Anatole France omasta itsestään
| Anatole France omasta itsestään. Kirjoittanut Anatole France |
Eräs kirjankustantaja Albert Langen Münchenistä on 10-vuotisen toimintansa muistoksi julkaissut kustannuskatalogin, johon ovat useat kuuluisat kirjailijat lähettäneet tietoja omasta elämästään. Niinpä Anatole Francekin. Lainaamme tähän sen.
Paras herra Langen!
Te pyydätte minulta lyhykäistä elämäkertaani. Kuten te hyvin tiedätte oli tohtori Zekille mahdollista yhdessä ainoassa lauseessa kertoa maailmanhistoria persialaisten kuninkaalle; minä olisin taitamaton töhertäjä, jos en voisi teille kahdellakymmenellä rivillä kertoa omaa historiaani.
Olen syntynyt Malaquaisen laiturin varrella lähellä Louvrea, tieteen ja taiteen aarteitten keskellä. Isäni oli kirjakauppias. Ja kirjakauppiasten ehdottomana periaatteena on, että heidän tulee ainoastaan myydä – ei lukea – kirjoja. Isäni luki paljon. Hän ei rikastunut.
Jo aikaseen heräsi minussa halu saada paljon kokea. Tahdon tietää kaikki. Ja siinä ehken syy, miksi en ole oppineeksi tullut. Oppineen pitää jo varahin totuttaa itsensä siihen, että jättää huomioon ottamatta mahdollisimman paljon asioita avarassa maailmassa. Olin kerran eläintieteellisen puutarhan museossa kysynyt eräältä kuuluisalta geoloogilta jotain Mammutin hampaasta. ”Se ei kuulu minun alaani”, oli tuo erinomainen mies vastannut. – Minä en ole koskaan voinut kieltäytyä pistämästä nokkaani – toistenkin aloille.
En puhu mitään luvuistani. Minun mielestäni on olemassa ainoastaan yksi koulu, jossa voi henkeään kehittää – ja se koulu on, ettei käy mitään koulua. Kun olin tullut niin vanhaksi, että sain oman elämäni määrätä, koetin aherrella kaikissa muissa askareissa kuin kirjallisuuden lukemisessa, ja tyydyin ensi alussa kirjottamaan, koska huomasin sen olevan ainoan alan, jolla jotain saatoin toimittaa.
On sanottu, että kirjotan hyvin. Jos se on totta, niin on siihen ehken kaksi syytä. Ensinnäkin olen minä paljon oppinut käsityöläisiltä ja kansanmiehiltä. He ovat meidän opettajiamme. He puhuvat luonnollisesti. Yhteiskunta sitävastoin ja opettajat puhuvat teeskenneltyä, väärää kieltä. Siihen taasen, etten mahdollisesti kirjota huonosti, vaikuttaa ehken se, etten ole koskaan koettanut kieltäni koristella ja että aina olen pyrkinyt lausumaan ajatukseni tarkasti.
Sain toimen senaatin kirjastossa. Se ei ollut hukkaan mennyttä aikaa, sillä siellä tutustuin politiikkaan ja tein joukoin havannoita, joitten nojalla myöhemmin olen omalla tavallani käsitellyt useita yhteiskunnallisia kysymyksiä.
Palais Luxembourgissa oli minulla pieni palkka kahden sadan frangin kuukauspalkalla. Niin omituista kun onkin: sen toimen takia sain minä vihamiehiä. Niinkuin tavallisesti tapahtuu, koitui minulle vihamiehistäni suurta hyötyä. He pakottivat minun jättämään eronhakemukseni. Ja silloin löysin minä vapauteni, riippumattomuuteni kirjallisuudesta. Vihamiehemme edistävät aina onneamme.
Vapaudessa olen sitten paljon matkustellut, etenkin Italiassa. Olen äärettömästi nauttinut nähdessäni kaupunkeja, maita, maalauksia ja kuvanveistoksia. Olen nähnyt Egyptin ja Kreikan. Silmäni ovat juoneet kauneutta juopumukseen asti.
Luulen, että olen selvähenkinen mies, olen vanhan Condillacin jälkeläinen. Ja jos joku minulle huomauttaa, ettei hänellä enää jälkeläisiä ole, niin vastaan Martinin sanoilla Condidessa: ”Minä olen heistä eräs”.
En ole koskaan antanut kenraaliesikunnan tehtyjen rikosten johtaa itseäni harhaan. Yhdyin suureen ranskalaisten sosialistien puolueesen jotka oivalsivat, että vähäpätöisen juutalaisen upseerin asiasta oli koituva suuri sosiaalinen liike. Olen aina rakastanut köyhiä ja kunnioittanut työtä. Seuraan elävällä mielenkiinnolla kaikkien maitten köyhälistön pyrkimyksiä suurempaan vapauteen. Tiedän että tämä vapautuminen tulee köyhälistön omaksi tehtäväksi ja toistan vain tässä ilolla merkillisen kaukosielun sanat:
”Työväestön yhdistyminen on maailman rauhan tunnussana”.
Lähde: Työmies 28.11.1904.