhkit! Mitä kahden keskistä teillä on – mitä jo vaan?
MIKKO. Anna Liisa, sinä laitat hänet nyt menemään, taikka tästä tulee toinen kurssi.
JOHANNES. Oletko sinä hulluna, mies?
MIKKO. Kuulitkos, mitä minä sanoin?
ANNA LIISA. Tee hänelle mieliksi, Johannes. Mene vähäksi aikaa toiseen tupaan.
JOHANNES. En ymmärrä sinua. Eikö minun pitänyt olla täällä sinulle tukena?
ANNA LIISA. Ei, enhän minä sitä tarkoittanut.
JOHANNES. Vaan mitä sitten?
ANNA LIISA. Muuta se oli. Selitämmähän joskus toiste.
MIKKO. No, kuinka käy? Suoriutuuko hän täältä hyvällä, vai –?
JOHANNES. Ei, tämä menee tosiaan liian pitkälle.
ANNA LIISA. Mene, hyvä mies, mene!
JOHANNES. Sinä yhdyt häneen ja ajat minut pois?
ANNA LIISA. Enhän minä aja – pyydän vaan.
JOHANNES. Yhdentekevä. Sinä kumminkin tahdot jäädä hänen kanssaan kahdenkesken. Ja sitä minä suuresti ihmettelen.
ANNA LIISA. Menisit vähäksi aikaa vaan. Että hän saa sanoa sanottavansa Eikö niin, Mikko? Vähäksi aikaa – tyydythän siihen?
MIKKO. Viipyköön vaan yksin tein.
JOHANNES. Minä en lähde.
MIKKO. Etkö lähde?
JOHANNES. En.
ANNA LIISA. Johannes –!
JOHANNES. Elä pyydäkään. Minä en lähde. En hievahda paikaltani. Mikolla ei ole sinulle semmoista puhuttavaa, jota en minä voisi kuulla.
ANNA LIISA. Heitä toiseen kertaan, Mikko. Ensi viikoksi – onhan silloinkin vielä päiviä.
JOHANNES. Sinäkö estelet häntä puhumasta asiataan minun kuullen? En totta totisesti kohta tiedä, mitä tästä pitää ajatteleman.
ANNA LIISA. Ei – enhän minä estä –. Arvelin vaan, ettei sillä niin kiirettä olisi. Malta mieltäsi, Mikko, jätä tuonnemmaksi.
MIKKO. Ei sitä jätetä tuonnemmaksi. Minä tahdon selvyyttä aivan tänä päivänä, tällä hetkellä.
JOHANNES. Selvyyttä mistä?
MIKKO. Siitä, onko tyttö sinun vai minun?
JOHANNES. Kuka tyttö?
MIKKO. Anna Liisa, tietysti. Ei suinkaan tässä nyt muista ole puhetta.
JOHANNES. Se sinulla mahtanee olla selvillä kysymättäkin.
ANNA LIISA. Elkää riidelkö! Voi, elkää riidelkö!
MIKKO. Ratkaise, kummalleko meistä tahdot kuulua?
JOHANNES. Sen hän jo on tehnyt. Mene kirkkoon huomenna, niin saat kuulla.
MIKKO. Seuraukset tiedät. Ratkaise!
ANNA LIISA. Hyvä Jumala!
JOHANNES. Voithan sen hänelle sanoa, koska hän välttämättä niin tahtoo.
ANNA LIISA. Elkää kiusatko minua. Jättäkää minut rauhaan.
JOHANNES. Oma syysi. Olisit antanut minun tehdä mieleni mukaan, niin aikoja sitten olisin ajanut tuon miehen ulos.
MIKKO. Ohoh? Sinäkö olisit ajanut minut ulos? Sinä, kiisken poika? Jopa sinä sitten mies olisitkin.
JOHANNES. Nyt herkiä, taikka minä sinulle näytän.
ANNA LIISA. Elkää, hyvä miehet, elkää! Johannes, sinä lupasit –!
MIKKO. Tule koettamaan, jos uskallat. Minä sinut nutistan yhdellä kertaa – ja sen teen oikein suurella halulla.
