Aithikos Istrialaisen matkakertomus Suomesta ja Pohjoismaista
| Aithikos Istrialaisen matkakertomus Suomesta ja Pohjoismaista Kirjoittanut Kustavi Grotenfelt |
| Tekstin alkuperä: Valvoja 1895 no 3, s. 166–177 (36–47) |
Häviävän roomalaisvallan ajoilta on säilynyt eräs kirja, jonka nimitys, vähän vaihdellen eri käsikirjoituksissa, on »Aethici philosophi Istriae Cosmographia abbreviata a Hieronimo presbytero», s. o. Aethicuksen, Istrian filosooflin, maailmankertomus, jonka lyhennettynä on kääntänyt pappi Hieronymus. Tässä teoksessa kerrotaan kuinka mainittu Aethicus eli Aithikos, niinkuin hänen nimensä on kuulunut hänen omalla käyttämällä kreikan kielellään, on matkustanut eri maissa, ja erittäinkin ennen tuntemattomissa, ottaaksensa selvää niiden luonnosta ja niistä kansoista, jotka siellä asuivat. Muun muassa on hän käynyt myöskin Pohjoismaissa, eli niinkuin itse kertoo useissa saarissa Germanian pohjoispuolella, ja hän antaa verrattain laajoja tietoja niistä ja niiden asukkaista. Ei voi olla sovittamatta muutamia hänen mainitsemistaan saarista ja kansoista nykyiseen Skandinaviaan, Suomeen ja seutuihin Itämeren itäpuolella.
Kun merkillistä kyllä ei kukaan meidän maan tutkijoista ennen ole puhunut Aithikoksen matkasta ja tiedoista Pohjoismaista – ainoastaan Ignatius »Suomen maantieteessä» mainitsee ohimennen hänen nimensä – niin voinee olla syytä yleisölle vähää tarkemmin esittää hänen kirjaansa ja mitä hän kertoo pohjolan kansoista. Plinius vanhempi, Tacitus, Mela, Ptolemaios tosin kaikki jo ennen Aithikosta antavat meille joitakin tietoja saarista pohjoisessa meressä, mutta ei kukaan heistä näy itse niissä käyneen, niinkuin Aithikos Istrialainen on, jos saamme luottaa Hieronymuksen sanoihin. Aithikos on siis ensimäinen matkustaja, joka on Pohjoismaissa käynyt ja jättänyt jälkimaailmalle kertomuksen matkastaan. Mutta jos epäilisimmekin Aithikoksen matkaa, niin ovat sittenkin hänen nimissänsä käyvät tiedot Pohjoismaista vanhimpia mitä löytyy.
Syitä siihen, että historian ja muinaisuuden tutkijat niin vähän ovat Aithikosta ottaneet huomioonsa, on epäilemättä kaksi. Ensiksi epävarmuus siitä milloin hän eli ja matkakertomus on tehty, toiseksi se vaikeus, jota tarjoaa Aithikoksen tietojen sovittaminen yhteen muitten meille säilyneitten tietojen kanssa, Aithikos kun käyttää aivan omituisia ja muualla tuskin tavattavia nimiä niistä paikoista ja niistä kansoista, joita on nähnyt. Mitä aikaan tulee niin arvelee Aithikoksen kosmografian julkaisija H. Wuttke hänen eläneen 3:nnen vuosisadan lopussa tai noin v. 300 paikoilla, jota vastoin toiset tutkijat väittävät matkakertomuksen syntyneen vasta 6:nnella tai 7:nnellä vuosisadalla – myöhempi se ei voi olla koska m. m. käsikirjoituksia on säilynyt aina 8:nnelta vuosisadalta – ja Aithikos Istrialaista kokonaan olemattomaksi henkilöksi, jonka nimeä tekijä muka on käyttänyt näyttääksensä arkeoloogista oppiansa. Teos olisi siis väärennys. Saadaksemme jotain pohjaa teoksen arvostelemiseksi, täytyy meidän lyhyesti katsella esiintuotuja syitä.
