Ainoa suudelma.

Kirjoittanut Frans Mikael Franzén


Siis lähdet, minut tänne rantaan jättäin
kuvana kulkuasi katsomaan.
Purista vielä veneestä mun kättäin,
suo, että vielä hymys nähdä saan!
On mennyt nyt se taivaan-armas aika,
kun luokses silloin tällöin hiiviksin,
ja silkkipukus kahina kuin taika
mun vartoovan sai ihastuksihin.
En tiedä, mitä kukkaistuoksu mulle
suloista outoa se puhuikaan,
siks kunnes pääsin riemuin vastaan sulle
ja seisoin vaiti, sua katsoin vaan.
Se mennyt on. – En milloinkaan saa kuulla,
en seistä luonasi, kun neuloissas
tai klaverillas laulat sulosuulla,
en kosketella kaunokutrias.
Suudelma viimeinen ja ensimmäinen
kuin veljelles, vain ainut, mulle suo!
Poskellas päilyy kyynel vieri vainen:
ah, anna suudella mun siitä tuo!
Sukusi pöyhkeä sen anteeks antaa,
kun sulta lempeni sen pyytää vaan,
ja kuulijaisna lasna poistuu, kantaa
surunsa, ei sua näe milloinkaan.
Muistatko sinäkin mun joskus siellä?
Ei! Unhota ja ollos onnekas!
Murheeni murtaa itsensä; nyt vielä
vain murheellisna olen autuas.


Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.