ANNA LIISA. Ei tappelua, ei, ei! Johannes, Mikko! (Hevonen pysähtyy portaiden eteen, ääniä ja askeleita kuuluu ulkoa.) Kuulkaa – Jumalan kiitos, isä tulee. (Kortesuo, Riikka ja Pirkko tulevat kantaen juomatavaraa, sokuritoppia ynnä muuta. Pirkko hinaa selässään suurta jauhopussia, jonka laskea tössähyttää penkille.)
PIRKKO. Ahhah! sanoi akka, kun hautaan laskettiin.
KORTESUO. Täällä sitä tuodaan muonaa huomiseksi.
PIRKKO. Ja vieläpä häiksi asti. Näetkös, Anna Liisa, näin paljon vehnäjauhoja? Syntyy sinun leipoa niistä suuria rinkeliä ja jos mitä.
RIIKKA. Se meidän olisi pitänyt tehdä jo kuuliaisiakin varten. Nyt meni vakaiset rahat leipuriin.
KORTESUO. Luuletkos, että ne vehnäjauhot sitten ilmaiseksi tulevat? – Pitäisi kait näiden riittämän, vai mitä arvelette, miehet? Näiden juomain, tarkoitan? Eipähän sitä nykyaikana enää ryypittäne niinkuin ennen.
RIIKKA. Raittiuskestithän nuo kuuluvat olevan muodissa. Ei tarjota väkijuomia minkäänlaisia.
KORTESUO. Olkoot vaan. Viis’ niistä kaikista uusista muodeista. Meillä on ja meillä tarjotaan. Muutamia ryyppyjä ainakin, että vieraat tulevat iloiselle tuulelle. Pikkuinen humala ei se haittaa.
PIRKKO. Isä, saankos minä nyt riisua hevosen ja viedä hakaan?
KORTESUO. Saat.
PIRKKO. Ja saanko ajaa ensin hevosen selässä pikkusen maantiellä?
KORTESUO. No saat, koska mielesi tekee.
PIRKKO (kirkasee ja hyppii ilosta). Ai, ai, kuinka hauskaa! Nyt katsokaa ikkunasta kaikki, kun minä annan ruunan mennä täyttä laukkaa. (Juoksee ulos.)
RIIKKA. Et olisi antanut. Hän ei tasaannu ikinä tällä tavoin.
KORTESUO. No, tämän kerran jos hän nyt saakin vielä!
RIIKKA. Mikähän siitä tytöstä lopulta paneksen? Ihmistä hänestä vaan ei tule milloinkaan maailmassa.
KORTESUO. No, miehet, mitäs te niin totisen näköisiä olette? Ettehän vaan liene täällä kinailleet taaskin?
ANNA LIISA. Kuinkas sitten! Jumalan onni, että tulitte kotiin, isä. Ei tiedä, mitä täällä muuten olisi tapahtunutkaan.
RIIKKA. Ettäkö yritti jo tappelu tulla?
ANNA LIISA. Ei paljonkaan puuttunut. Minä täällä jo olin pahemmassa kuin pulassa heidän kanssaan. Niin, – ettekös ole nyt vähän hämillänne molemmat koko jutusta?
KORTESUO. Vai tappelua hieroitte? Jopa te nyt vallan! Järkevät miehet.
ANNA LIISA. Kuuletteko, mitä isäkin sanoo. Järkevät miehet eivät sillä tavoin menettele. Ja olettehan te järkeviä molemmat, ettekä mitään tappelupukaria, eikös niin?
RIIKKA: Mistä ihmeeltä teille on tullut tuo viha väliin? Neljä vuotta on Mikko ollut seutuvilta poissa – jos jotain vanhaa rettelöä on ollutkin, niin johan sen olisi pitänyt unohtua.
MIKKO. Ei se mitään vanhaa vihaa ole, nyt se vasta on syntynyt.
KORTESUO. Vanhaa tai uutta, niin sopikaa pois. Suuttukaa ja leppykää, elkääkä antako auringon laskea vihanne yli, sanoo apostoli Paavali.
JOHANNES. Minä puolestani en riitaa halua.
KORTESUO. Mikosta se lähtee, minä arvaan. Kuulepas, veli hopea, sinussa taitaa olla vähän äitisi luontoa. Suo anteeksi, mutta minä tunnustan suoraan, että sitä eukkoa minä en koskaan ole oikein kärsinyt. Siellä hän muuten taaskin näkyi seisoskelevan kartanolla.
MIKKO. Mitä pahaa hän teille on tehnyt, kosk’ette voi häntä kärsiä?