Kuka on tuo presbyteri Hieronymus, joka on Aithikoksen teoksen latinaksi mukaillut? Ensinnä tulee mieleen kuuluisa kirkkoisä Hieronymus, († 420 likellä Betlehemiä), ja että useat kopioitsijat ovat pitäneet juuri häntä kääntäjänä, näkyy siitä että Aithikoksen Kosmografia tavataan käsikirjoituksissa yhdessä jaksossa toisten Hieronymuksen teosten kanssa. Tämä nyt itsessään ei ole mikään sitova todistus, sillä olisihan voinut tapahtua että joku kopioitsija nimien yhtäläisyyden kautta olisi erehtynyt ja niin pyhän Hieronymuksen teosten joukkoon tullut joku teos, jonka eräs toinen pappi Hieronymus on tehnyt. Mutta useat seikat viittaavat kuitenkin juuri kirkkoisä Hieronymukseen, Vulgatan mainioon kääntäjään. Muutamat tiedot, joita kääntäjä itsestään antaa, kasvatuksestaan, oleskelupaikastaan y. m., sopivat täydellisesti häneen. Sekin seikka että Hieronymus on tunnettu erittäin ahkerana kääntäjänä ja on kääntänyt myöskin toisia samantapaisia tieteen tuotteita, niinkuin Eusebioksen Kronikan, tekee luultavaksi, että hän on voinut tämänkin kääntää. Mutta kaikki tämmöisetkin syyt tietysti eivät mitään merkitse, jos tahtoo väittää, niinkuin on tehty, että matkakertomuksen tekijä on väärennyksillä koettanut liittää ei ainoastaan erään muinaisajan oppineen Aithikoksen, vaan myöskin pyhän Hieronymuksen nimeä teokseensa. Tämä väite tuntuu tosin jo senkin tähden vähän luultavalta, että teos ei millään lailla nimenomaan mainitse »presbyteri Hieronymusta» siten että täytyisi ajatella sen nimistä kirkkoisää; nuo viittaukset kääntäjän oli mukailijan oloihin löydetään aivan ohimennen eri luvuista. Todellakin väärennys olisi tehty erinomaisella taidolla, joka sillä ajalla hämmästyttää!
Mutta ehkä kysyy lukija, niinkuin minäkin, minkätähden tahdotaan välttämättä väittää teosta väärennykseksi? Pääsyy – ja minun nähdäkseni ainoa, jolla on todistusvoimaa1) – on että teoksen latinankieli ja esitystapa muka on niin huonoa, ettei se ole voinut syntyä ennen »Merovingein aikaa»; ja mitä erittäin Hieronymuksen tekijänä oloon tulee, niin näyttävät hänen muut kirjansa hänen kirjoittaneen paljoa parempaa latinaa. Tämä muistutus, joka ensi katsannolta näyttää varsin kumoovalta, tarjoo meille kuitenkin omituisella tavalla lisäsyytä pitämään latinaista käännöstä juuri kirkkoisä Hieronymuksen tekemänä. Monet seikat näyttävät selvästi että käännös on ilman lopullista viimeistelyä – niin esim. puuttuu usein lauseen tärkeimpiä sanoja, esim. predikaatti – ; vaan nyt tiedetään nimenomaan että Hieronymus loppu-iällään huonon näkönsä vuoksi saneli teoksiaan jollekulle kirjurille. Jos Aithikoksen matkakertomus juuri on niin, ehkäpä jonkun huonon kirjurin avulla syntynyt teos, joka sittemmin on jäänyt ilman tekijän tarkastusta, on hyvin helposti ymmärrettävää miten siinä on huonompaa kieltä kuin Hieronymuksen muissa teoksissa. Wuttke koettaa näyttää että ne barbarilaisuudet kirjan kielessä, jotka muka viittaavat vasta 6 tai 7:nteen vuosisataan, olivat latinassa jokapäiväisessä kielessä olemassa jo noin v:n 400 paikoilla. Ne syyt, joita on esiintuotu väärennyksen todistamiseksi, eivät ole siis päteviä, vaan päinvastoin epäluultavia, jota vastoin useat seikat tekevät luultavaksi että kirkkoisä Hieronymus on laatinut meille säilyneen latinaisen mukailun Aithikoksen teoksesta.
Omasta puolestani kallistun minä hyväksymään Wuttken mielipiteen, pitämään meille säilynyttä latinaista laitosta syntyneenä 5:nnen vuosisadan alussa ja hylkäämään väitettä väärennyksestä. Saan vielä seuraavassa viitata muutamaan syyhyn, joka minusta antaa tukea tälle mielipiteelle. Tältä kannalta tulen siis puhumaan Aithikoksen matkakertomuksesta. Mutta tahdon kuitenkin huomauttaa, että siinäkin tapauksessa, että vastakkainen mielipide hyväksyttäisiin, on teos oikeastaan ensimäinen laatuansa, esiintuoden aikansa tietoja ja käsitystä Pohjois-Euroopasta, ja ainoastaan Jordanes antaa v:n 550 paikoilla tietoja Skandinaviasta, joita runsauden puolesta jotenkuten voi tähän verrata.
