Ajatuksia (Canth)
| Ajatuksia. Kirjoittanut Minna Canth |
”Luomistyö jatkuu elämän taukoamattoman toiminnan kautta”, lausuu eräs ranskalainen kirjailija. Täydellisyyden kaukaista päämäärä kohden käy ihmiskunnan kehitys. Henki kasvaa tiedossa ja taidossa, moraaliset käsitteet selviävät. Uudet totuudet pyrkivät esiin, vaatien entisiä väistymään tieltä. Mutta näillä on tukensa säännöissä, tavoissa ja laissa; entisyyden ja auktoriteetin voima niitä kannattaa. Ja niin syntyy kollisiooni, sitä tuimempi, kuta vaikeampi otettava askel on, kuta jyrkempi eriäväisyys vanhan ja uuden välillä. Eikä kollisioonia voi välttää, ellei ihmiskunnan edistymistä pysähdytetä, ellei elämää kuolemaksi muuteta. Sekin on mahdotonta, sillä luonnon lait toisin määräävät.
Aineessa ja hengessä on elämää ja tämä elämä ilmestyy yhtämittaisessa kehittymisessä. Niinpä sen korkeimmassa olomuodossakin, ihmisessä. Yksityiset kehittävät kansaa, kansat ihmiskuntaa. Suurenmoinen on voima, joka eteenpäin vie, ja sen mukaan kun tämä voima pääsee vapaasti vaikuttamaan, sen mukaan luonnon lakia ja luojan tarkoituksia noudatetaan. ”Ihminen on ainoa eläin, joka ei koskaan ole tyytyväinen.” Hän haluaa aina parempaa, hänen täytyy yhä muuttua, edistyä, se on hänen päämääränsä, sillä luomistyö hänestä, korkeimmasta olomuodosta, yhä korkeampaa kehittää.
Pohjoiset kansat eivät tähän saakka ole ihmiskunnan kehitystä eteenpäin vieneet. Mutta aika on tullut, joka tehtävän täyttämiseen heitä kutsuu. Uskonnolliset ja moraaliset kysymykset ovat heränneet yhdessä naisten vapauden pyrinnön ja sociaali-demokraatillisten liikkeiden kanssa. Ne heräsivät samaan aikaan, ne ovat vaan eri ilmauksia ihmiskunnan uudesta kehitysjaksosta.
Luonnollista on, että nämä kysymykset juuri täällä, kylmän ilma-alan kansassa ratkaisunsa saavat. Ankara luonto tekee ihmiset vakaviksi, elämän kovuus ja vaivaloisuus karaisee sielun ja ruumiin. Aistilliset nautinnot ja hetkiset ilot eivät meitä niin suuressa määrässä viehätä, kuin etelän vilkkaita asujamia, emmekä niistä kestävää tyydytystä saa. Todellisempaa me halajamme ja varmempaa. Sielun syvyydestä täytyy sen ilon kasvaa, joka meidän ilomme on. Ja se kasvaa ainoastaan silloin, kun sisälliset vakuutukset ovat sopusoinnussa elämän ja ulkonaisten olosuhteiden kanssa.
Kipeästi kaipaa aika tapain muutosta siveellisessä katsannossa. Tämä koskee elämää ylimalkaankin, mutta erinomattain miehen ja naisen välisiä suhteita. Ettei nykyinen järjestelmä ole oikea, osoittaa olotila suurissa kulturimaissa, joissa sen epäkohdat surkeita hedelmiä ovat tuottaneet. Tuoreessa muistossa lienee vielä meidänkin maassa Pall Mall Gazettin paljastukset. Hieno kulturiherra ei enää armahda pienen lapsenkaan viattomuutta. Meillä tosin ei vielä liene niin pitkälle ehditty. Uhrina täällä on vaan tuo köyhä, valistumaton nainen, jota miehet lähestyvät ilman sääliä, ilman tunnon vaivoja. Eivät he näe hänessä onnetonta kanssa-ihmistä, jota tulisi pelastaa, vaan ei syvemmälle painaa.
Murhasta rankaisee laki. Rikos, jonka miehet tänlaista naisparkaa kohtaan tekevät, on pahempi kuin murha. Mutta sitä ei rankaise laki, eikä sitä tuomitse maailma. Ei yhteiskunta heitä auttaakseen mitään tee. Siitä vaan huolta pidetään, ettei heidän kauttaan miehissä tautia leviäisi.