KORTESUO. Ei mitään pahaa, eipä siltä, ei mitään pahaa.
MIKKO. Mutta hyvää. – Niin juuri, hyvää hän teille on tehnyt, mutta siitä te ette edes tiedäkään.
KORTESUO. Enpä tosiaan tiedä, että hyvääkään.
MIKKO. Tahdotteko kuulla, niin kerron.
ANNA LIISA. Mikko – tiedätkös että täällä huomenna tanssitaankin? Vieläkö osaat? Sinähän ennen olit siinä niin mainio. Me molemmat – meidän täytyy koetella, käykö meiltä yhtä hyvin kuin silloin.
MIKKO. Sinä tahdot –? Ymmärränkö sinua oikein –?
ANNA LIISA. Niin – minä tahdon tanssia sinun kanssasi huomenna.
JOHANNES. Kuinka, Anna Liisa? Äskeisen kahakan jälkeen sinä tuommoisia ehdottelet? Sitä en olisi uskonut.
ANNA LIISA. Nehän jo sovittiin, ne äskeiset kahakat. Sovittiin ja unhotettiin. Eikös niin, Mikko? Eihän me nyt enää riidellä? Hyviä ystäviä ollaan taas.
MIKKO. Niin sinäkö ja minä?
JOHANNES. Teillä ei ole mitään tekemistä toistenne kanssa. Ei tarvitse olla vihassa – eikä ystävyydessä liioin.
ANNA LIISA. Ei, ei! Sovinnossa minä vaan tarkoitinkin. Sovinnossa, niinkuin vanhat tutut ainakin. Ethän sinä sitä paheksu, Johannes? Vai kuinka?
MIKKO. Sinä koetat mielistellä meitä molempia? Sillä et pitkälle pääse. Toista taikka toista – mutta ei molempia.
JOHANNES. Pysy erilläsi hänestä, Anna Liisa, se on parasta.
ANNA LIISA. Huomenna vähän pyörähyttelen hänen kanssaan. Ei se ole sen vaarallisempaa. Hän lupaa sitten olla ihmisiksi koko illan.
MIKKO. Ahaa – minä huomaan! Se oli vaan koukku. Kas, kuinka osasi olla viisas. Mutta narraa sinä muita, elä minua. En ole minä niitä miehiä, joita nenästä vedetään. Ja tästä muuten teen nyt lopun. Ei auta muu kuin suora puhe.
ANNA LIISA. Mikko, ei vielä! Ei vielä – ylihuomenna vasta!
MIKKO. Sitä ei jätetä ylihuomiseen. Nyt se on tapahtuva.
ANNA LIISA. Mikko!
JOHANNES. Mikä sinun on, Anna Liisa? Mitä sinä pelkäät?
ANNA LIISA. En mitään – en mitään. Ole minulle tukena, Johannes. Nyt se tulee –
KORTESUO. Minä en tästä, perhana ollen, ymmärrä, en hölyn pölyä. Mistä sinä teet lopun? Ja mistä sinä puhut suoraan? Onko jotain salattu minulta, niin ilmoita, ja ilmoita heti.
ANNA LIISA. Elä anna hänen puhua, Johannes, elä anna hänen puhua. Koeta tukkia hänen suunsa.
JOHANNES. Mitä varten –? Selitä!
MIKKO. Asian laita on semmoinen, isäntä, että Anna Liisa oli minun morsiameni noin neljä vuotta sitten. Minä tulin häntä nyt hakemaan. Mutta tuo tuolla on sillä aikaa sotkenut meidän välimme.
KORTESUO. Anna Liisa sinun morsiameni? Sen sinä valehtelet.
RIIKKA. Herra tule ja siunaa! Kaikkea minun pitää kuullakin. Anna Liisa, joka silloin oli vasta viidentoista vanha. Elä usko, Johannes, semmoisia. Ei ne ole kuin joutavia lörpötyksiä. Minä takaan, ettei niissä ole mitään perää. Sen olisi kyllä huomanneet muutkin, jos heidän välillään jotain sentapaista olisi ollut.
MIKKO. Ettepäs huomanneet. Me osasimme sen niin hyvin peittää, ettei ollut kellään ei aavistustakaan.
