Amerikan suomalaisten henkisistä riennoista
| Amerikan suomalaisten henkisistä riennoista. Kirjoittanut Akseli Rauanheimo |
Vapauden ylevä jumalatar on arka ja valitsevainen. Se ei tyydy asumaan kaikellaiseen maaperään. Se ei viihdy jokaisen rinnassa. Sitä nykyisin paljon tavoitellaan, ja kukin luulee olevansa kyllin kelvollinen ottamaan sen luoksensa. Ja yleensä katsotaan onnen löytyvän siinä, jos vapaus vaan saadaan omistetuksi. Kansat ja yksilöt pyrkivät sitä saavuttamaan, se on niiden korkeimpien harrastuksien määränä. Mutta paljon, oi paljon erehdytään vapauden suhteen! Jos et huonetta ole sisustanut kyllin arvokkaasti tätä jaloa asukasta varten, ei hän tule sinne. Vaan hänen sijaansa saat toisen vieraan, joka tulee vapauden huntu silmillä ja saa sinut pettymään. Sinä luulet vaalivasi vapautta, ja se onkin vallattomuus. Ne kahleet, joista olet halunnut vapautua, vaihtuvat vielä lujempiin ja kietovat sinut niin, ettet osaa enää oikeata vapauttakaan halata. Onni todellakin, jos vihdoin sen monien kärsimyksien perästä saavutat, ehkä ilman omaa ansiotasi. – Miten suuresti toisin olisi, jos vapautta odottaessasi olisit valmistanut sille sopivan asuinsijan, ja asukasta vastaan ottaessasi olisit tutkistellut, että tulokas todella oli oikea.
Jalo oli se vapaustaistelu, jonka kautta Etelä-Amerikassa kansat irtaantuivat espanjalaisten herruudesta. Simon Bolivarin työ oli itsessään vielä suurempi kun Yrjö Washingtonin. Mutta miksi ei Etelä-Amerikan valloista yksikään, miksi eivät ne yhdessä voi rauhallisessa edistymisessä ja kansojen onnellisuudessa läheskään vetää vertoja Pohjois-Amerikan Yhdysvalloille? Veriset sodat viime aikoihin saakka ovat raadelleet onnetonta Etelää, vapauden sijassa on ollut vallattomuus, ja kulunee aikoja ennenkun ne haavat ovat paranneet, joita väärä vapaus on iskenyt kansojen onnellisuuteen. Pohjoinen on paremmin vapautensa valinnut, siitä on sen hyvinvointi todistuksena. Etelän kansat osoittivat olevansa kypsymättömiä vapauden vastaanottamiseen ja vieläkin monien vuosikymmenien kuluttua ovat samalla kypsymättömyyden kannalla verikokemuksista huolimatta.
Sama mikä saattaa kohdata kokonaisia kansoja, kohtaa myös sen osia ja yksilöitä. Ensin olisi vapaudelle asunto valmistettava, ja sitte vasta ruvettava sitä ottamaan vastaan.
Suomen kansasta on yksi jäsen toisensa perään liuvonnut irti ja lähtenyt Amerikan kehuttua vapautta ja onnellisia olosuhteita tavoittelemaan. Niin on jo huomattavan suuri kansanosa irtaantunut rauhallisen synnyinmaan elämästä kokonaan outoihin ja suuresti eroaviin oloihin. Miten on tuo kansanosa valmistunut muutokseen, miten sopeutuu se uusiin oloihin? Nämä kysymykset johtunee useinkin emäkansan jäsenelle. Tahtoohan ison perheen suku rakas jäsen tietää, miten elostelevat tuon perheen poismuuttaneet jäsenet, mikä onni heillä on, miten muistavat syntyperäänsä ja varsinkin, miten edistyvät hyvän harrastuksessa.
