Aitauswelwollisuudesta

Aitauswelwollsuudesta. Kirjoittanut anonyymi

Aitauswelwollsuudesta.

Jos kaikeista la’ista ylipäänsä woi sanoa, ett'ei se ole tarpeeksi että owat oikeat ja wiisaat, katsottuina joltakulta yleiseltä oikeuden kannalta, waan että niiden myös täytyy olla sowitetut aian ja erinäisen maaki waatimuksiin. sekä kansalta ymmärretyt ja hywäksityt, niin tätä erittäinkin täytyy tunnustaa semmoisesta laista kuin se, joka tarkoittaa wiljamaiden suojelusta, sillä se sattuu ja waikuttaa meidän maassa monella muodolla jokaisen pienimmänkin mökkiläisen jokapäiwäiseen oloon ja oikeuksiin. Jos kysytään: onko maawiljelljä welwollineu suojelemaan wiljelyksiänsä, waiko elikkojen omistaja estämään heitä wahinkoa tekemästä, niin pian jokainen maassamme ymmärtää että siinä ajetaan asiata, joka likeltä kosee häneen, wahingoksi tai woitoksi. Ehdotus tämän suhteen on tehtäwä ensi waltiopäiwissä. Moni on aikaa ikäwöinnyt muutosta aitauswelwollisuudessa, toisille se taas on kammoittawa kauhistus. Mutta harwa lienee tyystin tutkinut asian oikeata laatua. Myönnämme että se on näyttänyt meillekin olewan mitä waikeinta ratkaista.

Olemme. Jumala paratkoon, jääneet lainparannuksissa niin takapajulle, että usein emme nyt tarwitse muuta kuin ottaa walmiit kaawat ulkomailta, ja siihen olemme kyllä liiankin wikkelät, sitä enemmin, mitä wähemmin tunnemme oman maan suhteita ja mitä sukkelammin osaamme meluta tieteellisillä yhteis-lauseilla. Mutta tässä aitausasiassa olemme tosin jätetyt omillamme kokemaan. Ruotsi on ainoa maa, josta tässä aineessa woimme esimerkkiä hakea. Siellä sitä onkin aikaa jo kiiwaasti tutkittu ja tuumittu, alkaen maawiljelyskokouksista ja lopettaen waltiopäiwillä, puhumatta kaikista kirjoituksista asiassa. Wiimein onkin siellä uusi laki sääty, joka tosin ensi pykäleessä määrää, että itsetukin jolla elikkoja on olkoon welwollinen hoitamaan niitä niin ett'eiwät saa wahinkoa tehdä, mutta samassa näyttää kuin olisiwat lainsäätäjät peljästyneet omaa rohkeuttansa, sillä kohta sen jälkeen säätään että sillä, joka aidata tahtoo, olkoon walta pakottaa naapuria aitaamaan. Sitten on Ruotsin aitaus-asetus tullut niin monimutkaiseksi ja epäselwäksi, ett'ei sitä woi hywäksiä ja tuskin se tarkoitustansa täyttääkään.