Luonto kumminkin tämän vääryyden kostaa. Se rankaisee ei ainoastaan rikoksellisia, mutta myöskin heidän lapsiaan ”kolmanteen ja neljänteen polveen.”
Kaiken varmaan on ihmisen niin hoitaminen sieluaan ja ruumistaan, että hän elämän täyteläisyyttä voi suurimmassa määrässä tuntea. Se on hänen siveellinen velvollisuutensa, koska ainoastaan terve ihminen kykenee itse onnellisuutta saavuttamaan ja samalla myöskin muita hyödyttämään. Meidän tulee niinmuodoin asettaa elämämme luonnonmukaiselle kannalle, s. o. meidän tulee tarkoin noudattaa niitä lakia, joiden alainen sielu ja ruumis on.
Tähän nähden eivät meidän avioliitotkaan siveellisyyden vaatimuksia täytä. Vaimo ei avioliitossa ole oman ruumiinsa herra. Häneltä on avioliiton kautta riistetty se luonnollinen oikeus, jota yksin eläimetkin saavat nauttia. ”Vaimon tahto pitää miehen tahdolle alammainen olla”, sanotaan jo vihkimäluvussa. Surkuteltavimmassa tilassa on varsinkin juopon miehen vaimo, jonka siveys ja puhtaus on luonnottomain himoin vallassa olevan, järjettömän ihmisen menetettävänä. Lisäksi hän vielä lapsissaan tulee näkemään isän paheiden seurauksia. Tämä rangaistus ei hänelle kuitenkaan ole ansaitsematon, sillä hän on, ehkäpä useimmiten väärästä velvollisuuden tunnosta, ihmisyytensä uhrannut ja rikoksen tehnyt luontoa vastaan, taikka sanokaamme: Jumalan luonnossa ilmoitettua tahtoa vastaan.
Myöskin on monen lapsen synnyttäminen, olletikin kun se tiheään tapahtuu, vaimon terveydelle vahingollinen, jopa siinä määrässä, että se useasti vie hänet ennenaikojaan hautaan. Siveetöntä on ja rikoksellista niin menetellä ruumiinsa kanssa, että sen elämän voimat vähenevät. Eikä ole kellään oikeutta siihen ihmistä pakoittaa. Jos onni avioliitossa edespäin on mahdollinen, sitten kun nainen yleisemmin on herännyt itsetietoon ja kehittynyt sille asteelle, että hän tuntee ja ymmärtää velvollisuutensa tulevaa sukupolvea kohtaan ja että häntä ankarampi siveellisyyden tunne elähdyttää, on kaksi muutosta elämän tavoissa välttämätöntä. Ensiksikin: miehen täytyy ennen avioliittoa elää nuhteettomasti ja puhtaasti, samoin kuin naisen. Toiseksi miehen tulee kunnioittaa vaimoaan täydellisesti tasa-arvoisena ja vapaana ihmisenä, niinkuin myös rakastaa häntä siinä määrässä, ettei toinen kuolemaansa jouduttaa tahdo, joka kunnioitus ja rakkaus ellyttävät hänessä suurta itsensä hillitsemisen kykyä.
Mutta siveellisyys ei ole ainoastaan siinä, että sukupuolten välinen yhteys on luonnonmukainen ja oikea, taikka että yksilö ylipäätään hallitsee himojaan ja halujaan sekä hyvin hoitaa ruumiinsa ja sielunsa terveyttä. Eikä vielä siinäkään, että hän monipuolisen toiminnan kautta pääsee kaikkia kykyjään vapaasti kehittämään ja siten elämän voimaa ja täyteläisyyttä mahdollisimman suuressa määrässä omistamaan. Niin pitkälle itsekkäisyys tosin on ihmisen ensimmäinen siveellinen velvollisuus. Mutta siihen se ei saa rajoittua. Eläimessäkin jo kehittyy huolenpito omasta itsestä luonnollista uraa, ulottuen puolisoon, sikiöön, jopa yhteiskuntaankin, niinkuin muurahaisissa esimerkiksi. Tämä huolenpito eli rakkaus kasvaa, laajenee, kuta korkeampi kehitysjakso on. Ihmisessä se ilmestyy kaikkian voimakkaimpana ja itsetietoisimpana, samoin kuin hänen kykynsäkin rakkauden perustuksella toimimaan on suurin. Mutta ihmisessäkin se kehittyy ja enenee, ulottuen yhä avarampiin piiriin, aina sen mukaan kuin hän henkisesti ja siveellisesti varttuu. Patriarka rakasti vaan omaa perhettään, omaa sukuaan. Juutalainen jo maatansa ja kansaansa. Kristinoppi julisti rakkauden velvollisuutta koko ihmiskuntaan. Mutta kansat eivät silloin vielä olleet kypsyneet tätä jaloa ja suurta oppia käsittämään. Pakanamaihin kun sitä levitettiin, sekoittivat ihmiset siihen omia katsantotapojaan, omaa ahdasmielisyyttään ja taika-uskoisuuttaan, ja niin sen alkuperäinen puhdas henki turmeltui.