Siitä on jo yli neljännes vuosituhatta, kun ensimmäiset suomalaiset muuttivat tähän maahan perustaen ruotsalaisten kanssa yhdessä Uuden Ruotsin siirtokunnan. Suomalaisten osa siinä oli vähäinen. Heidän lukumääränsä oli pieni ja asuivat hajallaan, enin osa lienee asunut n. k. New-Finlandissa, lähellä nykyistä Philadelphian kaupunkia. Ruotsalaiset hyvin mielellään unehuttavat historioissaan tämän suomalaisten osanoton mainitsematta, mutta pienissäkin Amerikan historioissa hennotaan suomalaistenkin nimi mainita Amerikan vanhimpien siirtolaisten joukossa. Myöskin tunnustavat nykyiset asujamet Delawaressa suomalaisten olleen ruotsalaisten kera sen vanhimpia uudisasukkaita.
Luonnollisesti ovat sen siirtolaisuuden jälet jo aikoja sitte hävinneet. Ne suomalaiset eivät jaksaneet pitää niin kauvan kansallisuuttaan kun veljensä Wermlannin metsissä Ruotsissa, minne oli suomalaisia jo aikaisemmin muuttanut ja mistä oli myös joitakuita saapunut ruotsalaisten mukana Uuteen Ruotsiin. Ruotsalaisten ja hollantilaisten sulattamispyrinnöt näkyvät onnistuneen ihmeteltävän pian.
Varsinainen suomalaisten siirtolaisuus Amerikkaan alkaa paljon myöhäisemmin. Californian kultakuumeen aikana tämän vuosisadan puolivälissä on jokunen määrä suomalaisiakin tullut tulvan mukana tänne. Ja mahdollisesti aikaisemminkin on silloin tällöin joku suomalainen merimies, väsyttyään merielämään, asettunut pysyväisesti Amerikan rannalle. Mutta oikea siirtolaisuus voidaan laskea alkaneen vasta 1867–68 huonojen vuosien aikana. Kumminkin ennen tulleista siirtolaisista jo muutama meikäläinenkin ehti ottamaan osaa Amerikan suureen kansallissotaan. Kun ajat olivat täällä hyvät, lisääntyi siirtolaisuus lakkaamatta, ja vasta aivan viime vuosien taloudellinen ahdinkoaika on siirtolaisuuttakin ehkäissyt. Enimmän lienee suomalaisia siirtolaisia muuttanut Amerikkaan 1885–93 vuosien välillä.
Nyt on jo suomalaisilla pieniä yhdyskuntia kaikissa pohjoisvaltioissa, aina Atlannilta Tyyneen mereen saakka. Suomalaisia löytyy eri ammattialoilla New-Yorkin valtion suurissa kaupungeissa, kivimurtimoilla Mainessa, Massachusettsissa ja Connecticutissa, Massachusettsin tehtaissa, Pennsylvanian hiilikaivannoilla, Ohion laivanlastauspaikoilla, Chicagossa, Michiganin kupari- rauta- ja metsäseuduilla, Minnesotan rautakaivannoissa ja maan viljelysseuduilla, Dakotassa maanviljelijöinä, hiilikaivoksissa Wyomingissa, kulta- ja hopeakaivoksissa Montanassa ja Coloradossa, maanviljelijöinä ja kalastajina Washingtonissa ja Oregonissa, kivipuu- y. m. töissä sekä maanviljelijöinä Californiassa ja onnen etsijöinä vasta kehitykselle avatussa Alaskassa.
Yleensä ovat suomalaiset asuinpaikkojen suhteen hyvin hajaannuksissa. Kun enemmistö on tullut tänne rahaa ansaitsemaan, etsivät he niitä työpaikkoja, mistä sitä saisi helpommin ja niin joutuvat kansalaiset hyvin erilleen toisistaan. Kumminkin on muutamilla tienoin kansalaisia asumassa enemmänkin. Huomattavin tällaisista seuduista on ylä-Michiganin niemi ja varsinkin Superior-järveen pistävä Kuparisaari, jossa asunee kansalaisiamme 10,000 vaiheille. Ei tämä kyllä tunnu suurelta läjältä yhdessä, jos ajattelemme, että suomalaisten luku Amerikassa nousee lähemmäs 200,000:een (mahdollisesti tuossa määrässä on liikaakin, sillä se on vaan summittainen arvelu).
