Angelika (J. R. D.)

Angelika Angelika Kirjoittanut Bernhard Elis Malmström

Suomentanut J. R. D.

"Ma tombe est verte.
Sur cette terre déserte
Qu-attends-tu? Je n'y suis pas!"
–Lamartine

Virka sä tuoksuva tuul', joka riemuten nurmella tanssit,
Näitkö sä liljani? oi, näitkö sä ruusuni mun?
Virka sä pien' puronen, hopeaisna ku lehdossa polvit,
Näitkö sä lempeni? oi, näitkö sä morsiameni?
Kyynelin kiiltelevät kukat! ehkä te suudella saitte
Jälkiä enkelin tään miekkoiset kuolkate jo!
Hohtava purppura-pilvi, mi lännen kultahan haihdut,
Liitiko helmassas' taivahan kannelle hän?
Uikuta, laulaja! ah, ei äänesi loitolle kai'u;
Huokaa rintani! ei sull' ole kuulijatas!
Ei ole ymmärtäjää surun sen, joka sielujen yöhön
Iskevi juuret ja juo hurmetta varttuessaan;
Eikäpä kuitenkaan elä yhtään sielua, ken ei
Kiertäisi riemuitessaan pyöriä tuskiensa.
Sairas on ihmisen syän, sentähden se mullassa piilee,
Peljäten taattoansa, peljäten auttajataan.
Lyhviin maan iloihin en kyynel-helmiä vaihda,
Muistojen öillä mi mun poskeni kostuttavat,
Poskeni kostuttavat, sini-seutuja kun minä katson,
Jonne mun toivoni on, jonne Angelika men'.
Ah, useastipa kuitenkin sydän murtua mulla,
Maahan kun ihanat muistoni painavat mun!
Sillä, mun lemmelläin kevät oi', sydämmelläni ruusu;
Tallasi syys kevähän, kuolema ruusuni vei.
2.
Sieluin tyynny jo pois! Surun kyynele-usmahan peity,
Luo sisimmästäsi nyt tuskasi ääniä vaan!
Uikuta lintusien tavoin, kun pojat heiltä vei haukka,
Huokaa, syys kuni tuul' kaisloissa huokaelee!
Hylkää toivo jo pois, jota häilyvät hattarat tuutii,
Hylkää, rauhakin tuo, tuul' jota valhettelee.
Mutta kun viitakemies käy syyspuvussaan läpi maiden,
Myrsky kun raivoelee, lainehet ärjyen lyö,
Silloin uskoa saat sinä, sieluin, totta ne haastaa:
Kuoloa raatelevaa, pää elämämme mi on.
Oi, mitä hurmehin, oi, mitä toivoin sykkivin syömmin,
Luottaessain elämän loistohon pettelevään!
Yöni oi' rauhallinen, mun päiväni voittoja täynnä,
Aamuni toivoja vaan, iltani muistoja taas.
Oi, Angelika, oi! säveleitä mun maallisen soiton
Heikkoja, kuuletkohan vaivojen laaksosta täält'?
Kuuletko, lauhana yönä kun helmassa hohtavan pilven
Tuulonen uinahtelee, haikean huokauksen?
Rintani huokauksen, mun kantelon' kuuletko äänen,
Taivaassas, hymyten, sulle kun tuttuna soi?
Silloin, Angelika, oi! ilon täydestä syömmeni murtuis,
Voittoa laulaen henk' lentäisi luoksesi pois.
Mut elän vielä, ja syän surun vallassa tiellänsä horjuu!
Ei Angelika voi kuulla nyt laulajataan.
Ah! valon juurella juo ihastunna hän autuain juomaa,
Laulanto enkelien saa hänen riemastumaan,
Vilvakka, tuoksuva tuul' minun kukkani henkeä tuutii,
Taivaiden suloisuus laskeutuu sylihin . . .
Autuain onnea ei voi häiritä mailmojen pauhut:
Ihmisien hälinän sulkevat enkelit pois.
Ehkäpä, kuitenkin joku kaino ja himmeä muisto
Impeni seurassa nous' sielujen riemulahan.
Muistatko lasn'-oloas, oi! muistatko koivujen alla
Leikkien hempeyden, riemujen kuiskutukset?
Leikitä kanssasi sain, minä kurja, ku kuolohon asti
Vannoin sua rakastaa, ymmärtämättä mit' tein!
Virka, Angelika, niinhän taivaan tarhoissa myöskin:
Parvet enkelien lempivät, lempivät ain'?
Lapsuuteis unelman suloisen jos vielä sä muistat,
Oi, rukoile Jumalaa riutuvan sieluni eest'!
3.
llt' oli. Hurmehtien unelmissani, kalvehekkaalla
Kannalla kuuntelin, kuin lainehet laulelivat.
Taivaan korkea kuu kesäpilvien keskeltä katsoi,
Niityt kukkasissaan joi lumoloistoa sen.
Vienona liehuili tuul', ihastustansa huokuili luonto:
