Ajanhengen mies

Ajanhengen mies. (Tosi-elämästä) Kirjoittanut Simo Korpela

Hän monta kulmakunnallaan,

Tuo ajanhengen mies,

Löys miltei aivan kaltaistaan,

Ei huonompaa kenties.

Mik’ ihmiselle kalleint’ on,

Se hälle oli arvoton.

Hän rienas Herraa riemuikseen

Ja kiros kirkot pois;

Ne polttanut ois pappeineen,

Jos valtaa ollut ois.

Ain’ yhden unhotti hän vaan,

Se yks’ ei häntä kuitenkaan.

Se yksi kaamein katsehin

Nyt häntä lähestyi.

Löi kättä luisin kämmenin,

Jo sankar’ hämmästyi;

Jo vakaana hän vaikeroi:

Mä kuolen nyt, mä kuolen oi!

On tulta kuumaa otsallaan,

Tunnossaan kuumempaa.

Tuo tuska suuri sielussaan

Jo puheeks’ puhkeaa:

Mä Herraa, Herraa pilkkasin,

Mä Herran kansaa kiroilin.

Mun sielussani raivoaa

Jo tuskat helvetin.

Oi rukoilkaa, oi rukoilkaa,

Jos Jeesus vieläkin

Mua armahtais ja anteeks’ sois

Ja tulesta mun tempais pois!

Näin nousee suuhun valitus

Ja silmiin kyyneleet;

Jo poiss’ on korska kopeus,

Jo pilkat päättyneet

Ja nimi ennen pilkattu

On kallis nyt ja kaivattu.

Niin kuolee Herran vihamies

Nyt Herraa huutaen

Ja niinkuin ryöväri kenties

Sai armost’ autuuden

Tai ehkä epätoivossaan

Hän vaivaan vaipui tuonelaan.

Lähde: Korpela, Simo 1914: Elämän keskeltä: uskonnollisia runoja. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.