Kun suomalaisia joutuu vähänkään useampia yhteen, silloin heti aletaan tuumata »yhteispyrinnöistä». Tuo henkisten rientojen nimitys on hyvin yleisesti käytetty Amerikan suomalaisten keskuudessa, mutta todellisuudessa antaa se nimitys useinkin kokonaan väärän, päinvastaisen käsityksen rientojen suunnasta. Itse asiassa ne monella seudulla ovat »hajoituspyrintöjä» ja vihan synnyttäjiä. Erimielisyys ja vihainen kiihko on Amerikan suomalaisen kansan vaarallisin syöpä ja se, ellei sitä saada paranemaan, kuluttaa lopulleen tuon eloisan kansan kaikki voimat ja tekee lopun suomalaiselle kansallisuudelle Amerikassa. Kansa kehnojen ja itsekkäitten johtajiensa taluttamana kulkee vihan vimmassa perikatoaan kohti. Veli ei tervehdi veljeä ystävänä. Intohimoilla koetetaan hyviä pyrinnöitä ohjata. Ja kansalainen kadehtii kansalaisensa menestystä, ei kammo minkäänlaisia salaisia tai julkisia keinoja paremmin onnistuneen veljensä vahingoittamiseksi.
Mutta tämä vainon henki ei asu kansalaisessa varsinaisesti »yhteispyrintöjä» aloittaessaan. Se vasta kehittyy taistelun tuoksinassa, vihahimon kovettaessa sydämmiä. Kun missä alkaa joku uusi työpaikka, johon suomalaisiakin vähitellen tulee, kaipaavat kansalaiset sydämmen halulla jonkinlaista henkistä yhteyttä. Haikea on valitus kirkon, papin ja raittiusseuran puutoksesta. Vihdoin saadaan muodostetuksi raittiusseura ja sitä pidetään onnellisena merkkipäivänä kansan henkiselle edistymiselle sillä seudulla. Kohta syntyy myös seurakunta ja toisinaan saadaan pappikin poikkeamaan tänne. Jos suomalaisten luku on enemmälti lisääntynyt, voidaan saada oma vakituinen pappikin naapuriseudun suomalaisten kanssa yhdessä.
Jos asiat pääsisivät rauhassa näin kehittymään, olisihan varsin hyvä. Mutta nyt, kansalaisten enentyessä, on eripuraisuuskin päässyt vauhtiin. Raittiusseura ei ole tyydyttänyt kaikellaisia vaatimuksia. On syntynyt toinen muka vapaampi seura ajamaan raittiusasiaa, samaa, jota entinenkin. Uusissa, seudulle tulevissa kansalaisissa on sellaisiakin, jotka oman mielensä mukaan sopivat raittiusseuran johtajiksi paremmin kun entiset. Heidän tietysti on täytynyt saada oma seura ja sellaisen perustamiseen aina syitä löydetään. Sitte kuluu raittiusseurain ja niiden jäsenten työ toisiaan vainoillessa. Oikea asia alkaa unehtua ja keskinäinen sopusointu on kokonaan mennyttä. Samalla tavalla on käynyt seurakunnan kanssa. Sekin on hajaantunut, ja myös toinen pappi on saatu – on otettu papiksi, kuka vaan on ollut valmis lähtemään tuollaisten hajottajain mieltä noudattamaan, ja sellaisia ei puutu. Monellaiset seikkailijat pitävät pappina olemista kevyempänä kun varsinaista kovantyön tekoa ja ovat valmiit panemaan liperin kaulaansa. Muuta vihkimystä ei tarvita, mutta, jos tahtoo, voi senkin helposti saada.