Mutta tämän, kristillisyyden alkuperäisen hengen uudistamiseen, sen toteuttamiseen elämässä, pyrkivät ajan voimakkaat aatevirrat. Ruvetaan ymmärtämään, ettei rakkaus, oikeus, tasa-arvo ja vapaus ole kuolleita sanoja vaan, mutta että niitä myös tulee teossa ja työssä toteuttaa. Se on ajan vakava vaatimus, ja ainoastaan niiden perustukselle rakennettu yhteiskunta voipi täst’edes menestyä ja eheänä säilyä.
Jätteinä pakanallisesta aikakaudesta on semmoinen yhteiskunta-järjestelmä, joka on perustettu itsekkäisyydelle ja sorrolle, jossa toinen ihminen kuluttaa toista, toinen kansaluokka toista kansaluokkaa rajussa taistelussa olemisen puolesta. Sen järjestelmän hedelmät ovat kypsyneet. Pieni vähemmistö nyt omistaa rikkauden, valistuksen ja vallan, sillä välin kuin suurin osa kansaa, juuri raskaimman työntekijät elävät köyhyydessä ja kurjuudessa, heidän monilukuiset lapsensa kasvatuksen ja hoidon puutetta kärsivät. Yhteiskunnalliset olot heitä painavat alas; vankilat, bordellit ja hoitohuoneet ovat viheliäisten viimeiset surkeat satamat. Ja kurjuus on tullut niin suureksi, ettei yksityinen eikä yleinen avun-anto mihinkään hyödytä, koska se toiselta puolen on vaan hetkinen ja riittämätön, toiselta puolen taas kasvattaa velttoutta ja kavaluutta. Hoitohuoneet eivät köyhyyttä poista, eikä pelastuslaitokset langenneita naisia varten siveettömyyttä karkoita, enemmän kuin vankilatkaan rikoksia estävät. Vika on syvemmällä, on itse järjestelmässä, joka ei perustu oikeuteen eikä rakkauteen, vaan sallii toisten anastaa etuoikeuksia toisten kustannuksella. Että tänlainen olotila näin kauan on saanut vallita kristityissä maissa osoittaa vaan, kuinka hitaasti kehitys käy, kuinka vaikeasti rakkauden oppi voitolle pääsee. Mutta ratkaiseva hetki lähestyy; häiriöt ja levottomuudet Europan suurissa sivistysmaissa ennustavat pikaista ja tärkeää käännekohtaa ihmiskunnan historiassa.
Reaalisuutta vaatii nykyaika kaikkialla. Kristinoppi on haudattu kirkonseinien sisään ja kiedottu dogmatiikan kahleisin. Irroittukoon niistä ja tulkoon ulos keskuuteemme, opettamaan meille vapautta, tasa-arvoa ja rakkautta. Järjestäköön yhteiskuntamme siihen suuntaan, ettei elämän ehdoissa toinen ihminen ole pakoitettu toista kuluttamaan, vaan että he molemmat luontoa kuluttavat. Johtakoon meitä niin pikaiseen ja tehokkaasen parannukseen kuin mahdollista tuon suurimman ja köyhimmän kansankerroksen tilassa. Vaikuttakoon nopeampaa revolutionia ihmisten ajatus- ja tunnetavassa, herättäköön oikeuden ja totuuden harrastuksen senlaisen, ettei vääryyksiä yhteiskunnassa suosita eikä velvoiteta ketään vasten parempaa tietoaan niitä suvaitsemaan ja kannattamaan. Vasta silloin voi levollisempi aika taas koitua ihmisten yhteiselämässä, työn ja toimen hedelmät suurempaa siunausta tuottaa.
Lähde: Excelsior 1887.