Ainoa suudelma

Ainoa suudelma. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén

Siis lähdet, minut tänne rantaan jättäin

kuvana kulkuasi katsomaan.

Purista vielä veneestä mun kättäin,

suo, että vielä hymys nähdä saan!

On mennyt nyt se taivaan-armas aika,

kun luokses silloin tällöin hiiviksin,

ja silkkipukus kahina kuin taika

mun vartoovan sai ihastuksihin.

En tiedä, mitä kukkaistuoksu mulle

suloista outoa se puhuikaan,

siks kunnes pääsin riemuin vastaan sulle

ja seisoin vaiti, sua katsoin vaan.

Se mennyt on. – En milloinkaan saa kuulla,

en seistä luonasi, kun neuloissas

tai klaverillas laulat sulosuulla,

en kosketella kaunokutrias.

Suudelma viimeinen ja ensimmäinen

kuin veljelles, vain ainut, mulle suo!

Poskellas päilyy kyynel vieri vainen:

ah, anna suudella mun siitä tuo!

Sukusi pöyhkeä sen anteeks antaa,

kun sulta lempeni sen pyytää vaan,

ja kuulijaisna lasna poistuu, kantaa

surunsa, ei sua näe milloinkaan.

Muistatko sinäkin mun joskus siellä?

Ei! Unhota ja ollos onnekas!

Murheeni murtaa itsensä; nyt vielä

vain murheellisna olen autuas.

Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.