Anakreon ja Bellman
| Anakreon ja Bellman Kirjoittanut Carl Axel Gottlund |
A n a k r e o n oli yksi niitä mainittavimpia miehiä moailmassa. Minkätähen? Sentähen että hään runoili viinasta ja rakkauesta. Tuhansia ovat kyllä hänen perästä niinikeän laulaneet, ja lauluja sepittäneet, näistä aineista; mutta ei yksikään heistä ouk hänen kanssaan verrattavana. Jo on kolmatta-tuhatta oastaikoa kuin hään oli Greekan moassa, ja hänen lauluja luetaan vielä aina samalla mielullisuuella: luetaan joka moassa, ja luetaan ehkä niin kauvan kuin moailma seisoo; voan niihen toisten ei muistetak, tuskin omassa moassa. Mikähän siihen on syy? Ei veikkonen mitään muuta, kuin kauneutensa ja suloisuutensa suhteen. Se rakkaus, josta hään laulaapi, on luontonsa puolesta niin puhas ja soma-luontoinen, niin mielullinen, lempöinen ja iloittelevainen, jotta huvittaa ja viettelöö meitä jokaista, häntä rakastamaan. Olemme toisessa Osassa Otavassamme p. 154–161, jo koenneet Suomalaisillenki lukioillen tehä hänen laulujansa, ja laulu-tapansa tietyiksi.
Toinen niinikkeän kuuluisa Runoja, näissä pohjoisissa maissa, on B e l l m a n *). Häänki ei muuta laulanut kuin rakkauesta ja viinasta; mutta häänki lauloi niin, ett’eivät toiset laulatak häntä jalestä. Kuitenkin on iso eroitus heijän välillä, vaikka puhuivat yksistä asioista. Heitä eroitti ei ajat ainoastaan, eikä etelä ja pohjoinen, mutta heijän mielen luontonsa ja runotapansa. Bellman, jok’ oli. Ruotista kotoisin, oli iloinen ja lystillinen, mutta hänen leikki-puheensa oli, usseen irstainen ja irvisteleväinen, kuitenkin ei ruokotoin ja hävitöin. Jos joku sana tuli häneltä liijaksikin sanotuksi, niin se mäni kuin tulikin kesken puheen; ei siitä ollut sen koommin, tuskin jos kävi korvihimme. Bellman niinkuin Anakreonkin, oli kumpainenki äijät älyt, ja molemmat kuvaillivat hyö, tietämättömästi ehkä, sen kansan senaikuista luontoa, kusta olivat lähteneet. Sillä tavalla osottaiksen, Bellmannin lauluissa, Ruohtalaisten (liijoin peä-kaupunkilaisten) huikentelevaista ja kevytmielistä mielen-luontoa, Kuninkaan Kustaa III:nen aikana.
Tämmöinen aina nauravainen ja kevytmielinen luonto, vieläpä liijoitenkin miehissä, ouvoistuttaa ja inhottaa ehkä meitä Suomalaisia, jotka olemme yksivakaiset, hilja-luontoiset ja tyynä-tapaiset; mutta lysteä meitä kuitenkin nehä sitä vieraissa kansoissa, joihen luontoon sekuuluva. Senpä tähen koittelimme jo Otavan 4:ssä Osassa, p. 316–325 suomentoo muutamia näistäkin Teillen näytteeksi –miten kuten taisimmo. Kaikki ovat peättäneet, olevan mahotoin millä muulla kielellä käytteä Bellmanin lauluja, senki tähen että ovat kielensä puolesta varsin erinomaisia. Voan myö toki uskallamme heitä Suomeksikin keänte; ja olemme Sampo nimellisessä kirjassamme suomentaneet hyvän joukon heistä, josta tahomme toisinaan niitä Suomenki lukiollemme tarjoittoo, ja joista 1:ssäkin Numerossa jo sovitimme yhen. Muutenki tuloo meijän muistuttoo, jott’ei luulkoon yksikään että näillä harjoitetaan, tahi kehoitetaan, viinan juontiin; sitä vastoin häntä poistetaan, ja vähennettäisiin, ell’ei varsin hävitettäisiin. Sillä joku mielen-huvitus on ihmisellä tarpeellinen, ja hyövyllinenkin. Roakakin kansa tarvihtoo toisinaan, työssään tuskauntessa, virvoittaa mieltänsä. Ja kuin ei löyvyk muuta, niim viina on tähän asti ollut heijän ainoata ja parasta herkkua. Siitä heitä ei soahak poisluopumaan ell’ei annetak heille jotakuta toista mielen-noutetta, viinan siassa; tätä olemme koettaneet, taivuttamisella heijän mieltänsä kirjallisihin ja henkellisimmihin huvituksihin, joihin luemme myös lauluilla suosioitteleminen. Juopuneiten kujeet soattaa meitä monesti kyllä ehkä naurattaa; mutta tympeyttäävät meitä kuitenkin juomaan rupeemasta. Niin soattaapi myös Juomalaulutko meitä mielytteä, jotka, tauluina, kuvailleevat juomarien elämän-laitaa; voan silläkin jo varoittaavat meitä rupeemasta heijän poluillen.
*) B e l l m a n mainihti ihtesäk, pilan vuoksi, F r e d m a n i k s i; ja sillä nimellä hään on tullut enemitten kuulluksi.
Lähde: Suomi 6.2.1847.