Mutta milloin on Aithikos Istrialainen itse elänyt ja kirjoittanut? Että hän on elänyt vasta klassillisen kirjallisuuden loppuaikoina näyttää sekin seikka, etteivät muut klassilliset kirjailijat häntä tunne. Mutta hänen oma teoksensa antaa meille tarkempia viittauksia ajasta. Aithikos oli näet itse harras kristitty, joka esim. Armeniassa pitkät ajat etsii Noan arkkia, mutta eli aikana, jolloin vielä pakanuus oli vallitsevana uskontona Rooman valtakunnassa. Niin Ateenassa, siihen aikaan kun siellä kävi. Kristinusko oli siis jo tunkeunut hänen kaukaiseen syntymäseutuunsa asti Tonavan rannalla, mutta pakanuus vallitsi vielä klassillisen muinaisuuden pesämailla. Arvostellessamme näitä asianhaaroja, täytyy meidän tulla siihen päätökseen, että hän on elänyt ja matkustanut 3:nnella vuosisadalla, luultavasti sen lopulla, ja viimeistään noin v:n 300 paikoilla Kr. s. j. Tähän ajanvaiheeseen sopivat myöskin ne tiedot, jotka Aithikos antaa eri paikoista ja joita voi vertailla muualta tunnettuihin. Aithikoksen kristillisyys selittää meille minkätähden Hieronymus sillä ihastuksella tarttui hänen teokseensa ja kiittää sitä.
Me tahdomme nyt seurata Aithikosta hänen matkoillensa pohjoisissa maissa ja kuulla niitä ihmeellisiä juttuja, joita hän niistä ja kansoista siellä kertoo.
Germanian päässä on kaksi saarta Viarce ja Bridinno; sieltä oli tapana lähteä pohjoiselle merelle ja sieltä aloitti myöskin Aithikos matkansa sinne. Näillä saarilla luulisin tarkoitettavan seutuja Weichselin suulla; Aithikos siirtyykin niistä puhumaan Itä-Euroopan jälkeen.2) Itse meren keskelle asettaa Aithikos sitten kuusi saarta tai saariryhmää maineen ja kansoineen: Rifargica, Bizas, Zhirisolida, Munitia sekä Myoparootein ja Gadarontein saaret. Myöskin Tylen (= Thule) nimen mainitsee Aithikos, vaan yhteydessä Britannian kanssa; luultavasti on meillä siis sillä ymmärtäminen Orkaadeja tai Fär-saaria. Sitä vastoin ovat edellä mainitut silminnähtävästi etsittävät Itämeren ympäristöltä.
Viarcen ja Bridinnon saarista tulee Aithikos matkallansa ensin Gadarontein saariin. Niiden toisella puolella ei enää ole muita maita ja niissä vallitsee suuri kylmyys ja tuulten viima. Barbarilaiskansoja siellä asuu, jotka voimakkaalla soittotaidolla, jossa ovat muita kansoja etevämmät, vaskisilla huiluilla esittävät tuntemattomia lauluja, niin että lukuisilla lauluillansa saavat liikkeille sireenein joukon. Enimmin elävät kaupasta. Ainoastaan ohraa ja vehnää on heillä. Heidän (maa-?) työnsä ovat sangen vähäpätöisiä. Rautaa käyttävät paljon ja enimmin ovat merenkulkuun taipuvaiset, Byrroksi nimitetään heidän kielellänsä pieniä laivoja, eteenpäin kohoten pyramiidein muotoon ja suippoon päättyen, jotka nopeakulkuisina dromoonein (oik. juoksija kreikan kielellä, sitten eräs laivalaji) tavalla meren aalloissa kestävät tuulien rajuutta ja meren myrskyjä, niin että vaaraan joutumatta välttävät meren voimaa, ja purjehtijat pääsevät onnelliseen satamaan.