KORTESUO. Herkiä, Mikko, hyvällä, taikka minä suutun. Minunko tyttäreni olisi ollut salaisissa suhteissa rengin kanssa? Hyi, häpeä! Häpeä semmoisia valheita levitellessäsi. Ja olisi se sitten jostakusta muusta tyttöhäiläkästä. Mutta Anna Liisasta, jonka kaikki ihmiset tietävät ja tuntevat vakavimmaksi ja siivoimmaksi tytöksi koko tällä paikkakunnalla. Että sinä ilkiätkin! Häpeä vähän, sanon vielä kerran.
MIKKO. Kysykää Anna Liisalta, olenko puhunut totta vai valhetta.
RIIKKA. Etkö sinä saa suutasi auki, tyttö? Tuolla tavalla annat itseäsi herjata.
KORTESUO. Puolusta itseäsi, Anna Liisa.
JOHANNES. Sano, että hän valehtelee, ja minä uskon sinua.
ANNA LIISA. Voi, hyvä Jumala!
JOHANNES. Rohkeutta vaan. Elä pelkää, ei sinulla ole tässä mitään hätää. Luota meihin.
KORTESUO. Ihme paikka! Vastaahan toki! Kenen morsian olet, Johanneksenko vai hänen tuolla?
ANNA LIISA. Johanneksen. En ole koskaan pitänyt kenestäkään muusta. Silloin olin vaan lapsi – ymmärtämätön lapsi – vasta viisitoistavuotias.
RIIKKA. Siinä sen nyt kuulette.
ANNA LIISA. Elä hylkää minua, Johannes. Voi, elä hylkää!
JOHANNES. Ole rauhassa, kun sinulla ei ole mitään omallatunnollasi.
KORTESUO. Minä otin sinut vastaan täällä, Mikko, niinkuin vanhan tuttavan ainakin, ja entisen palvelijan. Mutta tänlaisia juonia kun rupeat pitämään, täytyy minun kieltää sinulta taloni. Sillä minä en niitä siedä semmoisia.
MIKKO. Anna Liisa – jatkatko sinä, vai onko minun vuoroni puhua? Vielä voit antaa asialle toisen käänteen, jos tahdot. Se on omassa vallassasi.
RIIKKA. Mitä, herran nimessä, ne tarkoittavat nuo uhkaukset? Et suinkaan sinä häntä väkisen saa, sen mahtanet toki käsittää.
MIKKO. Minä en luovu Anna Liisasta. Minä en anna häntä toiselle, sillä hän on niin hyvä kuin minun vaimoni – jos kohta ei olekaan vielä papin edessä seisottu.
JOHANNES. Hänen vaimonsa? Anna Liisa onko se totta? Sano pian!
RIIKKA. Sinä hävytön mies!
KORTESUO. Ota takaisin nuo sanat heti paikalla. Taikka tässä ei kunnian kukko laula. Ota takaisin nuo sanat, kuuletko sinä? Ja sitten polvillesi! Maahan tuohon pyytämään anteeksi, Anna Liisalta ensin, sitten meiltä. – muuten – muuten –
MIKKO. Joko nyt taivut, Anna Liisa? Vai ilmoitanko kaikki?
ANNA LIISA. Peto! Tapa minut yksin tein!
MIKKO. Eikö vieläkään? Niinkö sinulla on kova luonto? Sitten ei auta muu kuin lyödä viimeinen valtti pöytään. Mutta syytäkin itseäsi! (Menee ovelle.)
ANNA LIISA. Mitä aiot –?
MIKKO (aukaisee oven, huutaa ulos). Äiti – sisään!
RIIKKA. Hussoko? Häntä täällä vielä tarvittiin! Kuuluttaa ympäri kylän kaikki, mitä tapahtuu, ja lisää kanssa.
ANNA LIISA. Nyt se on lopussa, Johannes.
JOHANNES. Mikä on lopussa?
ANNA LIISA. Kaikki, kaikki!
JOHANNES. Sinä et vastannut minulle. Oliko totta, mitä hän äsken sanoi?
ANNA LIISA. Voi, että maa minut nielisi!
JOHANNES. Anna Liisa. – vastaa, taikka minä tulen hulluksi.
MIKKO. Sisään, sisään!
HUSSO. Tulenhan minä, kun joudun. Joko täällä sitten ollaan selvillä?
MIKKO. Ei vielä. Mutta kohta. Saatte kertoa nyt, mitä tiedätte.