Pois sydän loi sitehet; lempi nyt lennellä sai.
Kirkas ol' mielein ja tyyn': sydänaaltojen riehuva pauhu,
Tuskan tyrskyminen hiljeni rinnassa nyt.
Eessäni uinailevaa sulo-seutua katsoin, ja mietin,
Ihmisien elo kuin voittoa, kuoloa on.
"Et" – niin mietin mä – "saa sinä kyynele-usmassa piillä,
Sieluni, kauvemmin! miehenä taas kohou!
Haudalle köynnös viel' ijäisyyden kukkia kierrä,
Kukkia kaipauksesi Rauhassa maatukohot!
Sitten heittäy taas ilojen tohinaan elämässä,
Poimi sä ruususet pois, maistele marjoja, vaan
Ällös koittelekaan tavoittaa, mitä tähtölä otti:
Sulita jo kukkas on pois, loppunut sen kukoistus."
Miettien näin, kukan kainon köynnökseen sidoin kiinni,
Uhrina loistelemaan haudalla morsiamein.
Silloinpa hattarat men' hajallensa, ja tuikkivan tähden
Kulkevan loistossaan taivaan reunalla näin.
Oi, Angelika,' oi! sano ehkä sen säihkyvä loisto
Ympäröitsee ihanan, lempivän sielusi nyt?
Ah, kun aina mä vaan näen taivaan kannella muotos
Lempeän, jon kutonut usko ja rakkaus on;
Soitossa lähteiden, kevättuulien kuiskauksissa,
Tuoksussa kukkasien, loistossa kuutamo-yön
Vielä kun kuulen ja näen Angelikan sielun ja hengen,
Oi, surulaululla näin palvelen morsiantain.
Mutta jo tähteni pilviin men' ja jo laskihe kuukin:
Pois pakenit, lumotar, pettävä keijuinen!
Käs', joka vaan tutiset, ijäisyyden kukkia solmi,
Riennä hän sua pakenee kaihosi viimeiset nää!
Vaan sulomuistojeu köynnöstä vielä mä solmin ja solmin,
Herttainen impynen, oi! tokko se valmistunee?
4.
Huo'atkaa humisten surulaulua huojuvat haavat,
Oksanne taivuttakaa! tää hänen hautansa on!
Eikö sun latvassas surulintunen laulele, haapa?
Etkö sä hautahan, yö, itkuas' tyhjennä pois?
Täällä, Angelika, nyt manan varjossa kellastuneita
Lehtiä muistelmien kääntelen rinnalla sun.
Sun joka paikassa näen; joka lehdellä, herttainen tyttö,
Muotosi taivahinen, haamuksi haihtunut, on.
Puhtauden ihanne! oi kuin kukoistuksessa kaunis,
Kaunis, kuolema kun tempasi kuihtunehen!
Enkeli, henkesi liiteli vaan, ei astunut maassa,
Maallisien himojen painoa vailla kun oi'!
Siis osaks' taivallan henk'elämää elänyt olet täällä,
Siipesi nous' monasti lentohon korkeuteen.
Jälkiäs en minä nää, etanaa ei polkenut jalkas,
Lehteä liikuttanut, kortta et katkonut oo.
Hiljaa kuin valo käy, niin lämpöisnä kuin säde taivaan,
Sieluihin pujahdit liekkinä lemmettären.
Ilmassa, kuin lumi valkoinen, sulo-henkesi liehui,
Vienoinen tuul' lehahtain tuuti sun taivahasen.
Kuitenkaan paremmin surujamme ei tuntenut kenkään,
Lohduttavampi, kuin sun, syömmyt ei sykkinyt 00.
Rakkaus suonissas' yhä tykki, ja henkes ol' lempi,
Kuolematon rukous kuiskaili huulilta sun . . .
Kuitenkin mana vei, oi, taivas, vei hänen tänne!
Hautojen kammiot sai kaunihimman teokses:
Sai sulot hurmoavat, jota päivät suuteli kilvan,
Aaveet hirveät yön pelkäsi katsoakin.
Kuolo ei peljännyt: näki liljani laaksossa täällä,
Hiipien luo pisaran verta sen lehdille kaas'.
Hohtavat ruusut nyt heti armahan poskilla hehkui,
Hirveästi punottain hienointa verta ne oi'!
Lähde sen tyhjeni pian: mun liljani kalveni jälleen,
Ummisti kiin' kupunsa, lask' alas päänsä ja kuol',
Kuoli kuin laineilla uinahtelee sävel, metsässä tuuli,
Kuol' kesäpäivynen kuin sammuvi ruskohonsa.
Vait, surulauluni nyt, vait, vait, täss' alla hän nukkuu,
Vaikene haapa jo pois, hiljainen on unensa.
Oi, suloinen unotar, lepokammion hiljainen haamu,
Aukaise, aukaise jo porttisi myös minullen!

Lähde: Angelika Kaikuja Hämeestä II s. 99 (109), Hämäläis-osakunta, Helsinki: 1874 (Kansalliskirjasto)