Tämän verran kertoo Aithikos Gadarontein saarista. Wuttke arvelee niillä tarkoitettavan Suomea, ja kauvas pohjoiseen näyttääkin viittaavan se että niiden toisella puolella ei enään sanota olevan muita maita. Mutta on kuitenkin huomattavaa että Aithikos Germanian päästä, arveluni mukaan Weichselin seuduilta, lähtiessään ensin saapui niihin ja sieltä vasta Skandinaviaan, nähtävästi Etelä-Ruotsiin. Tämä viittaa minun nähdäkseni eteläisempiin seutuihin, nykyisiin Itämeren maakuntiin eteläpuolella Suomen lahtea. Puhe siitä että ne ovat viimeisiä maita ei tarvitse merkitä mitään muuta kuin että Aithikos ei tuntenut maita ja kansoja niiden toisella puolella. Kaupankäynnin mainitseminen kansan pääelinkeinoksi sopii epäilemättä myöskin paremmin nykyisen Kuurinmaan seuduille, kuin Suomeen. Sanaa »byrro» selittää Wuttke Renvallin sanakirjan mukaan suomalaiseksi pursi eli purra sanaksi. Sitaateilla Kalevalasta koettaa hän todistaa Suomen kansan vanhaa runo- ja soittotaitoa ja että tämä on ymmärrettävä Gadarontein kansalla. Olisikohan meillä tässä todellakin Kalevalan kansa edessämme? Väinäjoen varsilla se tähän aikaan varmaankin eleskeli. Mutta olkoon miten olleekin, niin ansaitsee mielestäni erityistä huomiota tieto Gadarontein soitto- ja laulutaidosta. Se todistaa että Aithikoksen aikana Germanian pohjoispuolella, ja nähtävästi nykyisissä Itämeren maakunnissa, oli kansa, joka oli ennen muita kansoja tunnettu runoustaidostaan. Germanit, joiden seurassa Aithikos epäilemättä teki matkansa, ja joilta hän myöskin nimenomaan sanoo saaneensa tietoja Pohjoismaista, pitivät niitä siis tässä suhteessa itseänsä etevämpinä.
Kaikkein enimmin, laajasti ja monessa paikassa kertoo Aithikos Myoparooteista ja heidän maastaan. Myoparootein saarien sanoo hän kaksoisina muodostavan kaksi ovea pohjoiseen valtamereen, ja melkoisella pituudella ulottuvan itse kuohuvan meren keskelle. Niillä asuu lukuisa ja toimelias kansa, taitava seppien ammatissa, vaan erittäinkin laivojen rakentajina ja merimiehinä. Usein he ovat niin nopeita purjehduksessa, että huomaamatta hiipivät toisten laivojen luo, kaivavat reikiä niihin ja valmistavat siten häviön niiden purjehtijoille; mutta uppoavan laivan tavaroineen anastavat, vievät satamaan ja korjaavat sitten. He ovat niin taitavia merenkulussa, että Aithikos ei missään muissa maan osissa tai saarissa sano nähneensä heidän vertaisiaan. Hämmästyttävällä taidolla rakentavat he laivojansa, joita nimitetään kolimfeiksi, siten että laivan salvattuun runkoon rautavitjoilla tai pajukutomuksella kiinnittävät raakoja pingotettuja nahkoja. Ja niin hyvin ovat nämä laivat rakennetut, ettei vesi ollenkaan pääse niihin tunkeumaan, vaikka joutuvatkin kuohujen alle. Ankkureita valmistavat he raudasta käsien ja sormien näköisiksi niin taitavasti, että missä tahansa meren kovimmissakin kuohuissa niitä lasketaan, saadaan laivat turvallisesti seisahtumaan ja vältetään haaksirikkoa. Tuulien voimaa kestävät ne ilman vaaratta. Ulapan myrskyjä, joita usein nähdään tuossa meressä, eivät pelkää, vaan semmoisella sukkeluudella kulkevat aaltojen harjalla että ilman vaivatta pääsevät tarkoitettuun satamaan. Erittäinkin kesäkuun alusta lokakuun loppuun asti he ovat yhtä mittaa merellä ikäänkuin saaliin haussa. Oi sinä talvinen meri, huudahtaa Aithikos, monien ihmisten turmio, pohjoisen asumapaikka, joka saatat mahtavimmatkin kansat haaksirikkoon, petät kalat ja pedot sekä ihmisetkin, vihollisten voitollinen häviö, laivojen tyyssija! Kauppiasta uhkaa alusten menetys ja pian kuolemakin, vesi kastaa tavarat ja iso emäpuu tärisee, kolmisoutu täyttyy nyyhkien vedellä ja surkeasti joutuu laiva upoksiin!