Luonnollista kyllä näyttää olewan, että itse kukin wastaa siitä wahingosta, jota hän itse eli hänen omaisuutensa aikaan saattaa. Mutta luonnollista on sekin, että se, joka tahtoo poiketa yleisistä maan tawoista ja oloista kantaa ja kustantaa itse mitä siitä walttämättömästi seuraa. Se on tälle wiimemainitulle perusteelle kuin on rakennettu meidän aitaus-sääntö. Paimentolais-elämä on ollut kussakin maassa ensimmäinen elatuskeino-, maawiljelys on ollut ainoastaan poikkeus yleisestä suunnasta. Wiljamaa oli jo itsestänsä anastus yhteisestä laitumesta, ja oli se siis silloin luonnollista, että se joka tahtoi itselleen omistaa tälläistä erikoista, myös oli welwollinen sitä suojelemaan. Olemmeko jo päässeet siitä tilasta, jossa maawiljelys on ainoastaan poikkeus? Jos wertaamme wiljellyn maan awaruutta wiljelemättömään, se on laitumeen, niin se tosin on wähäpätöinen, mutta sen tuottawaisuus on moninkertainen, ja sentähden sillä pitää olla puheenwalta asiassa. Mutta muistaa täytyy kuitenkin että, jos wielä maawiljelyksemmekin on alhaisella kannalla, niin on karjanhoitomme aiwan samassa alkuperäisessä paimentolais-tilassa kuin esi-isäimme aikoina. Metsä on wieläkin useampain sarjahakana, joka täytyy olla saman werran awarampi kuin se on laiha ja ruohotoin. Meillä tosin ei ole Holsteinin marseh-maat eikä Wolgan alangot. Kysymys suojeluswelwollisuuden muuttamisesta wiljamaan omistajalta elikkojen omistajalle on samassa kysymys koko maawiljelys- ja karjanhoidon laadun muuttamisesta toiselle kannalle. Pakko tulee wähitellen käyttämään wiljeltyjä syönnösmaita ja pitämään wähän, mutta hywin ruokittua karjaa. Tämä on hywä ja kohtuullinen, mutta silmänräpäyksessä se ei ole tehty. Olkoon siis arwonsa suotu sittenkin mielipiteelle, joka wielä arostaa kaikkea puhetta aitaus-säännön muutoksesta.

Jos käymme waliokunnan pöytäkirjoista etsimään, mikä tässä kysymyksessä lienee yleinen mieli maassa, näemme kyllä että yksimielisesti myönnettiin, että tilusten rauhottamisen säännöissä ”joku muutos” tahdottiin tehtäwäksi, mutta minkälainen, sen tuskin woi selwäksi saada, sillä jos kohta useammat puhujat waatiwat että tilusten rauhottamisen säännöt owat perustettawat siihen peri ajatukseen, että kotieläimien omistajat welwoitetaan wastaamaan wahingoista, niin oli kuitenkin melkeen jokaisella semmoiset esteet ja poikkeukset tämmöisestä yleisestä säännöstä, että näyttää kuin olisiwat katsoneet sen kelwolliseksi muille, waan ei omille paikkakunnillensa, niin kuin yksi puhuja suorastaan sanoikin.

Sen werran kun me tunnemme talonpoikaisen säädyn mielipidettä tässä asiassa, luulisimme sen olewan wanhoilla-olijan tässä, niinkuin monissa muissakin kohdissa ja korkeintaan suostuman siihen, että jokainen wastatkoon sioistansa ja lampaistansa. Mutta yleinen luulo onkin, että jos muutettaisiin lainsäännöt sille kannalle, että jokaisen tulisi pitää huolta eläimistänsä, niin aidat kokonaan hyvitettäisiin. Se on kuitenkin turha luulo. Ennen kuin karjanhoito ja maawiljelys perinpohjin muutetaan, on yhdelle kuin toisellekin mahdotoin paimentaa karjansa. Aitoja siis tarwitaan edeskin päin, mutta lainsäännöt owat muutettawat sentähden, että aitauswelwollisuus tulisi kullekin kohtuulliseksi, (ja kohtuus tässä määräätään siitä, kuinka paljo ja millä lailla hän eläimiänsä ulkona käyttää) ja että laki tosin suojelisi maan-omistajaa; sillä sen tietää joka mies, että nyt sopii repiä auki toisen niitun-aitaa ja ajaa eläimiänsä sinne, ilman edeswastauksetta, kun ei waan ole niin tyhmä, että kutsuu wieraita miehiä katsomaan.

Mutta jos onkin peri-ajatus oikea, niin ei sillä wielä paljon ole selwitetty, sillä pääkysymys on, kuinka tämä käytännöllisesti mukautetaan. Juuri tämän käytännöllisen puolen suhteen annamme täydellisen suostumuksemme erääsen ehdotukseen jonka olemme kuulleet tehdyksi yhdeltä uutta aitaus-asetusta walmistawan komitean jäseneltä ja jonka kautta hywin mukawasti tulewat ratkaistuiksi ne monet waikeudet, jotka seuraawat aitauswelwollisuuden muutosta meillä.