Tämä on todellinen kuva Amerikan suomalaisten »yhteispyrintöjen» huonoista puolista. Mutta löytyy noissa pyrinnöissä valoisampaakin, paljon valoisampaa. Amerikan suomalainen on elinvoimainen ja vilkas. Hän on tavallaan herännyt virkeämpään toimintaan, hän on ruvennut ajattelemaan henkisiäkin rientoja ja pyrkii edistymään. Hänen silmäinsä edessä on toisia kansallisuuksia, hän näkee niiden rientoja, näkee niiden toimeliaisuutta. Niin hänenkin katsantopiiriinsä laajenee, ja hän yksilöllisten harrastustensa ohessa alkaa nähdä yleisen toiminta-alan. Hänkin tahtoo päästä työhön »yhteispyrinnöissä», tahtoo kantaa kortensa edistystyössä. Hän n. s. voimistelee ajatuskyvyllään ja pyrkii ulottamaan arvostelunsa kaikille aloille. Tästä johtuvat hänen hyvät harrastuksensa, vaikka samalla myös ne pahat epäkohdat, joita hänen »yhteispyrinnöissään» vallitsee.
Amerikan suomalaisissa löytyy verrattain vähän velttoja nahjuksia. Kukin ottaa jotenkin osaa julkiseen elämään, enemmistöllä on yleisistä kysymyksistä jonkinlainen suunniteltu mielipide. Raittiusasiasta, seurakuntakysymyksestä, opistoasiasta, Amerikan valtioasioista keskustellaan illoin yhdessä, ja jokainen ponnistelee ajatuksiaan muodostamaan varsinaista mielipidettä. Tämä on varsin kehittävästä merkityksestä.
Ja huolimatta kaikesta eripuraisuudesta elää täällä silti hyvän harrastus. Raittiustyö on suhteellisesti paljon enemmän edistynyt kuin Suomessa. Se on kyllä johtuva luonnollisistakin syistä. Joka on tullut tänne rahaa ansaitsemaan, huomaa, että tuo tarkoitus ei koskaan toteudu, rahoja ei kasaannu, niin kauvan aikaa kun on mies vähänkään yhteydessä kapakan kanssa. Nuo kapakat ovat täällä houkuttelevampia ja turmiollisempia kun Suomessa. Vaikeampi on olla kohtuuden miehenä, vaan täytyy antautua ehdottomasti raittiiksi, jos mieli kokonaan vapautua kapakan orjuudesta. Siten on Amerikan suomalaisten keskuudessa raittiustyö hyvin siunauksellista jälkeä tehnyt. Vaikka monilla paikoin löytyy vielä hirveästi paljon juoppoja, jotka humalapäissään tappelevat, jopa tappavatkin toisiaan, löytyy kaikkialla joukko raittiusmiehiä. Jokaisessa kaupungissa, missä suomalaisia on muutamia kymmeniäkään, löytyy vähintäänkin yksi raittiusseura. Löytyy suurehkojakin paikkoja, joissa kansalaisten luvusta 60, 80 jopa 90 prosenttiakin kuuluu raittiusseuroihin. Sen vuoksi ovatkin raittiusyhdistykset erimielisyyksistä huolimatta monella alalla ihmeteltävästi hyvää vaikuttaneet. Sairaille jäsenilleen ja kuolleiden jäsenien perheille ovat ne antaneet runsaasti apua ja muutenkin ovat yhteiseksi hyväksi toimineet.
Seurakuntain syntyminen käypi rinnan raittiusseurain syntymisen kanssa. Sillä alalla ovat olot vielä hajanaisemmat, eripuraisuus kiihkeintä, mutta on siinäkin syntynyt yhteys, joka vielä voi vaikutuksensa ulettaa hyvin laajalle. Sen yhteyden puuhaama on ensimmäinen suomalainen opisto Amerikassa. Tämä alotti vaikutuksensa viime syyskuussa.