Myoparootein hyökkäykset tapahtuvat monien vahingoksi. Meren laivat huokailevat julmien merirosvojen veden alla kulkevien dromonien tähden. Barbarilaiskielellä sanotaan näet »dromu vagines pirnas» s. o. vesien veden alla kulkevat rosvot (?). Noitten kansojen tai saarien toisella puolella ei Aithikos sano toisia olevan, ja vaivalloisilla matkoillaan, etelästä tullen valtameren läpi, ei missään tavanneensa samallaisia töitä ja niin lukemattomia taitoja. Hän vakuuttaa Aleksanteri suuren sinne tulleen, solmittuaan panttivanki-liiton, ainoastaan sitä varten, että täten huomaisi merenkulkijain taitavuuden ja viisauden. Ja he kertovat hänestä mitä kummallisimpia, uskomattomia juttuja. Sanovat näet Aleksanterin menneen itse kolimfeihin, ja astuneen alas aina meren pohjaan asti, jotta saisi tietää valtameren syvyyden, mutta tämä tuntuu uskomattomalta. Aleksanteri taivutti heitä ystävyydessä puoleensa ja antoi heille paljon lahjoja, ja rakennutti siihen suuret alttarit, joita tähän päivään asti sanotaan Aleksanteri suuren alttareiksi.
Tämä kertomus Myoparooteista (Miopari, Meopari, Meoparotæ insulæ j. n. e.) merirosvoretkineen ja sepäntaitoineen johtaa väkisinkin mieleen muinaisajan skandinavilaisia viikinkejä. Heihin kääntyisi ajatus, vaikk'ei Aithikos olisi mitään kansan asuntopaikoista maininnutkaan. Mutta nyt hän nimenomaan sanoo Myoparootein saarien olevan Germanian pohjoispuolella ja muodostavan ikäänkuin kaksi ovea pohjoiseen valtamereen. Minusta on tämä kuvaus niin sattuva kuin olla voi Juutinrauman ja Ison Beltin seuduista. Aithikos tarkoittaa siis näillä saarilla likimmin Tanskan saaria ja Etelä-Ruotsia.3) Mitä Myoparootein nimeen tulee, niin on tämä selvästi Aithikoksen muodostama kreikkalaisesta sanasta myoparoon, joka merkitsee merirosvo-laivaa. Itse kansan nimi ilmoittaa siis heitä merirosvoiksi, ja tuntuu melkein kaiulta viikinki-sanasta. Mitään epäilystä siitä että Myoparootein kansalla tarkoitetaan muinaisia etelä-skandinavilaisia siis ei mielestäni voi olla. Me näemme ainoastaan kertomuksesta, että heidän merenkulkunsa ja merirosvoamisensa olivat tunnettuja jo vuosisatoja ennen kuin varsinainen n. s. viikinkiaika alkaa.
Myoparootein maan jälkeen kääntyy Aithikos puhumaan Rifargican (l. Rifarrican) saaresta. Rifargica, Bizas ja Zhirisolida (Crisolida) ovat äärimmäiset saaret pohjoisessa, ja siinä vallitsee semmoinen myrskyjen rajuus ettei mikään ruoho tai kukka ilmanalan kovuuden takia menesty. Auringon lämpö siellä ainoastaan lyhyeksi ajaksi kesä- tai heinäkuussa sulattaa lumen ja jään. Sieltä saadaan tavattoman suuria kristallisen kiven kappaleita, joita ymmärtäväiset merimiehet kuljettavat toisiin maihin, ja niistä tehdään erittäin kauniita astioita tai maljoja, samallaisia kuin Arabiassa ja Cibro-saaressa. Rifargican kansa on rohkea ja näppärä, taitava kaupunkien ja linnoitusten hävittämisessä ja varsin oppinut seppien taidossa. Kaikellaisia sotatarpeita ja aseita taotaan siellä ; itse käyttävät he tavattoman suuria miekkoja. Myöskin valmistavat he sotavaunuja ja suuria ihmeellisiä piirityskoneita, joilla kaatavat vahvimmatkin muurit. Sekä Hyrkanian, Skythian että Albanian kansat hankkivat kaupalla heiltä ja käyttävät heidän aseitansa. Heidän taitonsa on näiden kansojen luona suuressa maineessa. Saaressa on suuria metsiä ja niissä löytyy myrkyllisiä sisiliskoja ja eläviä, joiden puremasta tai paljaasta hengähdyksestäkin isommat eläimet ja ihmiset kuolevat. Siellä on myöskin melkoisia jokia, niinkuin Minervio ja Gonubio, joiden hiekka kuljettaa kallisarvoista kultaa ja kalliita kiviä. Ihmisellisissä asioissa ovat viisaita, mutta jumalallisia eivät tunne. Kuningasta ei heillä ole, vaan ruhtinaita. Sillä keskenään he tekevät liittoja eivätkä käy sotia. Kuitenkin palvelevat jumalia ja uhraavat niille kurjimmassa erehdyksessä.