HUSSO. Siihenkö sitä tultiin kumminkin? Enkös minä jo sanonut. Ei se anna hevillä perään.
KORTESUO. Hussolla ei minun tietääkseni ole täällä mitään tekemistä. Ja minä puolestani näkisin kernaammin, että hän menisi tiehensä.
HUSSO. Siinä nyt kuulit, Mikko. Näin he meitä kohtelevat. Näin he ovat minua koko ajan kohdelleet. Ei sisään käsketä, ei istumaan pyydetä. Semmoinen on kiitos siitä, että olen heidän tyttärensä pelastanut häpeästä ja kuritushuoneesta.
RIIKKA. Hyvä Jumala – ovatko he menettäneet järkensä, nuo molemmat!
KORTESUO. Punnitse sanojasi, eukko. Tämä juttu ei lopu tähän, sen lupaan.
RIIKKA. He ovat panneet tuumansa tukkoon, äiti ja poika! No, ei kiitetä! Antaapas olla, mitä tästä vielä tulee.
KORTESUO. Tämä juttu ei lopu tähän. Minä vedän heidät edesvastaukseen!
HUSSO. Vie oikeuteen, jos uskallat! Minä pysyn puheessani. Sanon siellä niinkuin täälläkin, että Hämeenlinnassa istuisi tyttösi huomenna tänäpäivänä ilman minua, niin totta kuin minä tässä seison. Minua juuri, – minua, eukkopahaa, hän saa kiittää siitä, että on vapaalla jalalla. Ja millä hän on minulle sen palkinnut? Ei millään. – ei kerrassa millään. Joskus on jonkun vaaterepaleen antanut, siinä kaikki. Uskokaa jos tahdotte, mutta niin on asiat!
KORTESUO. Sinä olet pelotellut häntä tuolla konnan koukulla ja kiskonut häneltä lahjoja? Hyvä että tuli tiedokseni –
HUSSO. Jonkun vaaterepaleen, niinkuin sanoin, ei mitään muuta. Ja näin kauvan, neljä vuotta, minä yhtäkaikki olen pitänyt sitä salassa, en henkeä ole vetänyt koko jutusta yhdellekään ihmiselle. Anna Liisa on saanut käydä kunniallisesta talontyttärestä, eikä hän ole tietävinäänkään, vaikka lapsi, jonka hän hengiltä otti, makaa kuusen alla metsässä, vähän matkaa täältä.
RIIKKA. Tuommoisia hän uskaltaa sanoa meille vasten silmiä! – Ajakaa hänet ulos, miehet. Tarttukaa käsikynkistä kiinni ja viekää pellolle mokoma heittiö.
MIKKO. Ei, niin kauvan kuin minä olen tässä.
HUSSO. Ajakaahan minut vaan ulos, ajakaahan! Silloin menen suoraa päätä vallesmanniin ja ilmoitan hänelle paikan. Kaivettakoon ruumis ylös, niin nähdään, olenko valehdellut.
RIIKKA. Jos sieltä lapsen ruumis löytyykin, niin on se jonkun muun, ei Anna Liisan.
HUSSO. Siitä vallesmanni ja korkea oikeus kyllä ottaa selvän, ellei Anna Liisa hyvällä tunnusta. Mutta eipä hän kykene tässäkään väittämään vastaan. Siinä seisoo vaan kuin tuomittu. Niin, olisit uskonut minua ja pysynyt kiinni Mikossa, ettet olisi ruvennut riiailemaan toisten kanssa, niin et olisi tähän pulaan joutunut. Ei milloinkaan maailmassa olisi mitään tullut ilmi.
JOHANNES. Sinä kuulet, mistä he sinua syyttävät, etkä virka sanaakaan. Eihän siinä ole mitään perää – ei pienintä alkuakaan, eihän ole?
MIKKO. Nyt tiedätte, kuinka asian laita on. Antakaa Anna Liisa suosiolla minulle, isäntä. Ei siinä muu tule neuvoksi kumminkaan. Silloin kaikki vielä voi kääntyä hyvin päin.
ANNA LIISA. Hänelle? Ei ikinä! Ennen vaikka mitä –
RIIKKA. Mitä sinä sanoit, Anna Liisa? Puhu kovempaa, että muutkin kuulevat. Elä pelkää, lapsikulta, elä ensinkään pelkää. Ei noita valheita hullukaan usko.