Suomalaiset koulut olisivat hyvin tärkeitä Amerikan suomalaisille, sillä lapset, käyden englanninkielistä kansakoulua, vieraantuvat hyvin pian kansallisuudestaan. Amerikkalaisten kansakoulujen suunta on siirtolaislapsien amerikkalaistuttaminen. Ja kun eivät vanhemmat jaksa toiselta puolen pitää kansallisuuden harrastusta yllä ja osa ei sitä haluakaan tehdä, niin lapsi todellakin jo ensimmäisessä polvessa tulee sellaiseksi »jenkiksi», että oikein salaa suomalaisen syntyperänsä.
Suomalaisia työväenyhdistyksiä on Amerikan suomalaisten keskuudessa joku määrä, mutta niiden vaikutus ei vielä ole ollut huomattavampi. Ne näkyvät olevan jonkinlaisessa ohjelman puutteessa. Enin osa suomalaisia työmiehiä kuuluukin amerikkalaisiin työväenyhdistyksiin, ammattiuniooneihin, ja niin suomalaisilla työväenyhdistyksillä on vaan toisarvoinen sija. Kumminkin kansallisina yhdistyksinä työnhankinnassa y. m. on niillä hyödyllinen toimiala.
Naisyhdistykset ovat monessa paikassa Amerikan suomalaisten keskuudessa hyvin tärkeästä merkityksestä, vaikka niitä ei vielä monta olekaan perustettu. Suomalaiset naiset kaupungeissa ovat monenlaisten vaarain alaisina. Palvellen yksinäisinä amerikkalaisissa perheissä tahi työskennellen tehtaissa vaikuttavat oudot olot heidän mieliinsä hyvin masentavasti. Sattuvissa sairaudentapauksissa ei heillä ole tiettyä huoltajaa, sairastus-apukassojen osallisuuteenkaan ei heitä aina oteta. Näin ollen ovat naisyhdistykset oikein hyödylliset pitämään heistä huolta. Amerikkalaisen naisen asema on sitä paitsi niin poikkeava Suomen naisen asemasta, että on tarpeen ohjaus tämänkin käsittämisessä.
Nämä nyt ovat tärkeimmät »yhteispyrinnöt» Amerikan suomalaisten keskuudessa.
Kansallisinnostus, joka olisi hyvin tärkeä suomalaisuuden säilyttämiselle, ei ole elävä. Ja missä sitä ilmeneekin, ei se aina näy aatteen puhtaudessa, vaan jonkin joutavassa kerskailemisessa. Enemmistö rakastaa kyllä oikein sydämmensä pohjasta omaa kansallisuuttaan, mutta vähemmän on se aatteellisesti selvillä. Se on jotakin vaistomaista ja ilmenee kotiseudun ja emäkansan rakkaassa muistelussa. Valistunein osa tekee työtä suomalaisen kansallisuuden säilyttämiseksi, joka ei olekaan vaikeata ainakaan niin kauvan, kun siirtolaisuutta ehtimiseen jatkuu. Niillä seuduilla, joilla suomalaiset ovat enemmän vieroitettuina muista kansallisuuksista, kuten maatiloilla, säilyy suomalaisuus epäilemättä hyvinkin kauvan, sillä siellä eletään puhdasta suomalaista elämää, jopa niin, että vieraskielinen naapurikin alkaa suomalaistua. Myös paksummilla suomalaisten pesäpaikoilla kaivosseuduilla ei suomalaisuus ensimmäisissä polvissa kuolisi, vaikka niihin seutuihin ei siirtolaisuutta jatkuisikaan.