Läheisissä Bizaan ja Zhirisolidan saarissa asuu samoin barbarilaiskansoja Jafetin suvusta. Meren ja vuorien välillä Birrenit: typerä kansa, ilman mitään hyvää tai hyödyllistä, omistaen petojen julmuuden. Hekin osaavat suurella taidolla sotaa käydä. Muuten ovat mitä ilkeimmät, kauheat ja häijyt katsoakin. Veristä lihaa syövät. Tuuli, joka puhaltaa itse vuorista, on kovin ankara ja kylmä ja sanotaan bizaaksi. Kristalleja ja monenlaisia metalleja ja paljon rautaa saadaan vuorista. Näitäkin kansoja koetti Aleksanteri suuri valloittaa.
Rifargican, Bizaan ja Zhirisolidan saaret eivät voi tarkoittaa muuta kuin Skandinavian niemimaata. Siihen sopii myöskin kaikki mitä niistä kerrotaan. Itse nimi Rifargica on nähtävästi muodostettu Rhiphaei-sanasta, jolla klassilliset kirjailijat nimittävät erittäinkin Uralia, mutta yleensä pohjoisia vuoria; se viittaa siis tässä Kööli-vuoristoon. Rifargica on sovitettava etupäässä Ruotsiin ja sen kansalla ymmärrettävä ruotsalaisia, varsinkin Sveanmaalla. Kertomus tuntuukin varsin luonnolliselta. Erittäin merkillinen on puhe heidän kauppayhteydestään Itä-Euroopan kansojen skyyttien, albaanein (= alaanein) ja hyrkaanein kanssa. Meillä on tässä historiallinen todistus ruotsalaisten vilkkaasta kaupasta itäänpäin nykyisen Venäjän kanssa jo siihen aikaan kuin Aithikos eli, noin 300 v:n paikoilla. Bizas ja Zhirisolida ovat nähtävästi nimenomaan pohjoisemmat Skandinavian osat, Bizas ehkä erittäin Norja.4) Zhirisolidassa eli Crisolidassa voisi mahdollisesti sanan alkupuolesta löytää vastakaikua tuohon Cre-, Screre- l. Skrithi-finnein nimeen, jolla vanhemman keskiajan kirjailijat sittemmin nimittävät lappalaisia.
Rifargican ja Zhirisolidan rinnalla mainitaan vihdoin Munitian saari kauvimpana pohjoisessa. Siellä asuvain ihmisten päät ovat koiranpään muotoisia – jonka tähden niitä sanotaan koirankuonolaisiksi (cynocefali) – muut jäsenet ihmisellisiä, kädet ja jalat niinkuin muilla ihmisillä, kasvu kookas, kasvot häijyt, heidän kesken nähdään kuulumattomia hirviöitä. Heidän naapurikansansa nimittävät heitä Cananealaisiksi. Ainoastaan naiset eivät näytä samallaista koiran muotoa. Ilkeä kansa, huudahtaa Hieronymus, jota ei mikään kirja tunne, paitsi tämä filosoofi! Etenkin Germanian kansat, jotka käyvät kauppaa, vakuuttavat että usein laivoillaan kulkevat mainitulle saarelle, ja nimittävät sitä kansaa Cananealaisiksi. Mainitut pakanat käyvät paljain säärin; öljyllä tai rasvalla voitelevat hiuksensa, niin että levittävät pahaa hajua. He elävät suurimmassa ruokottomuudessa ja syövät saastaisia eläimiä, hiiriä, myyriä y. m. s. Varsinaisia asumuksia ei ole, vaan huopateltoissa elävät syrjäisissä metsissä ja soissa. Karjaa, lintuja ja suuria lammaslaumoja on heillä yllinkyllin. Jumalaa eivät tunne, vaan haltioita ja noitia pitävät arvossa. Kuningasta heillä ei ole. Tinaa käyttävät enemmän kuin hopeaa ja sanovat sitä hopeaa pehmoisemmaksi ja kirkkaammaksi. Sillä noilla seuduilla sitä ei saataisi, jollei tuotaisi sinne muualta. Kultaa löydetään heidän maansa rannoilta, hedelmiä ei kasva, eikä vihanneksia. Maitoa on paljon, mettä vähän.