KORTESUO. Sinä olet viaton, Anna Liisa, minä tiedän, että sinä olet viaton. Tahdon vaan kuulla sen omasta suustasi, ennenkuin toimitan heille ansaitun rangaistuksen. Sinä olet aivan viaton, eikö niin?
JOHANNES. Vastaa, Jumalan tähden, vastaa!
RIIKKA. Mitä tuota kysyykään. Kiusaatte häntä vaan suotta. Puolipyörryksissä on raukka muutenkin, näettehän sen.
KORTESUO. Vaiti, ja anna minun puhua. Rohkaise mieltäsi, Anna Liisa, ei saa noin hämmentyä. Tulet sinä vielä oikeuden edessäkin vastaamaan puolestasi, saatikka nyt tässä.
ANNA LIISA. Voi, armollinen Jumala!
KORTESUO. Onhan se pelkkää valhetta kaikkityyni, alusta loppuun? Sano vaan: on, en sinulta sen pitempiä selityksiä pyydä.
RIIKKA. Hyvä, rakas lapsi, etkö sinä kuule, mitä isä pyytää. »On valhetta» – ne sanat kun vaan saisit esille.
JOHANNES (raskaasti). Hän ei saa niitä sanotuksi!
KORTESUO. Anna Liisa, mitä tämä on? Etkö kuule, vai etkö tajua?
ANNA LIISA. Isä – anteeksi, isä!
KORTESUO. Sinua ei syyttömästi tuomita, ole ihan huoleti. Ja edesvastaukseen he tulevat.
ANNA LIISA (vaipua polvilleen). Äiti – isä – Johannes, armahtakaa!
KORTESUO. Armahtakaa? Mitä armahtakaa? Jos sinä kerran olet syytön, niin. – (vaipuu vavisten penkille), mitäs minä ajattelinkaan sanoa? Riikka – onhan hän syytön?
RIIKKA. Herra Jumala – elä sitä epäile!
KORTESUO. Tule tänne, lapseni, tänne! Elä ole siellä maassa. Ei se ole sinun paikkasi. Et sinä ole semmoisia tehnyt. Meidän, vanhempiesi silmien alla sinä olet elänyt. Tule tänne, tule! Elä pelkää noita. Minä ajan heidät pois. (Nousee). Valehtelijat, roistot, ulos! Tuolla ovi, ulos molemmat!
ANNA LIISA. Isä, isä – antakaa heidän olla. Ei he ole valehdelleet. Se on kaikki totta.
KORTESUO. Totta? Mikä?
ANNA LIISA. Kaikki on totta, mitä he tässä ovat kertoneet.
RIIKKA. Sekinkö, että – että olet tappanut lapsesi?
ANNA LIISA. Niin, niin! Sekin on totta. Tehkää minulle nyt mitä tahdotte.
RIIKKA. Herra hyvästi siunaa ja varjele.
JOHANNES. Sinä? Sinä, Anna Liisa?
KORTESUO. Kuinka hän sanoi? Minä varmaan olen sekaisin päästäni. Mitä hän puhui? Sanoiko, että on – että hän on murhannut lapsensa?
ANNA LIISA. Isä –! kuulkaa minua, isä –
KORTESUO. Murhannut lapsensa? – Murhannut! Ja kaikki nämä vuodet teeskennellyt edessäni. Pettänyt minut, pettänyt meidät kaikki! Käärme! (Hapuilee kirvestä penkiltä.)
ANNA LIISA. Äiti – äiti!
KORTESUO. Käärme, minä tapan sinut!
RIIKKA. Isä –! Jumalan tähden, miehet, auttakaa!
MIKKO. No noh! Hillitkääpä mieltänne, isäntä! Kirves tänne!
KORTESUO. Minä tapan sinutkin. Molemmat minä tapan.
RIIKKA (tarttuu Anna Liisaan). Pois, onneton, pois, siksi kuin hänen vihansa lauhtuu. Pois, pois! (Vie hänet ulos.)
MIKKO (vääntää kirveen hänen käsistään ja viskaa sen lattiaan). Te ette tapa Anna Liisaa, ettekä minua liioin. Asia ei sillä parane.
(Kortesuo putoo penkille istumaan.)
JOHANNES. Ei parane enää millään. Kaikki on lopussa!
Esirippu alas.