Ylipäänsä ei suomalainen pian opi vierasta kieltä, hän koettaa omallaan tulla toimeen niin kauvan kuin suinkin. Omia tapojaankaan ei hän hevillä jätä. Kumminkin näyttää pohjalainen olevan vilkkaampi vaihdokseen. Yksinään ollen hän voi jotenkin pian vieraantua kansallisista ominaisuuksistaan. Savolainen on sitkeämpi. Jos siirtolaiset olisivat puhtaita savolaisia, silloin näkyisi suomalaisseuduilla vielä alkuperäisempi ja kansallisempi leima kuin mitä nyt näkyy. Jos siirtolaisuus Savosta lisääntyy, on siitä Amerikan suomalaisen kansallisuuden säilymiselle suurta apua. Savolaiset, jotka ovat ennen tehneet niin laajoja siirtokuntia, jotka ovat kokonaan ihmeteltävän kauvan voineet säilyttää kansallisia ominaisuuksiaan Vermlannissa, Inkerinmaalla, Venäjän Karjalassa y. m., varmasti jaksaisivat nykyaikana Amerikassakin säilyä kaikkea amerikkalaisuutta vastaan. Mutta toivottomia emme tarvitse olla nykyistenkään siirtolaisten suhteen, vaikka siellä täällä katkeaakin joku nuori vesa amerikkalaisten joukkoon, kun ei voida niille suomalaista kouluopetusta antaa. Ovathan ruotsalaiset ja norjalaiset jo monessa polvessa voineet säilyttää kansallisuutensa täällä, saksalaisista puhumattakaan, jotka elävät täällä melkein täydelleen samallaista elämää kuin kotimaassaan.
Mutta ennenkun suomalaisen siirtolaiskansallisuuden tulevaisuutta oikein varmaksi saattaa sanoa, täytyy eriseuraisuuden mätähaava saada suuressa määrin paranemaan, ellei sitä kokonaan terveeksi saa. Ja toiseksi Amerikan suomalaisen kansan täytyy oppia käsittämään oikea vapaus. Kun siirtolainen saapuu tähän maahan ja kun hän näkee, ettei ole kukaan valvomassa hänen polkujaan, ei ole useinkaan rakas omainen muistuttamassa oikean soveliaisuudesta, silloin saa hän päähänsä, että tämä maa on »rii kontri», vapaa maa, jossa ei ole minkäänlaisia asetuksia, ei minkäänlaisia raja-aitoja, vaan ihminen saa päästää hurjan luontonsa täydelleen valloilleen, saa elää miten tahtoo, pitkin tai poikki. Suuri osa siirtolaiskansasta ottaa, varsinkin alussa, vapauden tältä, vallattomuuden kannalta. Paljon on joutunut suomalaisia sen kautta turmioon ja rikoksien teille, suureksi häpeäksi kansallemme. Monessa vankilassa on ollut ja on tällaisia vapauden sankareja, ja yhä vielä väärän vapauden käyttäminen, intohimojen valloilleen päästäminen saattaa monta kansamme jäsentä onnettomuuteen.
Mutta tämä kypsymättömyys oikeaan vapauteen ei ilmene ainoastaan yksityisten toiminnassa. Se näkyy siirtolaisten henkisissä riennoissakin. Myös niissä on paljon vallattomuutta, jalot aatteet alistetaan alhaisten intohimojen palvelukseen ja yleisiä ihmisyyden lakeja luullaan voitavan polkea mielin määrin alas.
Siitä vallattomuudesta on paljon onnettomuutta tullut Amerikan suomalaiselle siirtolaiskansalle. Nykyään vielä vallitseva häiriötila on sen tuloksena. Vaikea on nousta siitä, vaikea päästä irti väärän vapauden, vallattomuuden kahleista ja käsittää oikea vapaus. Toivoa kumminkin sopii, ja toivokaamme hartaasti, että oikea vapaus pääsee vielä täyteen kukoistukseensa, oikea vapaus, jonka elämistä Amerikan lait niin ylevästi puolustavat. Silloin Amerikan suomalainen kansa edistyy hyveissä verrattomasti nopeammin.
New-Yorkissa, syyskuulla 1896.
Akseli Järnefelt [Rauanheimo].
Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. V. 1897. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.