Koska Rifargica ja Zhirisolida mainittiin asutun maailman äärimmäisiksi saariksi, mutta myöskin Munitia Aithikoksen kertomuksen mukaan oli suunnassaan pohjoisimpana ja viimeisenä maana, täytyy meidän asettaa se idemmäs pohjoiseen Skandinaviaan tai Suomeen. Nähtävästi vastaa se maita pohjoisen Pohjanlahden rannoilla, mutta kuinka kauvas eteläänpäin se lienee ulottunut on vaikeampi sanoa. Wuttke arvelee sen käsittävän vaan Pohjois-Ruotsia ja Pohjois-Suomea; omasta puolestani olisin taipuvainen pitämään sitä Suomen puolella ulottuvana aina Suomen lahteen saakka. Molemmissa tapauksissa on siis Munitia ja Cananein maa käsittänyt osia Suomenmaasta. Tässä maassa Aithikos ei itse ole käynyt, vaan kertoo naapurikansojen, erittäinkin germanein, kertomusten mukaan. Tiedot noista seuduista ja siellä asuvasta kansasta, muutamista liiallisista sanaparsista puhumatta, eivät tunnu uskomattomilta. Todellisina koirankuonolaisina Aithikos itsekään ei näy heitä pitävän, vaikka niin nimittää, koska hän vaan sanoo heidän päänsä koiranpään kaltaisiksi. Että nämä pohjoisten metsien asukkaat näyttivät julmilta ja muodottomilta senkin ajan germanein silmissä, on muutoin helposti uskottavaa. Yleisesti levinnyt kertomus koirankuonolaisista sisältäneekin taktillista pohjaa ja johtunee siitä että useilla villeillä kansoilla on ollut tapana hartioilla ja päässä kantaa petojen nahkoja kynsineen ja turpineen. Nimi Cananeit (Cananæi) on selvästi käsitetty jossain yhteydessä tämän seikan kanssa (canis on latinaksi koira), mutta onko nimi synnyttänyt kertomuksen, vaiko päin vastoin, on vaikea sanoa. Asiallisesti enimmin oudoksuttavaa on puhe tinasta, jota tämä kansa käyttää, ja kullasta, jota maan rannoilta löydetään. Tässä voi tietysti helposti olla erehdystä. – Kansannimi Cananæi ei voi olla johdattamatta muistoon kainulaisia. Olisikohan meillä tässä vanhin säilynyt muisto Suomesta ja sen asukkaista, kainulaisten kansasta?5 Heidän mainitsemisensa koirankuonolaisiksi todistaa Wuttken mielipiteen mukaan etteivät he olleet skandinaveja, koska kansasta, joka tapojensa ja kielensä puolesta olisi ollut germanilaisille kauppiaille niin likeistä sukua, tuskin olisi semmoista kertomusta voinut syntyä. Merkittävä on puhe kainulaisten noidista. – Mitä suomalais-ugrilaista kansaa nämä kainulaiset olisivat olleet, jääköön ratkaisematta.
Munitia ja koirankuonolaiset ovat viimeinen maa ja kansa, joita Aithikos pohjolassa mainitsee. Samoin kuin Tacitukselle, näyttävät siis Aithikoksellekin suomalaiset kansat olleen äärimmäiset tunnetut ihmiset.
Se seikka että Aithikoksen matkakertomuksessa pohjoisista seuduista tavataan pelkästään tuiki outoja nimiä, on monesta tuntunut kovin epäilyttävältä. Minun täytyy sanoa että minusta päinvastoin olisi kummempaa, jos tässä tavattaisiin yleensä tunnettuja. Asutusolot olivat kovin eriäväisiä myöhemmistä ajoista – kansainvaellus on epäilemättä suuressa määrin vaikuttanut Pohjoismaihinkin, myöskin Skandinaviaan, niinkuin useat viittaukset näyttävät, vaikkemme likemmin tunne millä tavoin. Jos Aithikoksen matkakertomus olisi vasta väärennys myöhemmältä ajalta, olisi päinvastoin luultavaa että tekijä kumminkin olisi keksittyihin nimityksiinsä sekoittanut jonkun niistä, joita hän ei voinut olla tuntematta toisten kirjailijain teoksista, esim. Skandia, Sveonit, Skrithifinnit y. m. Tuo nimien outous on siis nähdäkseni pikemmin todisteena teoksen vanhuudesta kuin päinvastoin. Useammat Aithikoksen kertomat yksityisseikat pohjolan kansoista ovat muutoin mielestäni sitä laatua, etteivät voi olla tekaistuja, vaan todistavat että hänellä on Pohjoismaista ollut suoranaisia tietoja, joita emme tunne mistään muusta lähteestä.