Aitoja tarwitaan wasta, niin kuin tähänkin saakka, mutta aitaus-welwollisuus lopetetaan. Jokainen aitaa waan senwerran kuin eläimiensä tähden tarwitsee, mutta hänellä on myös oikeus olla aitaamatta, jos hän tahtoo elikkojansa kaitsea eli paimentaa. Tämä on oikeen, mutta käytännöllinen wastus tässä on tykkönään siinä, että yksi naapuri woi kieltää aitaawansa, luwaten kaitsea, mutta nauttii kuitenkin hyötyä aidasta, kun toinen sitä on pannut. Tämän pelko on Ruotsin lainsäännössä waikuttanut, että aitaus-welwollisuuttakaan ei ole wielä arwattu tykkönään häwittää, ja sama pelko estää meillä monta suostumasta siihen, että kukin wastatkoon eläimistänsä.

Yllämainittu ehdotus, jota pyydämme maamiehiä tyystin tarkastelemaan, sillä se näyttää sen ansaitseman, on niin paljon kuin sen tunnemme seuraawa.

Itsekukin eläimien omistaja on welwollinen pitämään sellaista waaria eläimistään, ett'eiwät wahinkoä te'e. Jos yksi naapuri (A) ei luule woiwansa sitä aidatta tehdä, waatikoon raja-naapuriansa O'ta aitaan osaa ottamaan. Jos O. kieltää, luwaten kaitsea, taikka ei ollenkaan syöttää raja-maata, niin on luonnollista että A. yksin panee aitaa. Mutta sitten ei saa O’kaan panna raja-maalle elikoita ilman niin täydellistä kaitsemista, että warmaan sopii päättää, että se on tarpeeksi estämään wahinkoa, waikka ei aitaa olisikkaan. Kohta kun hänen eläimensä kerrankin nähdään muulla lajilla rajamaalla käywän, olkoon hän welwollinen maksamaan A’lle sen werran aitaa, kuin olisi ollut welwollinen panemaan, korotettuna 50:ellä prosentilla ja pitäköön sitä woimassa wast'edes. Mutta kun erilaiset aidat suojelewat hewosista ja lehmistä, ja taas toisenlaisia tarwitaan sikoja ja lampaita wastaan, woi tapahtua että O. sanoo tarwitsewansa waan riuku-aitaa, mutta A. tarwitste tiwistä. Silloin pankoon O'kin tiwistä, waan ainoastaan wiides osa siitä kun mitä muutoin olisi welwollinen; mutta sitten ei O’lla taas ole oikeus rajamaalla käyttää sikoja ja lampaita. Jos hän sen tekee olkoon laki se kun yllämmaittiin. Jos taas niin tapahtuu, että A. waatii O'ta aitaamaan mutta O. ei aitaa, luwaten kaitsea, ja A. sitten myös päättää olla aitaamatta ja kaitsemalla hoitaa eläimiänsä, mutta O'n eläimet tekewät wahinkoa A’lle, palkitkoon O. wahingon, ja wetäköön määrätyn sakon. Jos taas A’n eläimet tekee wahinkoä Olle, palkitkoon myös wahingon, mutta wetäköön waan puolen sakkoa sentähden että hän tahtoi aidata.

Nämät owat yleiset periajatukset, ja meistä ne näyttämät sangen tyydyttäwäisiltä ja tarkoitusta täyttäwiltä. Jos olemme kunnioitettawan esittelijän ajatuksia wäärin käsittäneet jossakin kohden, pyydämme tulla ojastuiksi, ellei — joka kuitenkin olisi aiwan hyödyllistä — hän katsoisi mukawaksi kunnioittaa lehteämme laweammalla keskustelemisella tässä aineessa.

Lähde: Helsingin Uutiset 26/1/1863

Katso myös

• Kustaa Paturi: Tilusten rauhoittamisesta (Suometar 17.2.1863 ja 24.2.1863)