Vaikka en muutoin aiokkaan seurata Aithikosta pitemmäs matkoilleen, en kuitenkaan voi olla mainitsematta, että hän Itä-Euroopan rajoilla puhuu turkkilaisista ja kertoo heistä laajanpuolisesti. Tämä kohta on myöskin tutkijoille ollut kova loukkauskivi, koska turkkilaiset muka vasta myöhemmin esiintyvät länsimaisissa lähteissä. Heistä kertoo Aithikos että asuivat albaanein oli alaanein ja pohjoismeren rannalla eläväin Grifonein välillä, nähtävästi koilliseen Mustasta merestä Tanais- (ja Volga?) joen toisella puolella. Ne ovat mitä hirvein ja ruokottomin kansa; heidän julmuutensa on suuri. He palvelevat epäjumalia. Kerta keskellä kesää kokoontuvat turkkilaiset Tarakontan saarelle, jossa heillä on suuri ja hyvin linnoitettu kaupunki. Siellä viettävät suurta juhlaa ja ovat rakentaneet suuria kivipylväitä sekä epäjumalankuvan, jolla on heidän kielellään nimi Morcholom, s. o. jumalien tähti. Heidän häijy sukunsa on nyt suljettuna Kaspian porttien taakse, mutta Antikristuksen aikoina on se aikaansaava suurta hävitystä. – Viimeistä mietettä saamme ehkä pitää Hieronymuksen tekemänä. Se näyttää, että kirjoittaja pelkää tämän kansan uhkaavan koko Eurooppaa ja sivistynyttä maailmaa. Mutta mikähän turkkilaiskansa voi jo tähän aikaan tuntua niin peljättävältä ja vaaralliselta? Minun nähdäkseni etenkin se kansa, joka vähää myöhemmin hunnein nimellä todellakin hyökkäsi esiin aroiltaan Itä-Euroopan rajoilla levittäen hävitystä ja pelkoa koko roomalaismaailmassa. Jos tämä selitys hyväksyttäisiin, olisi meillä siis Aithikoksen kertomuksessa suoranainen todistus hunnien turkkilaisuudesta. Että hunnein asumapaikat jo 3:nnen vuosisadan lopulla ulottuivat Tanais-virtaa kohti, katson varsin luultavaksi.6)
Outoja ja epäselviä ovat nämä Aithikoksen antamat tiedot Pohjois- ja Itä-Euroopankin kansoista, sitä en suinkaan ole tahtonut kieltää. Mutta arvelen kuitenkin että ne ansaitsevat tulla esiin siitä unohduksesta, johon näyttävät joutuneen. Jos onnistuisi pääsemään lopulliseen ratkaisuun Aithikoksen kosmografian iästä – eikähän sen pitäisi olla mahdotonta – niin saisimme epäilemättä siitä, olkoon se sitten 4:nneltä tai 6–7:nneltä vuosisadalta, eräitä varsin tärkeitä lisiä sen ajan maantiedon historiaan. Mutta nykyäänkin voi se toivoakseni antaa meille viittauksia oloista roomalaisvallan rajamailla ja sen ajan käsityksistä Suomesta ja Pohjoismaista.
K. Grotenfelt.
Viitteet
muokkaa- 1) Tuo heksametri, jonka tekijä muka olisi Alcimus Avituksesta (joka eli n. 500) lainannut, voi yhtä hyvin olla lainattuna päinvastaisessa järjestyksessä, taikkapa yhteisestä vanhemmasta lähteestä.
- 2) Wuttke arvaa ne Usedomiksl ja Wollinlksl Oderin suulla.
- 3) Tanskalaiset (Dani) mainitsee Aithikos ohimennen eräässä toisessa paikassa.
- 4) Nimi Bizas luetellaan eräässä toisessakin paikassa Aithikoksen kirjassa ja siinä Orkaadein ja Myoparootein saarien välillä. Merkillistä on, että todellakin keskiajan saksan ja franskan kielissä sana bisa, bize löytyy merkitsemässä pohjoistuulta – vahvistuksena Aithikoksen kertomuksen luotettavuudelle.
- 5) Omituinen seikka, joka ohimennen mainittakoon, on että kuuluisa marttyyri Kristoforos legendassaan sanotaan olevan kaukaisesta saaresta koirankuonolaisten (cynocephali) eli Caniæein kansasta. Myöhemmin tehtiin hänen kotimaaksensa Kanaanin maa, mutta selvästi erehdyksestä. Vielä Ansgarion elämänkertojan Rimbertin ja Ratrammin kirjeenvaihdossa 9:nnen vuosisadan keskivaiheilla huomautetaan nimenomaan että tämä pyhä oli koirankuonolaisten maasta pohjolassa. Ehkäpä meillä siis pyhässä Kristoforoksessa oli ensimäinen tunnettu kainulainen!
- 6) Myöskin mainitaan kerta hunnien (Chugni) nimi turkkilaisten ja alaanein rinnalla.